Charlie Wattsin poismeno on saanut lukemattomat ihmiset ympäri maailmaa muistelemaan Charlieta ja arviomaan hänen merkitystään Rolling Stones -yhtyeelle ja rockmusiikille ylipäätään. Charlie muistetaan eleganttina ja charmanttina herrasmiehenä, rock and rollin Cary Grantina ja ennen kaikkea Rolling Stonesin tahdin ja svengin luojana. Charliesta, jonka intohimo oli jazz, tuli yksi kaikkien aikojen arvostetuimmista rockrumpaleista.

Charlie ei rehvastellut isolla patteristollaan, kuten kollegansa John Bonham tai Keith Moon. Hän ei potkinut rumpujaan hajalle esityksen pääteeksi, eikä soittanut pitkiä rumpusooloja tai sooloja ylipäätään. Charlie ei pitänyt kirkuvista ihailijalaumoista tai julkisuudesta ylipäätään, hän jätti sen mielellään Keithin ja Mickin hoidettavaksi. Kiertueiden ja levytysten välillä hän vetäytyi perheensä ja hevostensa pariin maaseutuasunnolleen Devoniin.

Charlie ei ollut kiinnostunut biisien kirjoittamisesta, hän jätti sen suosiolla Keithille ja Mickille. Biisien toteutukseen studiossa hän kyllä osallistui ja on todennut yhteistyön erityisesti Keithin kanssa sujuneen erittäin hyvin. Ongelmia aiheutti lähinnä Keithin runsas päihteiden käyttö, kuten Charlienkin päihdejakso 80-luvun puolivälissä.

"Missä hyvänsä bändissä ero soittajien ja biisinkirjoittajien välillä on suuri. Yleensä biisinkirjoittajat säveltävät musiikin ja muusikot tulkitsevat sitä ja saavat sen toimimaan. Rolling Stones toimii samalla kaavalla, paitsi tässä bändissä muusikoilla on paljon sanottavaa, ja lisäksi meillä on Keith, jolla on jalka molemmissa leireissä", kuvaili Charlie kirjassa According to Rolling Stones.

Ensimmäisellä Amerikan matkalla halusin vain mennä New Yorkiin ja Birdlandiin, en muuta. New York oli koti unelmalleni, joka oli olla musta rumpali 52. kadulla.

Rumpaliksi Charlie päätyi Chico Hamiltonin, Kenny Clarken ja Joe Morellon kaltaisten jazzrumpalien innoittamana. Varhaisista rockrumpaleista Charlien vaikuttivat erityisesti mustat, jazztaustan omanneet rhythm & bluesrumpalit Earl Phillips ja Earl Palmer sekä kantritaustan omanneet D.J. Fontana ja J.M. Van Eaton. Siirtymä bluesin pariin alkoi monen muun brittimuusikon tapaan Alexis Kornerin yhtyeessä ja syveni osoitteessa 102 Edith Grove sijanneessa Brian Jonesin, Keith Richardsin ja Mick Jaggerin nuhruisessa kämpässä, jossa soivat Muddy Waters, Jimmy Reed ja monet muut blueslegendat. Keith ja Mick Jagger perehdyttivät Charlien myös Elviksen, Fats Dominon, Chuck Berryn ja muiden 50-luvun rock’n’roll tähtien musiikkiin.

Charlie Watts The ABC&D of Boogie Woogie -bändin konsertissa, Casino Herisaussa, Sveitsissä 13.1.2010. Kuva: Poiseon Bild & Text, CC BY 2.0

Keväällä 1966 Aftermath -albumilla ja sen ensimmäisenä singlenä julkaistu Rolling Stonesin Paint It Black on varhaisin kappale missä muistan kiinnittäneeni ensimmäisen kerran huomioni rumpaliin. Charlien soitto kuulosti maagiselta. Fazer julkaisi Paint It Blackin singlenä Suomessakin, mutta eihän minulla ollut levysoitinta. Kappale soi radiossa kesän aikana useasti ja se nousi parhaimmillaan Suosikki 100 -listalla sijalle 2. Vain Dannyn suurin hitti Vähän ennen kyyneliä esti ykköseksi pääsyn.

Olinhan toki kuullut Rolling Stonesia aiemminkin, edellisen vuoden hitit "(I Can't Get No) Satisfaction" ja "Get Off of My Cloud" ja monet aiemmatkin olivat tehneet jo vaikutuksen ja horjuttaneet mielessäni Beatlesin hegemoniaa. Olin kesällä 1966 13-vuotias. Tallensin laulun radiosta isän edellisenä vuonna ostamalla kelanauhurilla ja kuuntelin sitä usein ainakin kymmenen kertaa peräkkäin. Raahasin pihalle ikkunan alle isän tyhjän 200 litraisen öljytynnyrin ja joitakin pienempi purkkeja ja laitoin nauhurin ikkunalle ja biisin soimaan, paukutellen samalla omatekoisia rumpuja Charlieta matkien. Rumpalia minusta ei kuitenkaan tullut.

Charlie erottui muista bändinsä jäsenistä, hän näytti vanhemmalta kuin Brian, Keith, Mick ja pukeutui poikkeavasti — hieman vanhanaikaisesti, ajattelin tuolloin. Lehdissä Charlie ja Bill, jäivät taka-alalle, esillä olivat enimmäkseen Brian, Keith ja Mick. Charlie ei laulanut, kuten Ringo tai suomalaisrumpalit Johnny Liebkind ja Eero Raittinen.

Charliesta tuli yksi teini-iän suurista idoleistani Brian Jonesin, John Lennonin ja Elviksen ohella. Muistan todistelleeni Ringo-faneille nimenomaan Paint It Blackiin vedoten Charlien paremmuutta. Koko 60-luvun olinkin enemmän Rollari-fani kuin Beatles-fani. Jos John Lennonin laulama Rock and Roll Music antoikin ensimmäisen aavistuksen rootsmusiikin aarrearkusta, oli etenkin varhaisissa Rolling Stones levytyksissä enemmän kaikuja siitä rhythm & bluesista, kaikesta niistä upeista muusikoista ja mahtavasta musiikista, johon myöhemmin Charlien ja kumppaneiden viitoittamana tutustuin ja josta en vielä teini-ikäisenä juuri mitään tiennyt.

Uutinen Brian Jonesin kuolemasta tuntui aikoinaan uskomattomalta, olihan hän vasta 27-vuotias. Charlie täytti kesäkuussa 80 vuotta, silti en osannut odottaa Charlien poismenoa, vaikka hän muutama viikko aiemmin ilmoitti jäävänsä terveysongelmien vuoksi pois Rolling Stonesin syyskuun lopulla alkavalta Yhdysvaltain kiertueelta.

Moni kaivoi esiin Rolling Stones -levynsä kuultuaan Charlien kuolemasta. Niin tein minäkin ja otin kuunteluun myös Charlien sooloprojektien tuotoksia. Samalla heräsi mielenkiinto kerrata miten Charliesta tuli rumpali ja kuinka hän päätyi Rolling Stonesin rumpaliksi. Monesti ajatellaan Charlien olleen bändissä alusta asti, mutta ihan niinhän asia ei ollut.

Charlie Wattsin tie rumpaliksi

Charles Robert Watts syntyi toisen maailmansodan aikaan 2. kesäkuuta 1941 Bloomsburyn kaupunginosassa Lontoon West Endissä sijainneessa University College Hospital -sairaalassa ja asui lapsuutensa saksalaisten pommien pahoin tuhoamalla Wembleyn alueella. Charlien isä oli töissä British Railwaylla jakeluauton kuljettajana ja äiti oli entinen tehdastyöläinen. ”En todellakaan voi väittää, että olen kotoisin musikaalisesta perheestä”. Kodin levysoittimessa soivat Johnny Rayn, Frank Sinatran ja Billy Eckstinen kaltaisten levyt.

Charlie kiinnostui nuorukaisena jazzista ja kolmetoistavuotiaana heräsi innostus rumpujen soittoon. Ensi kokemuksen jazziin Charlie sai sedällä kuulemansa Earl Bosticin yhtyeen vuonna 1951 levyttämä ”Flamingon” myötä. Jazzharrastuksensa Charlie jakoi samanikäisen naapurinsa Dave Greenen kanssa. He alkoivat ostelemaan levyjä ja kuuntelivat niitä yhdessä. Greenestä tuli sittemmin tuli jazzbasisti ja Charlien elinaikainen ystävä ja Green soitti myöhemmin Charlien jazzyhtyeissä. Yhteinen soittoharrastus lähti skifflestä ja vaihtui pian jazziin.

Soittamisen Charlie aloitti banjolla. Hän ei kuitenkaan mieltynyt banjoon, vaan irrotti siitä kielet kuultuaan Chico Hamiltonin soittavan Gerry Mulliganin and His Ten-Tetten kappaleella Walking Shoes. Charlie käytti banjon kaikukoppaa virvelirumpuna ja soitti Hamiltonia jäljitellen. Seuraavaksi Charlie otti käyttöön keittiön patoja ja kattiloita. Ensimmäisen rumpusarjansa Charlie sai vanhemmiltaan pari viikkoa ennen joulua 1955. Rumpujen soittoa hän harjoitteli kuuntelemalla jazzlevyjään ja katselemalla kun muut rumpalit soittivat Lontoon jazzklubeilla.

Muita varhaisia vaikuttajia olivat Duke Ellington, Johnny Dodds, Jelly Roll Morton, Thelonious Monk, Tommy Dorseyn, Bunny Beriganin ja Benny Goodmanin yhtyeissä soittanut Dave Tough, joka ulkoisesti muistutti Charlieta. Lopullisesti Charlie menetti sydämensä jazzille kuultuaan Charlie Parkeria, jolle hän levytti tribuuttialbumin vuosikymmeniä myöhemmin.

16-vuotiaana Charlie sai yhdessä Dave Greenin kanssa kiinnityksen ensimmäiseen jazzbändiin. Lukion käytyään Watts kirjoittautui Harrown taidekouluun. Valmistuttuaan kesällä 1960 Charlie aloitti graafisena suunnittelijana mainostoimistossa. Opiskelujen lomassa Charlie ja Green soittivat vanhempien muusikoiden kanssa erilaisissa kokoonpanoissa klubeissa ja kahviloissa. Sama jatkui töiden ohella. Charlie hengailli Ronnie Scottsissa ja muilla jazzklubeilla. Charlie kehittyi nopeasti, kierteli jazzklubeilla ja pääsi usein tuuraamaan syystä tai toisesta puuttuvaa rumpalia. Pian hän soitti jo useassa jazzbändissä, joskus dixielandia, joskus taas instrumentaalijazzia, toisinaan hanuristin kanssa häissä tai juutalaisten bar mitzvah -juhlissa.

Jonkin aikaa Charlie soitti Chris Barberin yhtyeessä, jossa banjoa soitti Lonnie Donegan, tuleva skiffletähti. Koko ajan Charlie jatkoi kehittymistä rumpaliksi valitsemallaan metodilla. ”Opin katsomalla Lontoon suuria rumpaleja, kuten Phil Seamenia (soitti mm. Ronnie Scottin orkesterissa). Kun olin 17 -vuotias, menin Pariisiin katsomaan Kenny Clarkea soittamassa Bud Powellin kanssa. Clarkella oli paras symbaali, jonka olen koskaan kuullut. Se oli 18-tuumainen ride-symbaali, ja miten hän soitti sillä, se kuulosti aivan uskomattomalta.”

Katso YouTubesta Phil Seamen Story

Alexis Kornerin johdatus

Pariisissa 1928 syntynyt Alexis Korner saapui Lontooseen toisen maailmansodan alussa 1940. John Mayallin lailla brittibluesin kummisedäksikin kutsutulla Alexis Kornerilla oli tärkeä rooli 60-luvun alun brittiblueskuvioissa. Hänen luonaan yöpyivät monet rapakon takaa Lontooseen tulleet bluesmuusikot. Korner ei itse ollut merkittävä kitaristi, mutta hyvä bändiliideri. Aikalaisten kertomusten mukaan Korner oli tarkkakorvainen, hän tunnisti muutamasta tahdista hyvän soittajan ja rekrytoikin bändiinsä usein itseään parempia soittajia. Hän tiesi musiikista lähes kaiken ja hänen asuntonsa oli täynnä levyjä. Korner luennoi oppilaitoksissa musiikista ja teki musiikkiohjelmia radioon.

Korner oli liittynyt 1949 Chris Barberin jazzbändiin, jossa ystävystyi huuliharpisti Cyril Davesin kanssa. He alkoivat esiintymään duona Lontoon jazzklubeilla ja perustivat London Blues and Barrelhouse Clubin 1957. Clubilla esiintyi Yhdysvalloista tulleita bluesmiehiä ja joka alkoi vetää puoleensa nuoria brittimuusikoita kuten Jack Bruce, Long John Baldry, Ginger Baker ja Dick Heckstall-Smith.

Vuonna 1961 Korner ja Davis perustivat Blues Incorporated -yhtyeen. Bändin kokoonpano oli alusta alkaen väljähkö. Sen keikoilla Korner antoi mahdollisuuden hyviksi toteamilleen muusikoille tilaisuuksia nousta lavalle mukaan soittamaan. Osittain joustava kokoonpano johtui luultavasti myös käytännön syistä. Keikkaliksat eivät olleet kaksisia, soittajat kuuluivat usein moniin eri kokoonpanoihin ja keikalle saatettiin usein tarvita tuuraajia.

Tarina siitä kuinka Charlie Watts liittyi hiljattain perustettuun Blues Incorporated -yhtyeeseen rumpaliksi, vaihtelee kertojasta riippuen. Ilmeisesti se meni kuitenkin osapuilleen näin. Mainostoimisto Charles, Hobson ja Grayssa työskennellyt Watts lähti jossain vaiheessa vuotta 1961 työkomennukselle Tanskaan ja sai juuri ennen sitä tai joidenkin kertoman mukaan siellä ollessaan jotain kautta tietää Kornerin kiinnostuksesta. Luultavasti Watts ja Korner olivat kuitenkin tavanneet toisensa jo aiemmin tai ainakin tiesivät toisensa, koska liikkuivat samoilla klubeilla.

Palattuaan Lontooseen helmikuussa 1962, Watts kävi Kornerin bändin harjoituksissa ja päätti liittyä bändiin. Tuohon bänditeenivierailuun liittyy myös toinen Wattsin elämän kannalta merkittävä juttu. Noissa harjoituksissa oli paikalla myös erään bändinjäsenen tyttöystävän kaverina Shirley Ann Shepherd, jonka kanssa Charlie avioitui muutama vuosi myöhemmin.

Pian Charlien liittymisen jälkeen, Maaliskuussa 1962 Korner ja Davis alkoivat järjestää bluesiltoja Ealing Jazz Clubilla, Lontoon länsipuolella. Alexis Korner’s Blues Incorporated säesti klubilla vierailevia esiintyjiä. Alkuun torstai-iltaisin järjestetty bluesilta houkutteli paikalle ehkä noin sata henkeä. Sanan kiiriessä rähjäiselle kellariklubille alkoi tulla bluesin ystäviä myös Lontoon ulkopuolelta. Klubilla nähtiin mm. John Mayall, Eric Clapton, Paul Jones, Jimmy Page, Eric Burdon, Rod Stewart, Ian Stewart ja aikaa myöden myös Mick Jagger, Keith Richards ja Brian Jones.

Korner antoi mielellään nuorille soittajille tilaa lavalla ja Charlie pääsi tutustumaan moniin uusiin soittokavereihin. Ensimmäinen askel Rolling Stonesien suuntaan oli Skotlannista syntyisin ollut pianisti Ian ”Stu” Stewart. Stu rakasti boogie woogieta, bluesia ja big band jazzia ja taitavana soittajana alkoi pian olla iltojen vakioesiintyjiä. Dartfordissa, Kentissä omaa bändiään puuhanneet, lapsuudesta asti toisensa tunteneet ystävykset Mick Jagger ja Keith Richards olivat myös kuulleet Ealingin illoista. Sinne päästäkseen Mick sai suostuteltua isänsä lainaamaan autoaan.

Ian Stewart oli syntynyt 18 kesäkuuta 1938 Pittenweem nimisessä kalastajakylässä Skotlannin kaakkoisrannikolla. Stewart nimettiin 1989 postuumisti Rock and Roll Hall of Fameen yhdessä muiden Rolling Stones -muusikoiden kanssa. Kuvaaja tuntematon.

Cheltenhamista kotoisin oleva, tuolloin jo taitava kitaristi Brian Jones oli tavannut Alexis Kornerin tämän bändin ollessa keikalla Brianin kotikaupungissa. Brian meni tapaamaan keikan jälkeen Korneria. Heidän jutusteltua aikansa Korner oli kehottanut Briania kaivamaan kitaransa kotelostaan ja näyttämään osaamistaan. Korner vaikuttui soitosta ja kirjoitti lautasliinaan osoitteensa ja kehotti Briania ottamaan yhteyttä, jos tulisi Lontooseen. Ei mennyt viikkoakaan, kun Brian kolkutti Kornerin ovea.

Kornerin levyhyllystä Brian löysi Elmore Jamesin levyn ja ihastui sen liu’utettuun kitarasoundiin. Jamesin innoittamana Brian opetteli slidekitaran soittoa ensin kokispullolla ja sitten veitsellä, mutta oikean soundin hän sai vasta romuläjästä löytämällään teräsputken pätkällä. Mickin ja Keithin pyörittyä jonkin aikaa Ealingissa lavalle kuulutettiin taidokas pullonkaulakitaristi. Elmo Lewisiksi esitelty mies taikoi slidekitarastaan ennen kuulemattomat saundit. ”Dust My Broomin” päätyttyä Mick ja Keith raivasivat tiensä nuoren soittajan luo, joka paljastui Brian Jonesiksi.

Brian, kuten myös Stu, oli soittajana pidemmällä kuin Keith ja Mick. Hän soitti kitaran ohella ainakin huuliharppua, pianoa, saksofonia ja klarinettia. Hänellä oli ollut jo omia bändiviritelmiä, mutta hän ei ollut soittokavereita, jotka olisivat jakaneet samat mieltymyksen musiikin suhteen. Brian jatkoi vierailuja Ealingissa, samoin Mick ja Keith. Kukin heistä pääsi vuorollaan myös lavalle. Usein Charlie oli rummuissa, joskus Ginger Baker tai joku muu. Ian ”Stu” Stewart oli myös usein pianossa.

Ealing Club sisäänkäynti osoitteessa 42A The Broadway, Ealing, London W5 2NP, Klubi sijaitsi kellarissa vastapäätä Ealing Broadwayn asemaa, ja sinne pääsi laskeutumalla Haven Placen kapeista portaista, ABC -teehuoneen ja korukaupan väliltä. Kuva: Roger Green, CC BY-SA 4.0

Brian ja Stu löysivät ilmeisesti ensin toisensa ja alkoivat treenaamaan eri muusikoiden kanssa. Loppukeväästä Brian laittoi Jazz News -lehteen ilmoituksen, jossa kehotti bändistä kiinnostuneita muusikoita tulemaan bändinsä harjoituksiin. Brian oli jo pyytänyt laulusolistiksi Paul Pondia, jonka kanssa oli esiintynyt Ealingissa. Pond, jonka sittemmin tulimme tuntemaan Manfred Mannin laulusolistina nimellä Paul Jones, ei tuolloin uskonut menestykseen bluesia laulamalla.

Rolling Stones syntyy

Mick ja Keith menivät Brianin ilmoittamaan koesoittoon Wardur Streetillä, Sohossa sijainneeseen Bricklayers Arms -nimiseen pikkupubiin. Paikalle saapui pikkuhiljaa muitakin. Mick oli ilmeisesti käynyt Stun ja Brianin treeneissä jo aiemmin ja saanut alustavan hyväksynnän. Hän oli kuitenkin todennut olevansa mukana, jos Keithkin on. Keith tuli paikalle hieman arkaillen mutta pisti kaiken osaamisensa peliin. Soittorupeaman jälkeen Stu sanoi ”Nähdään ensi torstaina, vai mitä? Keithin mukaan se oli nimenomaan Stu, joka hyväksyi hänet mukaan.

Harjoituksia jatkettiin Stun organisoimana ja niiden tahti tiivistyi lähes päivittäiseksi. Mukana oli välillä muitakin, kuten Ginger Baker ja Jack Bruce. Jossain vaiheessa Mick ehdotti basistiksi hänen aiemmassa bändissä soittanutta Dick Tayloria. Heinäkuun alussa bändi alkoi olla valmis ensimmäiseen esiintymiseen. Tilaisuus siihen avautui hieman yllättäen. Ealingin menestys oli huomattu aiemmin jazzklubina toimineella Marquee klubilla, joka vielä tuolloin oli Oxford Streetillä, ja Alexis Kornerin Blues Incorporated oli saanut pestin klubin vakioesiintyjäksi. Pian Kornerin bändi noteerattiin myös BBC:ssä ja he saivat heinäkuussa 1962 viikoittaisen kiinnityksen BBC:n radio-ohjelmaan. Brian sai puhuttua bändinsä Blues Incorporatedin korvaajaksi Marqueelle.

Brian oli omaksunut roolin bändin johtajana sekä managerina ja muotoili ilmoituksen keikasta Jazz News -lehteen. Ilmoituksessa kerrottiin kokoonpanoksi Mick Jagger (laulu), Keith Richards ja Elmo Lewis (kitarat), Dick Taylor (basso), Stu (piano) ja Mick Avory (rummut). Kun ilmoituksen vastaanottaja kysyi ”mikä on bändin nimi”, Brian mietti hetken, katsoi sitten edessään ollutta ”The Best Of Muddy Waters” -albumin takakantta ja poimi siitä a-puolen viidennen kappaleen nimen ja sanoi ”Rollin’ Stone”.

Tuo ensimmäinen keikka oli 12. heinäkuuta 1962. Mick Avory, josta sittemmin tuli The Kinks -yhtyeen rumpali, on myöhemmin kieltänyt olleensa mukana. Täysin varmaksi tuota ei kukaan taida muistaa. Ainakaan rumpali ei ollut Charlie Watts. Brian ja moni muukin bändistä olisi kyllä halunnut Charlien, mutta he eivät edes uskaltaneet ehdottaa sitä Charlielle. Rumpalit olivat tuohon aikaan kaupungin kalleimpia soittajia ja harvinaisempia. Charlie oli ilmeisesti tuolloin jo jättänyt Blues Incorporatedin, mutta soitti useamassa bändissä. Yksi niistä oli Ronnie Woodin veljen Art Woodin yhtye. Lisäksi Charliella oli yhä päivätyö mainostoimistossa.

Pian The Rolling Stones, johon muotoon bändin nimi pian vakiintui, oli Marqueen vakioesiintyjä. Keikoilla rumpupallilla nähtiin Avoryn lisäksi Tony Chapman, Carlo Little ja taisi sille istahtaa joskus Ginger Bakerkin. Joskus Brian ilmoitti rumpaliksi Earl Phillipsin. Ei chicagolainen Jimmy Reedin rumpali tietenkään koskaan tullut Lontooseen tuntemattoman bändin rumpaliksi. Tuo Brianin itsevarma tsoukki vain kuvasti sitä, ettei bändillä ollut vakituista rumpalia ja usein sellainen saatiin keikalle vasta viime tipassa.

Vaikka Rolling Stones toi enemmän yleisöä Marqueelle kuin Blues Incorporated, alkoi klubin omistaja Harry Pendletonia ärsyttämään bändin klubille tuoma teiniyleisö, sen aiheuttama meteli ja löyhkä. Hän huomautteli asiasta pisteliäästi bändille ja eräänä iltana siitä ärsyyntynyt Keith joidenkin havaintojen mukaan tinttasi Pendletonia turpaan. Olipa niin tai näin, bändin keikat Marqueella loppuivat. Tämän seurauksena Dick Taylor päätti jättää bändin ja aloittaa opiskelut. Myöhemmin hän oli perustamassa Pretty Things -yhtyettä.

Bill ja Charlie

Vuoden 1962 lähestyessä loppuaan oli Rolling Stones vailla basistia ja rumpalia. Alkoi kiivas etsintä. 7. joulukuuta Bricklayers Armsiin saapui William ”Bill” Perks. Lontoon Lewishamissa lokakuussa 1936 syntynyt Perks oli useamman vuoden vanhempi kuin nuo nuorukaiset, joita hän meni tapaamaan. Ikäero Mickiin ja Keithiin oli peräti seitsemisen vuotta. Perks oli kammannut hiuksensa 50-luvun tötterötyyliin ja hänen yllään oli pikkutakki ja jalassa prässätyt housut. Perks oli aloittanut rock’n’rollin innoittamana kitaran soiton, mutta vaihtanut myöhemmin bassoon. Perks oli jo naimissa ja isä.

Vastaanotto Bricklayers Armsissa oli nihkeä. ”Käännekohta oli se, kun hain soittokamani autosta ja viritin ne valmiiksi. Heidän silmänsä levisivät nähdessään Vox AC30-vahvistimeni”, muisteli Bill myöhemmin. Keith ja Brian olivat voineet vain uneksia tuollaisesta. Kun Bill kertoi, että hänellä on toinenkin, iso Voxin kaappi ja ”joku teistä voi käyttää sitä kitarassaan”, oli basistin paikka täytetty. Ennen ensimmäistä keikkaa Billiltä kysyttiin, mitä nimeä hän halusi käyttää. Bill muisti kuninkaallisissa ilmavoimissa tapaamansa itsevarman kaverin, jonka nimi oli Lee Wyman. Niin basisti sai nimen Bill Wyman.

Rumpali puuttui vielä. Kaikki he tunsivat Charlie Wattsin ja olivat soittaneet hänen kanssaan Ealing-klubilla. Charlie oli käynyt Mickin, Keithin ja Brianin Edith Groven epämääräisen sotkuisessa kämpässä. Keith, Brian ja Mick olivat perehdyttäneet Charlieta syvällisemmin bluesiin ja rock’n’rolliin. ”En tiennyt niistä oikeastaan mitään ennen sitä”, on Charlie todennut. Muddy Waters, Jimmy Reed, Elvis, Chuck Berry ja Little Richard olivat Charlielle tuntemattomia tai ainakaan hän ei ollut kuunnellut heidän musiikkiaan.

6. syyskuuta 1925 Dunleithissä, Mississippissä syntynyt Jimmy Reed oli Brianin, Keithin ja Mickin suuria suosikkeja.

Keith, Brian ja Mick luona Charlie kuunteli Jimmy Reedin levyiltä Earl Phillipsiä ja huomasi kuinka hienovarainen rumpali tämä oli. ”Earl Phillips soitti kuin jazzrumpali, swingiä suoralla neljän tahdin kompilla. Freddy Below (Little Walterin rumpali) taas soitti sufflea, kuten Chicagossa soitettiin. Joten monissa Chuck Berryn kappaleissa, jotka muutimme suoriksi kahdeksan tahdin rytmeiksi – kuten Chuck Berry – Freddy Below soitti ’neljä, neljä, swingi’. Se on uskomaton yhdistelmä osuessaan oikein, mutta jos se ei osu nappiin, joku putoaa tahdista, Joten opettelimme soittamaan Freddy Below’n tyyliin”.

Charlieen vaikuttivat myös Elviksen levyiltä tutuksi tullut D.J. Fontana ja Jerry Lee Lewisin kanssa soittanut Jimmy Van Eaton. Molemmilla oli taustaa kantrimusiikista ja he soittivat kevyemmällä otteella ja käyttivät pienempiä rumpusatseja, aivan kuten Charlie ja monet jazzrumpalit. Charlie kuunteli Keithin ja Brianin kitaraduettoja ja pitkiä esitelmiä. Siististi ja tyylikkäästi pukeutuva Charlie oli ulkoisesti ja käytökseltään vastakohta rähjäiselle Keithille, mutta silti he tulivat alusta lähtien hyvin toimeen keskenään.

Charlie oli saanut tarjouksen myös Blues By Six -yhtyeeltä, jossa soitti useita Brianin ja Stun hylkäämiä muusikoita. Ilmeisesti Charlie soittikin jonkun keikan Blue By Sixin riveissä. Keith ja kumppanit yrittivät taivutella Charlieta omaan bändiinsä. Philp Normanin Rolling Stones -historiikin mukaan Charlie kysyi neuvoa bändin valinnasta Alexia Kornerilta, joka kertoi uskovansa Rolling Stonesin tarjoavan pidemmän päälle enemmän töitä. Keith Richards kirjoittaa ”Life – Elämä” elämäkerrassaan kirjoittaneensa päiväkirjaansa, jota hän tuolloin kirjaili ruutupaperivihkoon 15. tammikuuta 1963 ”Ealing – Charlie. Charlie svengaa, mutta hänellä ei ole vielä oikeaa soundia. Korjaa se huomenna!”

Vuosikymmeniä myöhemmin Keith ihmetteli, mitä oli tarkoittanut ”korjaamisella”. Joka tapauksessa se oli Keithin mukaan ensimmäinen keikka, jolla Charlie soitti Rolling Stonesin kanssa. Charlie oli Keithin kirjausten mukaan Ealingin keikalla myös 22 helmikuuta. Kokoonpano ei kuitenkaan vielä ollut vakiintunut, ilmeisesti Charlie vielä empi liittymistä bändiin. Lauantaina 26. tammikuuta Keithin päiväkirjan mukaan rummuissa oli Carlo Little ja bassossa Ricky Fenson. Ehkä Billinkin asema oli vielä kiikun kaakun, tai sitten hänellä oli vielä muita sitoumuksia.

The Rolling Stones Amsterdamin Schiphol-lentokentällä 8. elokuuta 1964. Kuva: Hugo van Gelderen (ANEFO) CC BY-SA 3.0 nl

Keith kertoo elämäkerrassa bändin jäsenten keränneen rahaa myymälävarkauksilla ja tinkimällä ruuasta eli käytännössä näkemällä nälkää saadakseen Charlien mukaan. Samalla he ilmeisesti jatkoivat Charlien perehdyttämistä rhythm & bluesiin ja rock’n’rolliin. Lopulta käännytystyö tuotti hedelmää. Keith saattoi kirjata päiväkirjaansa 2. maaliskuuta ”Ealing, Charlie & Bill. Loistava ilta ja suuri yleisö, Soundi pelasi ryminällä. Charlie loistava.”

Rolling Stones, jonka koko maailma kohta tunsi, oli koossa. Tosin pian manageriksi tullut Andrew Loog Oldham pudotti Stu Stewartin roadmanagerin rooliin. Stun rooli oli ollut merkittävä bändin perustamisessa. Hän oli porukan ainoa, joka oli päivätöissä ja jolla oli puhelin käytettävissä, joten hän hoiti käytännössä bändin harjoitusten järjestämisen ja keikkavaraukset. Stu osti pakettiauton ja hoiti sillä keikkakuljetukset. Oldhamin mukaan Stu ei sopinut bändin imagoon poikkeavan ulkonäkönsä ja musiikillisen kiinnostuksensa vuoksi. Stu soitti kuitenkin edelleen pianoa monilla bändin levyillä.

Keski-iänkriisi ja paluu jazziin

60- ja 70-luku olivat Rolling Stonesille huikean menestyksen vuosikymmenet. Charlien oli kiinteäosa tuota kaikkien hyvin tuntemaa menestyskonseptia, eikä hänen itsetuntonsa horjunut, kun Who’n Kenney Jonesia pyydettiin soittamaan rumpuja ”It's Only Rock’ n ’Rollia” tallennettaessa, ei myöskään tuottaja Jimmy Millerin astuttua rumpujen taakse sessioissa, joissa tallennettiin ”Tumbling Dice” tai “You Can't Always Get What You Want”, tai kun Ronnie Wood korvasi humalaisen Charlien 1985 "Too Rudea" taltioidessa. Charlie oli kykynsä näyttänyt ja kukapa rumpaleistakaan olisi täydellinen.

Toki Rolling Stonesin levyillä vieraili iso joukko muitakin soittajia ja vierailihan Charliekin. 70-luvun lopulla hän oli mukana Stu Stewartin ideoimassa boogie-woogie-yhtyeessä Rocket 88. Yhtye julkaisi saman nimisen livealbumin, jolla bändin perusryhmän lisäksi musisoivat vanhat tutut Alexis Korner ja Jack Bruce.

80-luvulle tultaessa Rolling Stonesin vauhti hieman hyytyi 1983 ilmestynyt Undercover oli omalla kohdallanikin ensimmäinen rollarialbumi, jonka jätin ostamatta. Niin teki moni muukin. Mickin ja Keithin välit kiristyivät Mickin aloitettua sooloalbumin työstämisen. Ian Stewart kuoli joulukuussa 1985 sydänkohtaukseen. Charlie, joka oli siihen asti pysytellyt erossa huumeista, alkoi käyttää heroiinia ja muita kovia aineita. Osasyynä Charlien käyttäytymiseen taisi olla jonkinlainen aviokriisi.

”En ollut käyttänyt mitään kovia huumeita nuorena, mutta yhtäkkiä totesin, että helkkari, teenkin sen nyt. Olin täysin holtiton. Oli pelottavaa, kuinka persoonallisuuteni muuttui edetessäni huumeiden tiellä. Olin aivan eri ihminen kuin se Charlie, jonka kaikki olivat tunteneet kaksikymmentä vuotta. Kun katson taaksepäin, mielestäni se oli keski-iän kriisi. Minusta tuli täysin toinen ihminen noin vuonna 1983 ja lähdin siitä noin vuonna 1986. Menetin melkein vaimoni ja kaiken käytökseni vuoksi”, muisteli Charlie jälkeenpäin tuota vaihetta.

Tuohon vaiheeseen liittyy se kuuluisa episodi Amsterdamissa, josta Keith on kertonut moneen otteeseen. Mick ja Keith olivat olleet juopottelemassa ja hotellille palattuaan Mick sai päähänsä soittaa Charlielle. ”Missä minun rumpalini on”, Mick sanoi puhelimeen. Charlie sulki puhelimen, puki vaatturin tekemän puvun päälleen, laittoi solmion kaulaan, kampasi tukkansa ja marssi Mickin huoneeseen. Siellä hän käveli Mickin luo, sanoi ”älä koskaan sano minua sinun rumpaliksesi”, löi Mickiä vasten kasvoja ja poistui. Charlie kertoi myöhemmin olleensa itsekin juovuksissa. ”En ole ylpeä tarinasta, eikä sitä olisi tapahtunut, ellen olisi juopotellut”.

Shirley-vaimonsa avulla Charlie pääsi lopulta eroon huumeista ja alkoholista. Osana toipumistaan Charlie päätti palata jazzin pariin. Hän kokosi ison orkesterin arvostamistaan jazzmuusikoista ja esiintyi sen kanssa kaksi viikkoa Ronnie Scott’s jazzklubilla ja Fulham Town Hallissa Lontoossa sekä myös Yhdysvalloissa. Bändin ohjelmisto koostui mm. Charlie Parkerin, Duke Ellingtonin, Count Basien ja Benny Goodmanin tunnetuksi tekemistä sävelmistä. Yksi esityksistä taltioitiin livealbumille, joka on kuultavissa YouTubesta.

Vuonna 1991 hän perusti pienen ryhmän, nimeltään The Charlie Watts Quintet, kunnioittaakseen sitä musiikkia, joka ensin tarttui häneen nuoruusvuosien aikana. 1990-luvun kuluessa bändi julkaisi neljä albumia: From One Charlie, Tribute To Charlie Parker, Warm And Tender ja Long Ago And Far Away. Ensin mainittua lukuun ottamatta levyt sisälsivät pääosin 1940 ja 1950-luvuilla soineet Charlien ja hänen levyillä bassoa soittaneen pitkäaikaisen ystävänsä David Green nuoruudessa soineita sävelmiä. From One Charlien sävellykset oli tehnyt altosaksofonia albumilla soittanut Peter King Charlie Parkerin hengessä, mukana oli myös yksi Parkerin sävellys.

Quintetin levytyksiä seurasi vuonna 2000 kahden rumpalin, Charlien ja Jim Keltnerin – The Charlie Watts / Jim Keltner Project, kunnianosoitus heidän suosikkirumpaleilleen. Albumin jokainen kappale on nimetty eri sankarin mukaan; Shelly Manne, Art Blakey, Kenny Clarke, Tony Williams, Roy Haynes, Max Roach, Airto Moreira, Billy Higgins, Elvin Jones. Tämä taisi olla ainut Charlien sooloprojekti, jossa oli mukana muitakin Rolling Stones -jäseniä. Mick Jagger soittaa koskettimia ja Keith Richards kitaraa yhdellä albumin raidalla. Sitä seurasi swing ja bebob-kausien jazzia soittava kokoonpano Charlie Watts Tentet ja 2004 julkaistu tupla-livealbumi Watts At Scott's.

Charlien viimeisin sooloprojekti oli The A, B, C & D of Boogie Woogie, joka sai nimensä bändin neljän jäsenen ensimmäisistä nimikirjaimista: Axel Zwingenberger, Ben Waters, Charlie Watts ja Dave Green. Bändi perustettiin vuonna 2009 ja he saivat nopeasti itselleen maineen boogie woogie -musiikin eturintamassa. Heinäkuussa 2012 bändi julkaisi live-CD: n Live In Paris, joka äänitettiin useana iltana syyskuussa 2010 Pariisin Duc Des Lombards -jazzklubilla ja sisältää sekoituksen bändin improvisaatioita sekä blues- ja boogie woogie -standardeja.

Yllä näytteenä The A, B, C & D of Boogie Woogie -yhtyeeltä Cousin Joe Pleasantin ja Sam Pricen Evolution Blues

Goodbye Charlie

Charlielta kysyttiin haastattelussa 2018: Oletko koskaan miettinyt eläkkeelle jäämistä? Charlie vastasi: "Joo, koko ajan. Lähdin aina jokaisen kiertueen lopussa. Teimme kuuden kuukauden kiertueen Amerikassa ja sanoin: "se oli siinä, minä menen nyt kotiin". Kaksi viikkoa myöhemmin vapisen ja vaimoni sanoo: 'Miksi et palaa töihin? Olet painajainen.'" Keith Richards sanoi kerran, että The Rolling Stones jatkaa niin kauan kuin Watts haluaa soittaa.

Charlie Watts nimettiin Rolling Stonesin jäsenenä Rock and Roll Hall of Fameen vuonna 1989 ja rumpalien Modern Drummer Hall of Fameen vuonna 2006. Charlie palveli yhtyettään 58 vuotta. Se on rock’n’rollin historiassa todella pitkä aika. Charlie Watts soitti viimeisen keikkansa Rolling Stonesin No Filter -kiertueen konsertissa Hard Rock Stadiumilla, Miamissa, Yhdysvalloissa 30. elokuuta 2019. Viimeiset rummunlyönnit päättivät Satisfactionin.

"En tiedä mitä showbisness on, enkä ole koskaan katsonut MTV:tä. On ihmisiä, jotka vain soittavat instrumenttejaan, ja olen iloinen ollessani yksi heistä."

Charliella diagnosoitiin kurkkusyöpä kesäkuussa 2004. Siitä hän kuitenkin parani sädehoidon avulla. 5. elokuuta Charlie ilmoitti jäävänsä terveysongelmien takia Rolling Stonesin loppusyksystä käynnistyväksi ilmoitetulta Yhdysvaltojen kiertueelta. Ajattelin silloin, ei Charlie voi kuolla ennen Keithiä, kyllä hän palaa vielä.

Charlie Watts soitti viimeisen keikkansa Rolling Stonesin No Filter -kiertueen konsertissa Hard Rock Stadiumilla, Miamissa 30. elokuuta 2019. Viimeiset rummunlyönnit päättivät Satisfactionin.

Charlien sydän lakkasi lyömästä 24. elokuuta 2021. Häntä jäivät kaipaamaan vaimo Shirley, tytär Seraphina ja tyttärentytär Charlotte, bänditoverit ja ystävät sekä lukuiset Charlien rummutuksen tahdissa eläneet musiikin ystävät ympäri maailmaa.

12.9.2021 Rami