Osa 1: Nuori Atkins löytää tyylinsä

Chet Atkinsin lempinimet 'Mr. Guitar' ja 'Country Gentleman' kertovat jo paljon hänestä. Hän on kantrimusiikin suuria nimiä. Hänen virtuoosimaista fingerstyle-näppäilytyyliään ovat jäljitelleet lukemattomat kitaristit ympäri maailmaa. Atkins teki soittamisen ohella merkittävän uran levybisneksessä, tuottajana ja levy-yhtiön johtoportaassa. Hän loi yhdessä Owen Bradleyn kanssa 'Nashville Sound' -nimityksen saaneen pehmeämmän kantrisoundin, joka teki Nashvillesta yhden merkittävimmistä levyteollisuuden keskuksista.

Atkins levytystuotanto on hyvin laaja, hän levytti kantrin ohella monenlaista muutakin musiikkia ja teki yhteistyötä monien erilaisten muusikoiden kanssa ja soitti lukemattomien huippuartistien levytyksissä, kuten esimeriksi Elvis Presley, Hank Williams, The Everly Brothers. Yhteistyössä kitaravalmistajien Gretschin ja Gibsonin kanssa Atkins kehitti useita hänen nimeään kantavia kitaramalleja.

Tässä Chet Atkinsin tarinan ensimmäisessä osassa kerron miten Atkinsista kasvoi oman persoonallisen ja sittemmin paljon kopioidun soittotyylin omaava hämmästyttävä virtuoosi.

Köyhä, mutta musikaalinen koti

Chester Burton Atkins syntyi 20.6.1924 pienessä kylässä, lähellä Luttrellia, Itä-Tennesseessä. Atkinsien maatila oli Clinch Mountain vuoriston juurella. Alue oli hyvin köyhää maaseutua ja myös Atkinsin lapsuuden koti oli vaatimaton, heillä ei ollut sähköä, eikä juoksevaa vettä. Perhe kasvatti kivisillä rinteillä maissia ja tupakkaa sekä laidunsi rinteillä myös lehmiä.

Chet Atkinsin lapsuuden koti Itä-Tennesseessä Luttrellin lähistöllä

Atkinsin isoisä, Wes Atkins oli ollut viulisti ja viulunrakentaja ja hänen isänsä, James Arley Atkins, oli kiertävä musiikinopettaja ja hengellinen laulaja. Koko Atkinsin perhe harrasti musiikkia, Ida-äiti soitti pianoa ja lauloi, vanhemmat veljet soittivat kitaraa, musiikki soi lähes päivittäin heidän kotonaan.

"Kunpa olisin sokea ja minulla olisi kitara"

Atkins kertoo muistelmissaan lapsuutensa tärkeimmän päivän olleen, kun hän pääsi äitinsä mukana Knoxvilleen. Siellä hän oli nähnyt sokean miehen soittavan kitaraa kadun reunassa. Se hetki oli jäänyt lähtemättömästi hänen mieleensä. Kotiin palattuaan nuori Chester oli sanonut äidilleen, "kunpa olisin sokea ja minulla olisi kitara". Niin paljon hän halusi soittaa.

Usein Atkinsien vierailla oli kitara, viulu tai muu soitin mukanaan. Kaikkia lapsia kannustettiin soittamaan. Atkins aloitti soittamisen isänsä kehotuksesta viululla ja kokeili myös ukulelea jo kolmen-neljän vuoden iässä. Ensimmäiset opit kitaraan hän sai kaksitoista vuotta vanhemmalta velipuoleltaan Jimiltä, joka elätti jo itseään soitollaan. Chester ihaili veljeään, josta tuli hänen ensimmäinen esikuvansa. Chesterin ja Jimin lisäksi perheeseen kuuluivat sisarpuoli Willard, veli Lowell ja sisko Niona. Köyhän perheen oli vaikeaa elättää lapsikatrastaan ja niin Jim muutti setänsä luo Nebraskaan, mutta kirjoitteli Chesterille.

Chester näki lapsena hyvin harvoin isäänsä ja vanhemmat erosivat Atkins ollessa kuuden ikäinen ja Chester jäi asumaan äitinsä kanssa. Aina kun talossa kävi vieraita kitaransa kanssa, Chester seurasi herkeämättä heidän soittoaan ja uteli heiltä, kuinka he olivat saaneet kulloisenkin soinnun kitarastaan. Atkinsin lapsuuden musiikki oli gospelia ja vanhoja englantilaisia kansanlauluja, jotka olivat kulkeneet Atkinsien suvussa sukupolvelta toiselle.

Nebraskaan muuttanut Jim oli saanut töitä kitaristina paikallisella KMMJ-radioasemalla. Chesterin silmissä Jim oli nyt tähti ja hän päätti tavoitella samaa, oppia soittamaan kitaraa kuten Jim ja päästä töihin radioasemalle.

Chesterin äiti avioitui uudelleen 1932. Uusi puoliso, Willie Strevel oli myös musiikkimiehiä. Hän toi mukanaan Blind Lemon Jeffersonin levyn, joka avasi Chesterille uudenlaisia vaikutteita. Levyä kuuntelemalla ja tarkkailemalla kuinka hänen isäpuolensa jäljitteli Jeffersonin soittoa, hän sai ensimmäisen kosketuksensa sorminäppäilytyyliin. Isäpuoleltaan Chester sai myös ensimmäisen kitaransa, vanhan akustisen Silvertone flat-topin. Chester oli tuolloin yhdeksän ikäinen.

Ei Atkins kuitenkaan saanut kitaraa ilmaiseksi. Chesterin isä oli kotoa lähtiessään jättänyt Chesterille metsästyskiväärin ja Lowell-veljelle 22-kaliberisen pistoolin. Chester sain pistoolin Lowellilta, lupaamalla lypsää hänen puolestaan lehmät vuoden ajan joka aamu. Sitten hän teki isäpuolensa kanssa vaihtokaupan, antoi molemmat aseet ja sai tilalle kitaran.

"Se oli ilman muuta sen arvoista. Tuo kitara ja sen jälkeen tulleet kitarat viitoittivat jokaisen hetken loppuelämästäni"

"Se oli ilman muuta sen arvoista, se oli merkittävä virstanpylväs elämässäni. Tuo kitara ja sen jälkeen tulleet kitarat viitoittivat jokaisen hetken loppuelämästäni", arvioi Atkins vaihtokauppaa muistelmissaan. Atkinsilla ei ollut juuri ollut mitään leluja koko lapsuusaikanaan. Kitara korvasin kuitenkin kaiken, muuta hän ei tarvinnut. Se oli heti hänelle koko elämä.

Chet Atkinsin ensimmäinen kitara, akustinen Silvertone, joka nyt on Country Music Hall of Fame Museon kokoelmissa

Siitä alkaen Chester soitti kitaraa aina, kun se vain oli mahdollista. Hän ei halunnut pelata koulussa koripalloa tai baseballia, koska pelkäsi loukkaavansa soittokätensä. Alkuun hän soitti niitä vanhoja gospeleita ja suvussa kulkeneita kansanlauluja, joita hän oli kuullut koko ikänsä.

Naapurissa asuneen ystävänsä Buster Devaultin kotona oli radio, joka tarjosi Chesterille uusia vaikutteita. Niin myös opettajan kouluun tuoma levysoitin, jolla Chester muistaa erityisesti kuunnelleensa Carter Familyn Wildwood Floweria.

Myöhemmin myös Buster sai levysoittimen ja levyjä. Niistä suuren vaikutuksen nuoreen Chesteriin teki kolme Jimmie Rodgersin laulua; T for Texas, Waiting for a Train ja Yodeling My Way Back Home. Kymmenvuotiaana Chester rakensi alkeellisen kideradion voidakseen kuunnella radiota myös kotonaan. Ensimmäisenä hän kuuli radion kautta Sons of Pioneersien kitaristia Karl Farria.

Myös muut sisaret saivat pian soittimet. Isä toi käydessään Lowellille kitaran ja toisella kerralla mandoliinin Nionalle. Myös Chester pyysi isältään viulua, muttei saanut. Apuun tuli kuitenkin Joe-setä, joka antoi käydessään viulunsa Chesterille. Atkinseilla olikin pian koossa perheorkesteri.

"Voin vieläkin kuulla sen kantrimuusikin soundin ja ihmisten naurun. Osin nauru johtui siitä, että nukahdin soittaessani, mutta uskon nukahtaneeni hymyillen"

Lauantai-iltaisin käärittiin matot ja siirrettiin huonekalut makuuhuoneeseen ja aloitettiin tanssit. Ystävät ja naapurit olivat kokoontuneet heille ja kaikki tanssivat. "Voin vieläkin kuulla sen kantrimuusikin soundin ja ihmisten naurun. Osin nauru johtui siitä, että nukahdin soittaessani, mutta uskon nukahtaneeni hymyillen", muisteli Atkins noita lauantai-illan tansseja myöhemmin.

Chester Atkins ja hänen ystävänsä Buster Devault

Myös opettaja oli kuullut Atkinsien sisarten soittotaidosta ja pyysi heitä ottamaan jonain päivänä soittimensa mukaan. Chester ja Lowell esiintyivät kahdellesadalle oppilaalle. "Olin lavalla, vapisin kuin lehti, mutta jostain syystä - en tiedä miksi - pidin siitä", muisteli Chester myöhemmin 10-vuotiaana tapahtunutta ensiesiintymistään kodin ulkopuolella.

Ensiesiintyminen poiki uusia. Chesterin ja Lowellin ensimmäisen keikkapalkkio, kolme dollaria, tuli esiintymisestä huoltoaseman avajaisissa Cedar Fordissa. Knoxvillessa WNOX-radiokanavalla oli lauantai-iltaisin ohjelma, jossa harrastelijat pääsivät näyttämään taitojaan ja kisaamaan keskenään. Chester, Lowell ja isäpuoli Willie päättivät eräänä lauantaina osallistua, palkkioksi esityksestään he saivat elokuvaliput.

"Kun opettelin soittamaan, päällimmäinen pyrkimykseni oli luoda oma tyyli. Jos haluaa saavuttaa minkäänlaista arvostusta tai tunnustusta, on löydettävä jotain uutta, erilaista."

"Kun opettelin soittamaan, päällimmäinen pyrkimykseni oli luoda oma tyyli. Jos haluaa saavuttaa minkäänlaista arvostusta tai tunnustusta, on löydettävä jotain uutta, erilaista. Eikä se löydy istumalla ja miettimällä. Se löytyy tekemällä, siis soittamalla. Soittamalla juuri niin kuin sinusta tuntuu parhaimmalta. Siitä sitten vähitellen kehittyy sinun oma tyylisi. Tyylisi soittaa on kuin tyylisi puhua", kuvaili Chet myöhemmässä haastattelussa oman tyylin löytämistä.

Chester sairasti vaikeaa astmaa ja joutui sen vuoksi usein nukkumaan suorassa selkänojaa vasten. Usein hän soitti kitaraansa, kunnes hän nukahti, lopuksi hän kietoi kätensä kitaransa ympärille ja käytti sitä pään tukena. Kitaran soittamisesta ennen nukahtamista tuli sitten tapa koko hänen loppuelämäkseen. Atkinsin astma paheni huomattavasti hänen olleessaan yksitoista. Chesterin äiti pelkäsi lapsensa kuolevan ja kutsui Chesterin isän.

Nähdessään isänsä tulevan uudella A-mallin Fordillaan, Chester pelästyi. "Ehkä hän tulossa, koska olen kuolemassa", ajatteli Chester. Vanhemmat ajattelivat, voisiko isän asuinseudun ilmasto helpottaa Chesterin astmaa. Äitiinsä ja sisaruksiinsa kiintynyt Chester ei olisi halunnut lähteä, mutta ei kuollakaan. Niin Chester muutti isänsä luo Fortsoniin, Georgiaan, lähelle Columbusta. Lähtöä helpotti vanhempien päätös, että Niona lähtee mukaan ja huolehtii Chesteristä.

Sisarukset Jimmy, Niona, Lowell ja Chester Atkins

Isänsä maatilalla Chesterin aineelliset olosuhteet olivat paremmat, mutta musiikki ei siellä kuulunut perheen päivittäiseen elämään, eikä siellä juurikaan käynyt vieraita. Chesterillä ei ollut siellä myöskään muita soittokavereita kuin isänsä, joka otti silloin tällöin esiin viulunsa ja he soittivat yhdessä. Chesterin astma hellitti kuitenkin niin, että hän pystyi osallistumaan tilan päivittäisiin askareisiin ja jaksoi myös käydä koulua.

Chester oli tuonut mukanaan kitaransa ja Joe-sedältä saamansa viulun. Kaiken vapaa-aikansa hieman ujo ja arka Chester käytti kehittämällä soittotaitoaan. Meni hän minne vain, Silvertone oli aina mukana. Koulussa hän ei astmaatikkona osallistunut liikuntaan, vaan käytti senkin ajan soittamiseen.

Koulun vessa oli hänelle mieluisin harjoittelupaikka, sen kaakeloidun seinät ja lattia muodostivat akustisesti häntä kiehtovan tilan. Lukioaikana hänestä kehittyikin jo erinomainen kitaristi. Koulutoverit pitivät Chesteriä kummallisena kaverina, joka ei osallistunut yhteisiin rientoihin ja jonka ainut ystävä oli kitara.

Pari vuoden kuluttua Chester oli toipunut siinä määrin, että isä antoi hänen palata takaisin äitinsä luokse. Sillä välin Chester oli saanut uuden siskon, Billie Rosen. Isäpuoli ei ollut kovin innoissaan Lionan ja Chesterin paluusta ja Lionan mentyä pian naimisiin Chester muutti hänen luokseen.

Luttrellin kylän vanha "City Hall", jonka pihaan on pystytetty muistopaasi kylän suurmiehille Chet Atkinsille ja Kenny Chesneylle. Viimeksi mainittu on nuoremman polven (syntynyt 1968) kantrimuusikko. Kuva: Brian Stansberry

Chester jatkoi aluksi koulua Clear Branchin koulussa, mutta pian hän päätti palata isänsä luo ja jatkaa koulun käyntiä siellä. Hän piti koulusta ja opettajat tuntuivat ymmärtävän Chesteriä. Hän otti edelleen kitaran mukaansa kouluun joka päivä ja harjoitteli soittamista ruokatunneilla ja väliajoilla. Chesterin isä opetti koulussa musiikkia ja oli Chesterin mukaan kaikkein vaativin opettaja. Koulussa Chester sai huomata, että työt alkoivat kiinnostumaan hänestä ja myös hän tytöistä.

Radio avaa musiikin maailman

Soittamisen ohella toinen tärkeä harrastus nuorelle Chesterille oli radion kuuntelu. Isän kotona oli sähköt, säästettyään tarpeeksi Chester tilasi radion valmistukseen tarvittavat osat ja rakensi oikean kaksiputkisen radion. Radio avasi hänelle laajemman kosketuksen musiikkiin, sen esittämiseen ja samalla se avasi koko maailman. Itse tehty radio oli nuorukaisen suuri ylpeyden aihe. Chester etsi innokkaasi radiosta erilaisia musiikkiasemia. Musiikin lisäksi Chester kuunteli mm. erittäin suosittuja Amos 'n' Andy ja Easy Aces -komediasarjoja. Viime mainitussa kuultiin myös paljon musiikkia.

Chesterin rakentama radio oli tämän kaltainen kaksiputkinen laite.

Lauantaisin Chester monien muiden tavoin kuunteli Nashvillen WSM-kanavan lähettämää Grand Ole Oprya. Hän löysi myös WSB-kanavan Atlantasta ja WBT:n Charlottesta, kuten myös Meksikon puolla rajan läheisyydessä, paljon kantria soittaneen XERF:n. Tietenkin Chester kuunteli Nebraskasta Chicagoon muuttaneen veljensä Jimin viikoittaisia esityksiä WLS-radiokanavalta.

Jim Atkinsin liityttyä Les Paul trioon Chester kuunteli New Yorkista lähetettyä, NBC:llä soinutta Fred Waring radio showta, jossa Jim lauloi ja soitti. Radion kautta ja Jimin lähettämiltä levyiltä Chester imi vaikutteita myös Les Paulin soitosta.

Radion kautta tutuksi tuli myös belgialaiskitaristi, Les Paulin ja lukemattomien muidenkin esikuva Django Reinhardt, jonka vahva eurooppalainen tyyli teki suuren vaikutuksen myös Chesteriin. Tärkeä löytö oli myös NBC:llä soinut Plantation Party -ohjelma, jossa Chester kuuli ensimmäisen kerran tärkeäksi vaikuttajaksi muodostunutta George Barnesia.

Silloin tällöin Chester viritti radionsa Cincinnatin WLW-kanavalle, josta hän eräänä päivänä 1939 kuuli sittemmin merkittävimmäksi esikuvakseen muodostunutta, ensimmäistä laajalti tunnettua fingerstyle-kitaristi Merle Travisia. Hänen soundinsa kuulosti juuri siltä mitä Chester oli etsinyt. Travis soitti peukaloplektralla tasaista vaihtobassokuviota ja samaan aikaan diskanttikielillä melodiaa sekä sointuharmoniaa.

Radiosta ei tietenkään voinut nähdä miten Travis sai soundinsa aikaan. Mutta kokeilujen tuloksena päätteli Travisin soittavan melodiaa kahdella tai jopa kolmella sormella ja omaksui tämän tavan. Myöhemmin hänelle selvisi Travisin käyttävän peukaloplektran lisäksi vain etusormea, mutta Chester ei enää muuttanut omaksumaansa tapaa. Paitsi soittotavan, Atkins omaksui myös monia Travisin soittamia sävelmiä ohjelmistoonsa.

Amattimuusikoksi

Chester lopetti lukion 1941 ja palasi Greyhound-bussilla Georgiasta Itä-Tennesseehen. Atkins on kertonut olleensa palatessaan peloissaan ja hämmentynyt. Äiti toivotti poikansa tervetulleeksi kotiinsa. Ammattimuusikon ura oli kuitenkin ollut selvä valinta Chesterille jo kauan. Mitään muuta hän ei halunnut tehdä. Chester kertoi äidilleen viipyvänsä vain muutaman päivän ja lähtevänsä Knoxvilleen etsimään töitä.

WNOX-radiokanavan mainos paikallisessa sanomalehdessä Tennessee Barn Dance-ohjelmasta, Chet Atkins oli tuossa vaiheessa jo vaihtanut viulun kitaraan ja oli show'n päätähti

Hän saikin pian ensimmäisen ammattimuusikon pestinsä, kun Knoxvillessa WNOX-radiokanavalla säännöllisesti esiintyneet muusikko- ja koomikkoduo Bill Carlisle ja Archie Campbell pestasivat hänet, eivät kuitenkaan kitaristiksi vaan viulistiksi. Esitykset radioitiin paikallisilta esiintymispaikoilta eri puolilta Itä-Tennesseetä ja sen lähiympäristöä. Atkinsin ensimmäinen keikka Carlislen ja Campbellin kanssa oli pienessä teatterissa Rockwoodissa ja ensimmäisen viulusoolonsa hän soitti englantilaissyntyisen James Austin Butterfieldin sävelmään When You and I Were Young, Maggie.

Jos show oli onnistunut, sain jakaa viidenkymmenen sentin huoneen pummien ja juoppojen kanssa. Muuten nukuin rautatieasemalla, mutta olin mukana showbisneksessä.

Toisen maailmansodan jyllätessä - Chester vältti sodan astmansa ansiosta - aloittelevan muusikon elämä ei ollut ruusuista. Chester saattoi saada keikkapalkkiona kolme dollaria. Pääasia Chesterille oli kuitenkin, että sai soittaa. Erään esityksen jälkeen WNOX:in johtaja Lowell Blanchard kuuli Atkinsin soittavan itsekseen kitaraa. Soittoa kuunneltuaan Blanchard ihmetteli: "Mikset ole kertonut osaavasi soittaa myös kitaraa". Chester vastasi: "Sinä etsit viulistia".

Chesteriä kuumotti, pääseeköhän lopulta soittamaan kitaraa, mutta samalla hän oli hieman peloissaan. Kitaraa hän juuri halusi soittaa, mutta hänen repertuaarinsa käsitti vain kourallisen kappaleita. Hän oli keskittynyt hiomaan soittotekniikkaansa sen sijaan, että olisi opetellut laajaa ohjelmistoa.

Blanchard antoi Chesterin käyttöön radioaseman levy- ja nuottiarkiston ja käski opetella niistä. Siellä hän sai tutustua kitaransoiton pioneerien Django Reinhardtin, Andrés Segovian, George Barnesin ja Les Paulin äänitteisiin. Tunnollisesti Chester opiskelikin arkistossa lukemattomia biisejä. Opiskelusta ei tietenkään maksettu ja Chesterin elämä oli äärimmäisen niukkaa.

Kitaristille tuli kuitenkin pian tarvetta WNOX:in housebändin kitaristi Charlie Hagamanin saatua kutsun asepalvelukseen. Näin Blanchard palkkasi Chesterin kitaristiksi radioaseman bändiin, jota kutsuttiin myös nimellä Dixieland Swingsters. Se tiesi enemmän töitä ja tuloja. Ei Chester silti rahassa rypenyt. Tuohon aikaan jokaisella radioasemalla oli oma bändinsä ja paikat niihin olivat haluttuja. Radioasemille oli pyrkimässä jatkuvasti soittajia ja siksi palkkiot pysyivät alhaisina.

Chester Atkins WNOX-radioasemalla 1943 ja Vibrolalla ja kammella varustettu Martin C-2 archtop.

Chesterin palkkio oli ensimmäisen kuukauden 15 dollaria viikossa, sitten se nousi 30 dollariin. Chester kaipasi radioaseman työn lisäksi myös livekeikoille ja perusti bändin WNOX:ssa tapaamiensa kitaristi Tommy Trentin ja haitaristi Tony Cianciolan kanssa. He saivat houkuteltua mukaansa myös WNOX:ssa esiintyneen Kentucky Slimin. Radiotyön ohella Chester keikkaili myös WNOX:lla esiintyneen Johnnie Wright & the Tennessee Hillbillies -yhtyeen kanssa. Laulajana yhtyessä oli Wrightin vaimo Kitty Wells ja Chester soitti tässä yhtyeessä viulua.

Knoxville-vuosiensa aikana Chester vieraili New Yorkissa Jim-veljensä luona. Jim yllätti hänet antamalla kauniin Gibson L-10 -kitaran, joka oli aiemmin kuulunut Jimin työnantajalle Les Paulille. Tuota kitaraa Atkins käytti myöhemmin ensimmäisissä levytyksissään. Kerran soittaessaan WNOX:lla L-10:llä, Atkins putosi tuoliltaan ja rikkoi kitaran. L-10 lähetettiin korjattavaksi Gibsonin tehtaalle, mutta Atkins siirsi siitä L-7-kitaraan Vibrolan, joka antoi hänen nostaa tai laskea kielten sävelkorkeutta. Atkins käytti myös DeArmond-mikrofoonia L-7:ssä soittaessaan komppia.

Lähes neljä vuotta Atkins työskenteli sen ajan pop- ja country-musiikkiin keskittyneellä WNOX:lla ja sai sinä aikana soittaa lukemattomien muusikoiden kanssa. Atkins soitti suorissa radiolähetyksissä ja omaksui uusia sävelmiä päivittäin. WNOX:ssa vietetyt vuodet loivat perustan hänen uralleen kitaristina ja ammattimuusikkona. Tuona aikana kehittyi myös hänen fingerstyle-soittonsa sellaiseksi, mistä hänet myöhemmin on tunnistettu.

Tämä maaliskuussa 1945 julkaistu single oli ensimmäisen äänilevy, jolla Chester Atkins soittaa.

WNOX-vuosien aikana syntyi myös Atkinsin ensimmäinen julkaistu levytys. Aiemmin Teksasissa ja Nashvillessa vaikuttanut Wally Fowler muutti Knoxvilleen 1944 ja perusti siellä yhtyeen Georgia Clodhoppers. Kitaristiksi bändiinsä Fowler valitsi Atkinsin. Loppuvuodesta hän soitti kitaraa Wally Fowler and his Georgia Clodhoppersin levyttäessä Fowlerin ja Graydon Hallin kappaleen Propaganda Papa.

Kuuntele Propaganda Papa Internet Archive -tietokannasta.

Capitol Records julkaisi sen alkuvuodesta 1945 78-kierroksen singlellä (Capitol 190). Levyttänyt kokoonpano oli Wally Fowler (laulu ja viulu), Chester Atkins (kitara), John Gallaher (basso), Tony Cianciloa (haitari) ja Tommy Trent (kitara). Tämän kokoonpanon kanssa Chester esiintyi yhdeksän kuukautta WNOX:n keskipäivän ohjelmassa Merry-Go-Round. Tuon kokoonpanon myöhemmillä levyillä Chester ei ilmeisesti soittanut. Myöhemmin Fowler perusti gospelia esittävän Oak Ridge Quartetin, joka vaihtoi nimekseen 1961 Oak Ridge Boys. Tosin kokoonpano oli siinä vaiheessa uusiutunut täysin, eikä Fowlerkaan ollut enää mukana.

Kuuntele Why Don't You Leave Me Alone YouTubesta

Atkinsilta taltioitiin WNOX:n studiolla myös kaksi sooloesitystä Why Don't You Leave Me Alone ja Empty Slippers. Biisit taltioitiin asetaattilevylle, mutta niitä ei tuolloin julkaistu. Chet Atkins laulaa ja soittaa kitaraa, lisäksi tuntematon pianisti säestää häntä. Myöhemmin tämäkin asetaatti on kaivettu esiin ja nuo tallenteet on julkaistu cd:llä.

Radioasemalta toiselle

Kantrimusiikki alkoi jäädä sivuraiteelle WNOX:in ohjelmistossa ja muutenkin Chesteristä alkoi tuntua paremmalta vaihtaa työpaikkaa. Ehkä WNOX ei tarjonnut enää Chesterille kehittymisen mahdollisuuksia. Aikansa vaihtoehtoja pohdittuaan Chester päätti pyrkiä Ohion ja Kentuckyn rajalla sijainneen Cincinnatin WLW-radioasemalle. Se oli WNOXia suurempi ja kuunnellumpi, 50.000 Watin lähettimellä varustettu asema. Merle Travis oli esiintynyt siellä, mutta oli päättänyt lähteä Kaliforniaan. Jim Atkins suosituksilla Chester otettiin koesoittoon ja sai paikan. Niin Chester lähti kesällä 1945 bussilla Cincinnatiin, hänellä ei ollut tietoa asunnosta siellä, mutta työpaikka oli ja se riitti.

Tämä siirto oli monella tavalla merkittävä Chesterin elämän kannalta. Myös aiemmin WNOX:lla olleet rytmikitaristi Henry "Homer" Haynes ja mandoliini virtuoosi Kenneth "Jethro" Burns olivat päässeet armeijasta ja siirtyivät samoihin aikoihin WLW:lle. Myös koomikkoina tunnetut Homer ja Jethro olivat ihastuneet Django Reinhardtin soittoon ja tartuttivat innostuksen myös ystäväänsä Chesteriin. Kolmikosta tuli elinikäiset ystävät ja myöhemmin he keikkailivat ja levyttivätkin yhdessä.

"I can't play the guitar. Not like you can, Chester"
- Merle Travis -

WLW kuunnelluin musiikkiohjelma oli Boone County Jamboree, ohjelmassa esiintyivät tuon ajan suurimmat kantrimusiikkitähdet. Sen puitteissa Chester sai tavata myös esikuvansa Merle Travisin ja oli todella innostunut tapaamisesta. Travis halusi kuulla ja nähdä miten Chester soittaa ja Travisilta saatu tunnustus kohotti Chester itsetunnon lähes pilviin. Heistä tuli myös hyvät ystävät.

Kaikista tärkein tapaaminen tapahtui kuitenkin pian Chesterin saavuttua uuteen työpaikkaansa. Boone County Jamboreen vakioesiintyjiä oli lauluduo The Johnson Sisters eli kaksoissisaret Leona ja Lois Johnson, taiteilijanimiltään Fern ja Laverne Johnson. Heihin Chester törmäsi ensimmäisenä saavuttuaan WLW:lle, eikä hän oikein sen jälkeen voinut päästää Leonaa silmistään, myös Leona kiinnostui Chesteristä.

The Johnson Sisters eli Leona ja Lois Johnson 1945, mutta kumpi on Leona ja kumpi Lois?

Lyhyt jakso Cincinnatissa oli päättyä ikävästi. Atkins oli ystäviensä kanssa käymässä eläintarhassa ja sai siltä reissulta sikotaudin ja joutui useaksi viikoksi sairaalaan. Samaan aikaan WLW vaihtoi omistajaa, sen perustaja Powel Crosleyn myytyä radioasemansa. Uusi omistaja saneerasi henkilökuntaa ja mm. Atkins sai potkut jouluaattona 1945. WLW uusi linja oli lähtölaukaus kehitykselle, jossa radioasemat luopuivat elävästä musiikista ja siirtyivät levyjen soittamiseen. Siitä alkoi epävarma ja nopeiden työpaikkavaihdosten ajanjakso Chesterin elämässä.

"Chester Atkins and his Talking Electric Guitar"

Chesterin WKOX:n aikainen muusikkoystävä Johnnie Wright oli siirtynyt WPTF-asemalle Raleighiin, Pohjois-Carolinaan. Häneltä Chester kuuli, että siellä tarvittiin kitaristia. Niin hän suuntasi tammikuussa 1946 Raleighiin Leonan jäädessä Cincinnatiin. Chester esiintyi Raleighissä Johnnie ja Jack Anglinin The Tennessee Hillbillies -yhtyeessä. Häntä mainostettiin nimellä "Chester Atkins and his Talking Electric Guitar".

Raleighissä Chester kuuli Red Foleyn olevan kokoamassa bändiä Grand Ole Oprya varten ja matkusti Chicagoon tapaan häntä. Alkuvuoden 1946 kohutuin uutinen kantrimusiikin ympärillä oli Foleyn valinta Roy Acuffin tilalle juontamaan The Prince Albert Showta ja esiintymään siinä. Tämä Opryn alaisuudessa ollut, Ryman Audiotriumista NBC:n valtakunnallisessa verkossa lähetetty ohjelma oli nimetty Prince Albert -tupakkamerkin mukaan. Tupakkayhtiötä edustanut mainostoimisto halusi kovassa nousussa olleen nuorekkaamman Foleyn Acuffin tilalle.

Chester tiesi tämän olevan elämänsä tilaisuus ja pääsikin tapaan Foleytä ja tämän manageria Bill Ellsworthia. Chesterin annettua näytteen soitostaan, Foley totesi "Haluaisin mennä Nashvillen kanssasi, Ches". "OK, siksi olenkin täällä, vastasi Chester". Ennen Nashvilleen lähtöä Chet ehti nähdä Chicagossa idolinsa Django Reinhardtin esiintymisen Duke Ellingtonin orkesterin kanssa ja sain myös Reinhardtin nimikirjoituksen.

Keikkajuliste: Big Radio Jamboree 31.1.1946, Wakelon School, Zebulon, Wake County, North Carolina. Shown tähtiä oli "Chester Atkins and his Talking Electric Guitar".

Huhtikuun 13. 1946 he olivat ensi kertaa Opryn sydämessä Ryman Auditoriumin lavalla. Chester odotukset olivat suuret, olihan Opry jo tuohon aikaan kantrimusiikin tärkein tapahtuma. Sen esitykset radioitiin ympäri maan. Paikallisilla radioasemilla ei oltu arvostettu hänen soittotaitoaan ja poikkeuksellista soittotyyliä. Nyt amerikkalaiset joka puolella maata saivat kuulla miten Atkins soittaa, menestys oli nyt varma ja hän voisi mennä naimisiin Leonan kanssa, ajatteli Chester.

Oprystä tuli kuitenkin karvas pettymys Chesterille. Rymanin oli Chesterin aikaisempiin soittopaikkoihin verrattuna suuri ja hälyisä, siellä oli hiukan sirkusmainen ilmapiiri. Lapset juoksivat ympäriinsä ja kauppiaat myivät kovaan ääneen popcornia ja laulukirjoja. Chesterillä ei ollut kokemusta esiintymisestä tällaisissa saleissa. Hän soitti akustisesti Gibson L-7 -kitaralla, koska DeArmondin silloinen kitaramikrofoni ei toiminut tasapainoisesti fingerstyle-soitossa. Hän käytti L-7:ssä DeArmondia kyllä kompatessaan, siinä se toimi, mutta nyt hän oli soolokitaristina.

Chester ei onnistunut rahoittamaan yleisöä soitollaan ja hänen hillitty soittonsa ei päässyt siellä oikeuksiinsa. Vaikka se oli toiminut radiossa, kun bändi soitti radiotalon studiossa, ei tulos nyt oikein vakuuttanut yleisöä. Täystyrmäys tuli Opryn tupakkatehdasta edustaneelta mainostoimistolta. Sieltä todettiin, ettei soolokitaristista ole mitään lisäarvoa ja vaati, että soolot karsitaan pois. Foleyn ilmoitti Chesin, kuten hän Chesteriä nimitti, voivan jatkaa komppikitaristina. Se oli kova isku Chesterin itseluottamukselle. Hän erosi Foleyn bändistä.

Chester ei tiennyt tuolloin, että hän tulisi vielä palaamaan voittajana Opryyn ja olevansa myös todistamassa siellä toisen tulevan suuren tähden - Elvis Presleyn - epäonnistumista. Mutta ei kiirehditä asioiden edelle tämän enempää.

Ryman Auditorium on kovine puupenkkeineen edelleen varsin saman näköinen kuin se oli 1946. Kuva: california-tour.com

Oli Chester kuitenkin tehnyt Opryssä vaikutuksen erääseen kuuntelijaan. Jim Boyd tarkkaili Opryn esiintyjiä juuri perustetun Bullet Recordsin toimeksiannosta. Boyd tarjosi Chesterille levytystä. Se rohkaisi Chesteriä ja hän hyväksyi Boydin tarjouksen singlen äänittämisestä. Ehkä tämä rohkaisi Chesteriä myös niin, että hän kosi Leonaa ja heidät vihittiin 3.7.1946.

Jim Bulleitin yhdessä Wally Fowlerin ja liikemies C.V. Hitchcockin kanssa perustaman Bullet Recording and Transcription -yhtiön julkaisema single Guitar Blues (Pickin’ The Blues) / Brown Eyes A'Cryin' In The Rain (Bullet 617) oli ensimmäinen levy, jonka etikettiin Atkins sai nimensä. Etiketissä luki "Chester Atkins & The All-Star Hillbillies".

Molemmat sävelmät oli merkitty Atkinsin kirjoittamiksi ja siten ensimmäiset levytetyt omat biisit. Tosin Chet itse kertoo elämänkerrassaan A-puolen instrumentaalin olleen sävelletty yhdessä Jim-veljen kanssa. B-puolen sävelmän lauloi Jack Shook. Levyn tuotti Owen Bradley, josta Atkinsin tapaan tuli merkittävä levytuottaja Nashvillessa.

Chester otti mukaan levytykseen Cincinnatista hyviksi muusikoiksi tuntemansa komppikitaristit Roy Lanhamin ja Louis Innisin (ei Ennis, niin kuin levyetiketissä lukee). Klarinetisti ja saksofonisti Dutch McMillian, basisti Ernie Newton, jonka nimeä ei etiketissä lue, sekä Jack Shook, joka soitti ehkä myös komppikitaraa, olivat Owen Bradleyn bändistä.

Ensimmäisen singlen (Bullet 617) etiketti

Atkins soitti itse soolokitaraa. Siitä ei ole varmuutta mitä kitaraa hän käytti. Levytys tehtiin WSM-radioaseman Studio B:ssä, Nashvillessa, ilmeisesti elo- tai syyskuussa 1946. Odotukset eivät olleet suuret, mutta levy soi jonkin verran radiossa ja sitä myytiinkin. Atkins sai aikanaan 22 dollarin shekin levystään ja oli tuolloin siihen tyytyväinen.

"Pääosa Guitar Bluesista on varattu kitaroille, melodiaa kuljetetaan kahden kitaran basso- ja diskanttikielillä. Svengaavat, terävät folk-musiikkiosat yhdistää lyhyt saksofonisoolo. Yhtä pirteällä b-puolella laulaa Atkins. Sanat ovat tarttuvat, rytmi on reipas ja vokalistin laulu tarttuvaa", arvioi Billboard singleä 30.11.1946. Myöhemminkin kuulijoilla oli vaikeuksia uskoa, että Atkins soittaa yksin sooloja kitaralla. Arvostelija ei voinut uskoa, että levyetikettiin oli painettu kitaristin nimi isoimmilla kirjasimmilla, vaan oletti sen ilman muuta tarkoittavan laulusolistia.

Seuraava Chesterin lyhytaikainen radiopesti oli WRVA Richmondissa, Virginiassa eli itärannikolla. Täällä hänen astmansa paheni ja hän sai taas potkut. Chester suuntasi Chicagoon etsimään töitä, asui siellä jonkin aikaa ystävänsä, kantrimuusikko ja lauluntekijä Karl Davisin luona. Sinne hän sai puhelun toiselta ystävältään, levylläänkin soittaneelta Lois Innisiltä, joka kertoi KWTO-radioaseman Springfieldissä, Missourissa etsivän kitaristia. KWTO oli pieni paikallinen asema, lähetin vain 5.000 wattia. Chesterillä ei ollut valinnan varaan ja niin suuntasi Springfieldiin. Chester vuokrasi asunnon läheltä valtatie 66:ta ja haki lasta odottavan, vanhempiensa luona Ohiossa asuneen Leonan.

KWTO radioasema, Springfieldissä, Missourissa. Kuva: Ralph Foster Museum

Sinne Chester kotiutui hyvin, hän soitti paikallisen Slim Wilson and The Tall Timber -yhtyeen kanssa. Hän oli bändin tähti ja yleisö piti hänen soitostaan ja hän sai paljon palautetta kuulijoilta. KWTO:n nuori, Chesteriä vain kolme vuotta vanhempi, johtaja Si Siman oli tärkeä mies Chesterin uran kannalta. Ensinnäkin hän alkoi käyttää Chesteristä nimeä Chet, jolla nimille hänet tuon jälkeen tunnettiin. Siman ymmärsi Chetin lahjakkuuden ja yritti aktiivisesti edistää hänen uraansa lähettäen levy-yhtiöille näytteitä Chetin soitosta.

Hyvät tuulet siis puhalsivat Chet elämässä ja tuossa myötätuulessa hänestä tuli myös isä Leonan synnytettyä 10.3.1947 tyttären, joka sai nimekseen Merle, osin Travisin suuren esikuvan Merle Travisin mukaan, osin nimi tuli myös suvusta. Kaiken onnen keskellä kävi niin, että Siman jostakin syystä jätti väliaikaisesti radioaseman. Tuuli kääntyi, sillä hänen tilalleen tullut väliaikainen johtaja ei tuntenut samanlaista arvostusta Chetin soittoa kohtaan, vaan piti sitä liian progressiivisena ja hienostuneena ja antoi Chetille potkut.

Steve Sholes ja RCA Victor

Jälleen Chetin oli lähdettävä työnhakuun, Leona jäin Merlen kanssa Springfieldiin. Denverin KOA-asemalla soitti Shorty Thompson's Saddle Rockin Rhythm, Chet sai kiinnityksen siihen. Hän ei tiennyt, että Stephen "Steve" Sholes, RCA:n Nashvillen päällikkö oli etsinyt häntä jo jonkin aikaa. Sholes koki, että Chetissä hänellä olisi Merle Travisin veroinen artisti, ja oli lähettänyt Simanille yhteydenottopyynnön heti saatuaan häneltä viestin Atkinsista. Kun Siman sitten palasi Springfieldiin, hän löysi Sholesin kirjeen.

Meni hetken aikaa ennen kuin Chet löydettiin, mutta erään elokuun alun iltana 1947 hän sai puhelun New Yorkista. Soittaja oli Jean Aberbach, Hill & Range kustantamon perustaja, joka oli RCA:n ja Steve Sholesin liikekumppani. Aberbach kysyi halusiko hän levyttää RCA Victorille. Totta kai Chet halusi. Siinä tapauksessa sinun on oltava viikossa Chicagossa, Steve Sholes odottaa siellä, vastasi Aberbach.

Chet Atkins RCA Victorin promokuvassa. Kuvassa näkyy Chetin Jimiltä saama Gibson L-10, jolla hän soitti ensimmäisessä RCA:n levytyssessiossa. Jim oli saanut kitaran Les Paulilta, jolle Gibson oli tehnyt sen Paulin toiveiden mukaisesti

Chet pyysi Shorty Thompsonilta vapaata, mutta Thompson vaati päästä mukaan Chicagoon sanoen, "kaikki tietävät, ettei sinusta ole laulajaksi, anna minä hoidan sen". Chet kieltäytyi tarjouksesta, jolloin Thompson ilmoitti, ettei Chetin tarvitse vaivautua takaisin Denveriin. Chet ei siitä välittänyt, vaan lähti Leonan ja Merlen kanssa Chicagoon.

Chet ja Sholes tapasivat ja levytyssessio sovittiin pidettäväksi aamupäivällä 11.8. Sholes lupasi koota sessioon huipputason ryhmän Chicagon muusikoista. Sholesin kerrottua ketä sessioon oli tulossa, Chet hämmästyi. Komppikitaraa soittaisi George Barnes, yksi Chetin suurista idoleista, todellinen mestari ja komppikitaraa! Chetiä kolme vuotta vanhempi jazzkitaristi Barnes oli ensimmäisenä muusikkona soittanut levylle sähkökitaralla vuonna 1938 ja oli jo hyvin tunnettu. Muut muusikot olivat Harold Siegel (basso), Charles Hurta (viulu) ja August Klein (hanuri).

Chet soitti sessiot akustisella Gibson L-10 -kitarallaan. Aamupäivän sessiossa äänitettiin neljä laulua Ain'tcha Tired Of Makin' Me Blue, I'm Gonna Get Tight, Canned Heat ja Standing Room Only. Lounastauon jälkeen taltioitiin vielä neljä biisiä Don't Hand Me That Line, Bug Dance, (I Know My Baby Love Me) In Her Own Peculiar Way ja The Nashville Jump. Kaikkiin näiden sessioiden julkaisuihin merkittiin esittäjäksi "Chet Atkins and The Colorado Maountain Boys".

Kuuntele oheiselta YouTube-soittolistalta kaikki Chet Atkinsin ensimmäisessä RCA Victor -sessiossa taltioidut kappaleet.

Ennakkoon sovitun mukaisesti Chet lauloi viidessä biisissä, nämä kaikki olivat ilmeisesti Hill & Range kustantamon ehdottamia. Kolme instrumentaalia Chet sävelsi itse, tosin The Nashville Jumpin toiseksi tekijäksi on merkitty Lowell Tennis. Lowell, lempinimeltään Zed, oli yksi KWTO:lla työskennelleistä muusikoista. Ilmeisesti The Nashville Jumpin oli siis syntynyt Chetin työskennellessä siellä.

Sessiosta tuli erittäin merkittävä Chetin uralle. Vaikkei ensimmäisessä sessiossa vielä hittejä kertynyt, aloitti se pitkän ja Chetin kannalta erittäin tärkeän ystävyyden Sholesin kanssa. Chet oli nyt päässyt merkittävän levy-yhtiön suojiin ja Sholes tiedosti Chetin erityisen lahjakkuuden ja oli valmis tekemään töitä suojattinsa eteen. Ensimmäiselle singlelle valittiin, a-puoleksi laulettu (I Know My Baby Love Me) In Her Own Peculiar Way ja kääntöpuolelle Chetin instrumentaalibiisi, ensimmäisen session helmi Canned Heat.

RCA Victorin kokosivun mainos Billboardissa 17.10.1947. Chet Atkins ja hänen singlensä oli päässyt mainokseen Glenn Millerin, Dizzy Gillispien, Louis Priman ja Eddy Arnoldin kaltaisten erittäin menestyneiden artistien rinnalle. Tämäkin osoitti Sholesin luottamusta uuteen löytöönsä.

Noita elokuun 1947 äänityksiä kuunnellessa täytyy ihmetellä, kuinka hyvin ne on äänitetty. Chetin soiton yksityiskohdatkin ovat hyvin kuultavissa näillä äänitteillä. Ero on todella suuri, jos tallenteita vertaa suomalaisiin, tai muihin eurooppalaisiin saman ajankohdan äänityksiin.

"Vanhoilla RCA:n 44-B nauhamikrofonimikrofoneilla oli valtava perustavanlaatuinen äänivaste ja äänittäjät tiesivät, kuinka niillä saadaan paras soundi akustisista instrumenteista"

Chet itse kertoi myöhemmin, että onnistuneen soundin takana on kaksi asiaa Harry F. Olsonin suunnittelema RCA:n 44-B nauhamikrofoni ja erittäin osaavat äänittäjät. Chet mukaan "Niillä vanhoilla mikrofoneilla oli valtava perustavanlaatuinen äänivaste ja äänittäjät tiesivät, kuinka niillä saadaan paras soundi akustisista instrumenteista". Chet kertoi käyttäneensä niitä ja niiden seuraajaa RCA 77-mallia myöhemmin toimiessaan äänittäjänä.

Eihän Chetiä laulajana voi verrata tuon ajan suosikkilaulajiin Eddy Arnoldiin tai Red Foleyhyn. Hänen lauluäänensä on selvästi rajoittuneempi, laulu on lakonista ja rentoa, eräällä tavalla kerronnallista, laulussakin tulee esiin ilmeisesti hänen englantilaisiin sukujuuriin pohjautuva kuiva huumorinsa. Onneksi noissa lauletuissakin kappaleissa kuullaan pitkin instrumentaaliosuuksia. Chetin lisäksi myös muut session erinomaiset muusikot pääsevät esittelemään taitoaan.

Alkuaikojen hillbilly-yhtyeissä soittajat olivat pääosassa, eikä laulajaa välttämättä ollut lainkaan. 40-luvulla laulajien merkitys oli kuitenkin korostunut ja levy-yhtiöt eivät halunneet enää juurikaan julkaista instrumentaalilevyjä. Chet ei ollut ainoa muusikko, joka pistettiin vastentahtoisesti laulamaan. Myös loistava kitaristi Hank Garland, joka ei laulajana ollut kaksinen, pakotettiin laulamaan solmittuaan 40-luvun lopulla levysopimuksen Deccan kanssa. Myöhemmin Garland soitti RCA:lla monissa Chet Atkinsin tuottamissa sessioissa.

Ensimmäisen session muutkin kappaleet julkaistiin singleillä. Eivät ne Chetin perheen taloutta pahemmin kohottaneet. Hieman helpotusta toi Sholes tarjous studiomuusikon töistä. Se tosin edellytti Chetin siirtymistä New Yorkiin. Leona ja Merle jäivät Chicagoon, Chetin asettuessa asumaan Jim-veljen luo. Maailmansodan jälkeen musiikkibisnes oli muuttunut, äänilevyjen kysyntä oli kasvanut, ihmisten vaurastuessa ja hankkiessa levysoittimia. Muusikkojen liitto vaati parempi korvauksia studiotöistä ja uhkasi levy-yhtiötä lakolla. Tähän varautuakseen levystudioilla tehtiin pitkiä päiviä tallentaen musiikkia varastoon.

Ei ole tiedossa mihin kaikkiin sessioihin Chet studiomuusikkona osallistui loppuvuoden aikana. Marraskuussa 155 East 24th St -kadulla Manhattanilla sijainneessa RCA Studiossa taltiotiin kuitenkin kahteen otteeseen materiaalia Chetin omia julkaisuja varten. Sessioissa oli mukana myös Jim Atkins komppikitarassa, muut soittajat olivat Sholesin paikallisia luottomiehiä Charles Grean (basso), Buck Lambert (viulu), Joe Biviano (hanuri). Sekä 11 että 19 marraskuuta taltioitiin neljä uutta kappaletta. Niistä neljä oli Chetin omaa sävelmää, kaksi Chet ja Jim olivat tehneet yhdessä. Näistä julkaistiin kolme singleä, yksi ennen joulua ja loput 1948.

Chet oli saanut hiljattain markkinoille tulleen Gibsonin valmistaman P90-kitarmikrofonin ja asentanut sen Gibson L-7 -kitaraansa. Uusi mikrofoni antoi mahdollisuuden lopulta soittaa sähköisesti sooloja Chetin fingerstyle-tyylillä. Tästä tuli siten ensimmäinen kerta, kun Chetin fingerstyle-soittoa taltioitiin sähköisesti vahvistettuna.

Gibson P90 mikrofoni tuli markkinoille 1946, se oli hyvin yleinen kitaramikrofoni, kunnes Humbucker-mikrofoni yleistyi 50-luvun lopulla.

Perheen elatusta eivät uudet levytkään suuresti helpottaneet. Studiotöilläkään Chet ei saanut riittävää elatusta perheelleen. Hänen oli nieltävä ylpeytensä ja otettava yhteyttää ensimmäiseen työpaikkaansa, kotiseutunsa WNOX:iin. Aseman johtaja ja Chetin ystävä Lowell Blanchard oli luvannut Chetille ottaa hänet milloin vain avosylin takaisin. Alkuvuodesta 1948 Atkinsin perhe suuntasi siis Knoxvilleen.

Vaikka paluu juurilleen oli hieman katkera, helpotti Chetin oloa se, että myös hänen ystävänsä, koomikkopari Homer & Jethro olivat myös siirtyneet WNOX:iin, riitauduttuaan Cincinnatissa King Recordsin Syd Nathanin kanssa. Leonan ilahtui myös, sillä hänen siskonsa Lois oli avioitunut Kenneth "Jethro" Burnsin kanssa. Atkins sekä Homer & Jethro yhdistivät voimansa ja esiintyivät "Chet Atkins, Homer & Jethro and The Colorado Mountain Boys" nimellä livekeikoilla ja WNOX:in ohjelmissa, mukaan lukien lauantai-illan "Tennessee Barn Dance".

Vaikka yhteistyö sujui hyvin Homerin ja Jethron kanssa, on Chet kuvaillut tuota aikaa muistelmissaan vähemmän mairittelevasti. Tilanne muuttui Chetin saadessa uusia uransa kannalta tärkeitä yhteistyökumppaneita. Aiemmin WRVA:lla Richmondissa soittaneet Maybelle and The Carter Sisters siirtyivät WNOX:lle. Carter Family oli jo legenda USA:n folk- ja kantripiireissä. Aviopari AP, Sara Carter sekä hänen sisarensa Maybelle, joka oli samalla AP:n Erza-veljen vaimo, olivat aloittaneet Carter Familyna jo 1927 ja olivat myös Chetin varhaisia suosikkeja.

Sittemmin AP ja Sara erosivat ja ryhmä jatkoi ilman heitä. Myöhemmin Sarakin jättäytyi pois ryhmästä ja Maybelle jatkoi tyttäriensä Helenin, Junen ja Anitan kanssa. Chet ystävystyi pian Carterien kanssa ja Erza Carter tarjosi kitaristin paikkaa yhtyeessä. Ryhmä menestyi erinomaisesti WNOX:lla ja kasvatti myös Chetin ansioita. Carterit olivat myös saaneet kiinnityksen RCA Victoriin. Helmikuussa 1949 lähdettiin joukolla levyttämään Atlantaan.

RCA oli perustanut väliaikaisen studion Atlantan Fox-teatteriin ja siellä taltiontiin ensin 2. helmikuuta Carter Sistersin levytyssessio, jossa tallennettiin kuusi sävelmää Chetin soittaessa kitaraa. 3. helmikuuta oli vuorossa Chetin sessiot. Iltapäivän sessiossa, parissa tunnissa neljä uutta kappaletta Chetin tulevia levyjä varten. Illallisen jälkeen palattiin vielä studioon ja taltioitiin hieman reilussa tunnissa jälleen neljä biisiä.

Soittajina sessiossa olivat Homer Haynes (komppikitara), Jethro Burns (mandoliini) sekä Charles Grean (basso). Studiossa oli mukana myös Chetin siskopuoli Billie Rose Atkins, joka lauloi duettoa Chetin kanssa Wednesday Night Waltz -kappaleessa. Iltapäivän äänitteillä Chet jälleen laulaa, mutta myöhemmän session kappaleet ovat sitten soiton riemua. Myös Jethro Burns pääsee sooloilemaan mandoliinilla, pääosassa on kuitenkin Chet Atkins kitarallaan. Instrumentaalit olivat Atkinsin omia sävelmiä, paitsi Dance Of The Goldenrod, joka oli Merle Travisin. Chet levytti myöhemmin sävelmän uudelleen Merle Travisin kanssa.

Session helmi on Chetin oma sävelmä Galloping on the Guitar, jossa Chet tuntuu pistävän kaiken osaamisensa peliin. Hänen fingerstyle-tyylinsä oli hioutunut täyteen loistoonsa. Soitossa on kuultavissa myös Django Reinhardt -vaikutteita.

Itseoikeutetusti tämä kappale sijoitettiin sessiosta julkaistulle ensimmäiselle singlelle. Tosin vasta b-puolelle, sillä a-puolelle Sholes halusi jälleen lauletun biisin. Se oli Money, Marbles And Chalk, jossa Homer ja Jethro olivat myös vahvasti mukana, myös laulussa. Galloping Guitar, kuten laulun nimi usein lyhennetään, sai hienosti soittoaikaa radiossa ja kasvatti Chetin mainetta kitaristina.

Single julkaistiin pikimmiten ja muut session biisit vuorollaan samalla kaavalla kuin tämä ensimmäinen eli a-puolella laulettu biisi ja b-puolella instrumentaali. Osa tämän session taltioinneista julkaistiin levyllä vasta vuosikymmenen vaihduttua. Steve Sholes totesi myös Homerin ja Jethron kyvykkäiksi muusikoiksi ja kiinnitti heidätkin RCA:lle. He saivatkin pian ensimmäisen hittinsä Johnny Mercerin ja Margaret Whitingin laulun Baby, It Cold Outside parodiaversiolla.

Pian levytyksen jälkeen Homer ja Jethro lähtivät WNOX:lta KWTO:lle Springfieldiin. Menestys vei myös Carter Sistersiä eteenpäin ja hekin siirtyivät Springfieldiin KWTO:lle, Chetin perhe muutti myös. Ryhmästä tuli hyvin suosittu myös siellä. He esiintyivät KWTO:n ohella eripuolilla Appalakkien aluetta. ja Chetin taloushuolet alkoivat olla takanapäin.

Chet Atkins & Carters Sisters & Mother Maybelle; June Carter, Helen Carter, Chet Atkins, Maybelle Carter ja Anita Carter 1950 WSW-radioasemalla Nashvillessa.

Lokakuussa oli jälleen levytyssession vuoro. 12 ja 13 lokakuuta äänitettiin kahdeksan sävelmää Carter Sisters and Mother Maybellen levyjä varten sekä kuusi kappaletta Chet Atkins And His Guitar Pickers -julkaisuja varten. Chet soitti kaikilla Carterien tallenteilla ja Helen ja Anita olivat mukana Chetin sessioissa, samoin jälleen Homer ja Jethro.

Ensimmäisenä päivänä Chetin sessiossa taltiotiin neljä laulunumeroa, joilla myös Anita ja Helen lauloivat, Anitan soittaessa myös bassoa. Näistä lauluista elämään jäi parhaiten One More Chance, joka toimi keikoilla myös instrumentaalina, sekä Homerin ja Jethron laulama Chetin sävellys The Old Buck Dance.

Toisena päivänä taltiontiin kaksi Chetin omaa sävelmää. Boogie Man Boogien hän lauloi Homerin ja Jethron avustamana. Main Street Breakdownin Chet soitti akustisesti Gibson L-10:llä. Siinä kuullaan taas vahvoja Django-vaikutteita, Chet soittaa rohkeasti ja yhteistyö Homerin ja Jethron kanssa toimii erinomaisesti. Jethron soittaessa soolon mandoliinillaan, Chet siirtyy pirskahteleviin rytmisiin sointuihin. Biisi on komea päätös Chetin 40-luvun levytyksille ja siitä tuli ilmestyessään kantriasemien tiskijukkien suosikki.

Yleensä Chet koettiin kantrimuusikoksi ja hänen soittonsa juuret olivatkin vahvasti kiinni kotiseutunsa hillbilly-perinteessä. Vaikka hän oli soittotekniikkansa omaksunut Merle Travisilta, oli hän kuunnellut myös paljon Django Reinhardtin, Georg Barnesin ja Les Paulin kaltaisia jazzkitaristeja ja heidän vaikutuksensa kuului vahvasti hänen levytyksissäänkin. Ehkä joidenkin radioasemien edustajien mielestä jazzvaikutteet kuuluivat liikaakin. Monipuoliset vaikutteet olivat kuitenkin tehneet hänestä monipuolisen soittajan ja 25-vuotiaana hän oli edelleen erittäin tunnollinen harjoittelija.

Vuosikymmen alkoi olla päätöksessään, maailma oli noussut jaloilleen toisen maailmansodan jälkeen ja äänilevyteollisuus eli vahvaa kasvun aikaa. Chetin ura oli lopulta päässyt vauhtiin, hän oli toipunut täysin Rymanin/Opryn nöyryytyksestä ja työstänyt levystudiossa näyttöjä, jotka muistetaan vielä vuosikymmentenkin päästä. Esiintymisiä riitti Carter Sistersin kanssa ja perheen elatus näytti turvatulta.

Nashville oli vielä valloittamatta, mutta nyt hän oli valmis siihenkin. RCA:lla Steve Sholes oli entistä vakuuttuneempi siitä, että hänellä oli suojattinaan erityisen lahjakas nuori mies ja Chet tiesi voivansa luottaa Sholesin tukeen. Chetillä ei siis ollut syytä huoleen uuden vuosikymmenen lähestyessä.