Osa 1: Louisiana Hyridesta koko kansan olohuoneisiin

80 vuotta 21.8.2019 täyttävän James Burtonin soittoa ei monikaan ole voinut välttyä kuulemasta. Hän on soittanut lukemattomien artistien ja bändien levyillä ja keikoilla. Hän kuuluu arvostettuun amerikkalaisten studiomuusikoiden valiokaartiin, The Wrecking Crew -ryhmään.

Burton palveluksia käyttäneitä artisteja ja bändejä on lukematon määrä; Rick Nelson, Elvis Presley, Jerry Lee Lewis, Roy Orbison, Carl Perkins, Johnny Cash, Joni Mitchell, Elvis Costello, Henry Mancini, Frank Sinatra, Dean Martin, Sammy Davis Jr, Nat King Cole, Tina Turner, Tom Jones, Emmylou Harris, Gram Parsons, Hank Williams Jr, Willie Nelson, Merle Haggard, Buck Owens, Townes Van Zandt, Hoyt Axton, J.J. Cale, John Denver, Charlie Rich, Everly Brothers, The Beach Boys, Sonny ja Cher, Fifth Dimension, The Monkees, Buffalo Springfield, kaikkiaan hän kertoo soittaneensa yli tuhannen artistin levyillä.

Burton kantaa "arvonimeä" The Master of Telecaster ja kitaristit tuntevatkin Burtonin nimenomaan Fender Telecasterin mestarina ja Chicken Pickin' -soittotyylistä. Toki Burton on soittanut monia muitakin kitaroita kuin Telecasteria. Erityisesti 60- ja 70-luvuilla, mutta myöhemminkin hän soitti levytyssessioissa myös paljon dobroa ja joskus myös steel-kitaraa. Erityisesti Burton tunnetaan rock'n'roll / rockabilly -kitaristina, mutta paljon hän on soittanut myös kantria ja bluesia ja monenlaista muutakin musiikkia.

Burtonin uraa esittelevän artikkelisarjan ensimmäisessä osassa kerron Burtonin ensirakkaudesta, teinipojan kiinnityksestä Louisiana Hayrideen ja hänen ensimmäisistä levytyksistään Dale Hawkinsin, Bob Lumanin, James Kirklandin, Bobby Lee Trammellin ja Ricky Nelsonin kanssa ja hänen 50-luvun vuosistaan muutenkin.

Ensirakkaus oli Telecaster

Burton syntyi pienessä Dubberlyn kylässä, Lousianassa 21.8.1939 ja muutti pian vanhempiensa kanssa 27 mailin päässä sijaitsevaan Shreveportiin. Burton kiinnostui musiikista hyvin nuorena ja kuunteli kotikaupunkinsa KWKH-radioasemaa. Hänen suosikkiohjelmiaan olivat iltapäivän ja myöhäisillan rhythm and blues -show't. Muddy Waters, Howlin' Wolf ja Lightnin' Hopkins olivat hänen varhaisia suosikkejaan.

Toki hän kuunteli myös kantria, eihän sitä voinut tuolloin mitenkään välttääkään. Varhaisia kantrisuosikkeja olivat Hank Williams ja Lefty Frizzell Joissakin haastatteluissa hän on maininnut kuunnelleensa Chuck Berryä ja Elmore Jamesia. Kitaristina varhaisia esikuvia olivat Les Paul, Merle Travis ja erityisesti Chet Atkins.

Siitä milloin sai ensimmäisen kitaransa, Burton on antanut eri haastatteluissa erilaisia versioita. Haastatteluissa kerrottu ikähaitari on vaihdellut viiden ikäisestä kolmeentoista. Useimmiten hän on kuitenkin puhunut saaneensa kitaran hieman toisella kymmenellä ollessaan. Ensimmäinen kitara oli kuitenkin akustinen ja ensimmäinen opittu laulu oli Wildwood Flower. Burton ei saanut soitto-opetusta, vaan opiskeli kuuntelemalla muita kitaristeja radiosta, levyiltä ja livekeikoilla.

Ilmeisesti Burton oppi nopeasti soittamaan, sillä pian hän hämmästytti kaikki soitollaan ja voitti useita kilpailuja. Soittaminen oli tärkeintä nuorelle Jamesille ja koulu sai pian jäädä. Ensimmäinen sähkökitara oli halpa Gertch-jäljitelmä, mutta se kesti Burtonin käsissä vain muutaman kuukauden. Eräänä päivänä hän näki kotikaupunkinsa musiikkikaupan, J&S Musicin ikkunassa uuden Fender Telecasterin. Se oli rakkautta ensi silmäyksellä, on hän kertonut myöhemmin. Hän marssi kotiinsa, eikä hellittänyt ennen kuin vanhemmat lupasivat ostaa Telecasterin.

Ensikiinnitys: Louisiana Hayride

Neljäntoista ikäisenä Horace Logan pestasi Burtonin Louisiana Hayriden housebändiin. Pitäneekö Burtonin kertoma ikä ihan paikkaansa, ehkä hän oli hieman vanhempi, joka tapauksessa hyvin nuori. Hayriden konsertit radioitiin Shreveportin Municipal Memorial Auditoriumista ympäri Yhdysvaltoja.

Burton säesti Hayridessa muun muuassa George Jonesia, Jimmy ja Johnnya, Floyd Crameria, Billy Walkeria ja Johnny Hortonia. Hayridessa esiintyivät monet etenkin eteläisen Yhdysvaltojen tähdet. Elvis soitti Scotty Mooren ja Bill Blackin kanssa useita kertoja Hayriden konserteissa. Burton ei kuitenkaan nähnyt yhtään Elviksen esiintymistä, sillä hän sattui aina olemaan keikalla jossain muualla.

James Kirkland, Bob Luman ja James Burton Louisiana Hyridessa 1956 tai 1957. Burtonilla vanhempien ostama Fender Telecaster. Kuva © Carol Golemon

Hayridessa soittaessaan Burton kiinnostui myös steel-kitarasta. Sonny Trammell soitti pedal-steeliä Hayriden bändissä ja häneltä Burton imi opit steel-kitaraan. Hayridessa Burton tutustui lukemattomiin muusikoihin ja sai vaikutteita monilta ja ennen kaikkia sai soittaa paljon. Hayride-vuoden aikana hän kehittyikin huimaa vauhtia soittajana. Hayridessa Burton soitti Shreveportista kotoisin olleen ja pian Elviksen rumpaliksi siirtyneen D.J. Fontanan kanssa. Siellä Burton tutustui myös muutama vuosi itseään vanhempiin nuorukaisiin, texasilaiseen Bob Lumaniin ja Louisianasta kotoisin olleeseen Dale Hawkinsiin.

Dale Hawkinsilla oli bluesbändi, johon myös Burton liittyi hetkeksi 15 ikäisenä. He soittivat klubeilla ja tienvarsien ja tanssipaikoilla. Dale Hawkinsin kanssa Burton pääsi myös levyttämään ja näissä sessioissa syntyi kitarariffi, jota monet kitaristit ovat jäljitelleet, yrittäen kuulostaa samalta kuin nuori James Burton. Tuosta biisistä monet yhä muistavat Burtonin.

Susie-Q - ja kuka sen kirjoitti

Ensimmäinen karkea versio Susie-Q:sta taltioitiin osoitteessa 311 Milan Building, Shreveportissa sijainneella KENT-radioasemalla 1956. Tarkempaa ajankohtaa ei ole tiedossa. Sessiossa olivat mukana Dale Hawkins, James Burton kitara, Shelton Bissell alttosaksofoni, A.J. Tuminello rummut sekä tuntematon basisti sekä taustalaulajat. Eräiden lähteinen mukaan tulevan kantritähti Merle Kilgore olisi myös ollut mukana sessiossa.

Tässä vaiheessa biisi oli saanut aikapitkälle lopullisen muotonsa. Bändi oli soittanut biisiä keikoilla ja eräällä keikalla A.J. Tuminello oli lämmitellessään soittanut yhtä aikaa rumpuja ja lehmänkelloa. Tästä saatiin idea Susie-Q:n introon. Tämä intro oli kuultavissa jo tuolla vuoden 1956 taltioinnilla, samoin Burtonin kuolematon, räjähtävä ja uhmakas riffi soi jo tunnistettavasti. Myöhemmästä versiosta poiketen kitarariffiä seuraa alttosaksofonisoolo.

Helmikuun 14 päivä 1957 kokoonnuttiin uudelleen taltioimaan Suisie-Q:ta. Tällä kertaa KWKH Radioaseman tiloihin Shreveportiin. Paikalla olivat Hawkinsin lisäksi James Burton kitara, James "Sonny" Trammell basso ja Francis Ronald "Ronnie" Lewis rummut. Lisäksi Gene Scudder taputti käsiään ja huudahteli "Susie Q". Sessiossa on kerrottu olleen mukana, ehkä taustalaulajina kolmikko James E. Martin, Edward Lee Copland ja Tommy Mandina. DJ Chuck Dunaway on kertonut maksaneensa session ja olleensa läsnä siinä. Toisena kappaleena äänitettiin Nelson "Peppermint" Harrisin Don't Treat Me This Way

Esitykset taltioitiin nauhalle tai mahdollisesti asetaattilevylle. Stan Lewis, joka omisti Stan's Record Shopin ja oli Shreveportissa paikallinen Chess Records jakelija, lähetti tallenteen Chess Recordsille. Levy julkaistiin toukokuussa 1957 Checker-merkillä yhtenä ensimmäisistä valkoisen artistin Chess-julkaisuista. Levyetikettiin oli merkitty Chessin toimesta biisin kirjoittajiksi Dale Hawkins, Stanley Lewis ja Eleanor Broadwater.

Näin jälleen kerran nuoria muusikoita vedätettiin. Kuka biisin sitten kirjoitti? Burton on kertonut monissa haastatteluissa kehitelleensä melodiaa jo pidemmän aikaa ja soitelleensa sitä jo monilla klubeilla ja muilla keikkapaikoilla ennen Hawkinsin tapaamista. Edelleen Burton on kertonut esitelleensä biisiä Hawkinsille, jolloin tämä oli todennut sävelmän tarvitsevan tekstin ja tehnyt lyhyen ja yksinkertaisen, muutaman riimin toistoon perustuvan tekstin. Se kyllä toimii melodian kanssa erinomaisesti.

 
Oh Susie Q
Oh Susie Q
Oh Susie Q
I love you my Susie Q
I like the way you walk
I like the way you talk
I like the way you walk
I like the way you talk my Susie Q
Oh Susie Q
Oh Susie Q
Oh Susie Q baby I love you
My Susie Q
You say that you'll be true
You say that you'll be true
You say that you'll be true
And never leave me blue my Susie Q
Oh Susie Q
Oh Susie Q
Oh Susie Q I love you my Susie Q
				

Hawkins on puolestaan todistellut olleensa biisin takana. Tosin eräässä haastattelussa hän sanoi "Kirjoitin sen, mutta en oikeastaan kirjoittanut sitä - se vain tavallaan toimi itsekseen". Hawkins on myös kertonut, ettei saanut Chessiltä killinkiäkään tekijänoikeuskorvauksia biisistä.

Stan Lewis liittyy kuvioon siten, että Hawkins toimi laulavana myyjänä hänen levykaupassaan. Ilmeseisesti Lewisin suhteita tarvittiin, jotta levy saatiin julkaistua. Lewisillä oli hyvät suhteet Chessin veljeksiin. Hyvinkin olisi voinut käydä niin, ettei biisiä olisi julkaistu ilman hänen apuaan, tai ehkä joku Chessia pienempi merkki olisi julkaissut sen ilman suurempaa huomiota.

Mitä tekemistä Eleanor Broadwaterilla oli biisin kanssa? Ei mitään, hän oli Nashvillessa toimivan, CBS:n omistaman WLAC-radioaseman tiskijukan, Gene Noblesin vaimo. Nobles oli erittäin vaikutusvaltainen DJ. Kirjaamalla Broadwater yhdeksi biisin tekijäksi, Chessissä varmistettiin singlelle näkyvyyttä radiossa. Broadwaterin nimi löytyy muutaman muukin tunnetun laulun kreediteistä, mm. Willie Dixon joutui aikoinaan jakamaan biisinsä I Am The Lover Man oikeudet Eleonorin kanssa.

Uskoisin, että biisi on Burtonin ideoima ja ainakin sen kuuluisin osa, tuo maaginen kitarariffi on Burtonin luoma. Ehkä biisiä on hiottu yhdessä bändin kanssa ja ehkä se sai lopullisen muotonsa Hawkinsin tekstin synnyttyä. Se on kuitenkin selvää, ettei Lewisilla ja Boardwaterilla ei ollut mitään osaa biisin synnyssä.

Nyttemmin Broadwater on virallisestikin tiputettu pois biisin tekijöistä. BMI tunnustaa nyt biisin kirjoittajiksi Dale Hawkinsin ja Samuel Lewisin, eikä Eleanor Broadwateria löydy enää lainkaan amerikkalaisten tekijänoikeusjärjestöjen BMI tai ASCAPin tietokannoista. Se on sitten toinen juttu, onko häneltä peritty takaisin saamiaan palkkioita. Burton on ainakin jäänyt osattomaksi tekijänoikeuspalkkioista.

Burton ei ole tunnut jälkeenpäin kauheasti harmitelleen tapahtunutta. On vain todennut jotenkin siihen tapaan, että onhan ne oppirahat maksettava. Ei hänellä tietysti voinut olla tuolloin mitään käsitystä levybisneksestä ja sen sudenkuopista.

Delmar Allen "Dale" Hawkins, kuva: Checker Records

Toisaalta jälkeenpäin voi tuota levytystä pitää Burtonin uran kannalta merkittävänä. Tänä päivänäkin monet muistavat hänet tuosta kitarariffistä ja se poiki varmasti hänelle monta tilaisuutta uusiin levytyksiin. Varmaan hän on myös tienannut urallaan paljon enemmän kuin Dale Hawkins.

Single nousi sijalle 27 Billboardin pop-listalla ja R & B-listalla peräti sijalle 7. Suurimmat tekijänoikeuskorvaukset biisi on kuitenkin kerännyt lukemattomista cover-versioista, joita siitä on sittemmin tehty. Tunnetuin coverversio laulusta on ilman muuta Creedence Clearwater Revivalin 19.1.1968 taltioima ja bändin ensimmäisellä albumilla julkaistu versio. Burtonin kitarointi oli tehnyt John Fogertyyn suuren vaikutuksen, upeaa on myös Fogertyn soitto biisissä. Lisäksi biisin ovat levyttäneet mm. Gene Vincent, Chet Atkins, Carl Perkins, The Rolling Stones, Dr. Feelgood ja myös James Burton muutamaan kertaan myöhemmin.

Tässä muutamia näytteitä eri versioista, ensin vuoden 1956 "harjoitusversio". Burton oli äänityksen aikaan 16-vuotias, uskomatonta minkälaiseen suoritukseen hän jo pystynyt. Sitten se legendaarinen ensimmäinen julkaisu (Burton 17 vuotta), Burtonin vuoden 1971 versio, CCR:n versio vuodelta 1968 ja Rolling Stonesien versio vuodelta 1964.

Levytysura käynnistyy

Susie-Q ei ollut kuitenkaan Burtonin ensimmäinen levytys. Ennen sitä Burton oli soittanut muutamissa Mira Smithin pienen levymerkin RAM Recordsin levytyssessioissa Shreveportissa. Ensimmäisenä levynä, samalla siis Burtonin ensimmäisenä julkaisuna, tuosta sessiota ilmestyi Carol Williamsin single You Never Mention My Name / Just For A While (RAM MS-100). Burton soitti myös James Wilson & the Jimmie Catsin singlellä Wilson's Blues No 1 / You Won't Know Why 'Til I'm Gone (RAM MS-103). Mahdollisesti myös muutamalla muulla RAM Recordisin julkaisulla. Ne eivät kuitenkaan ole jättäneet merkittäviä jälkiä musiikin historiaan.

Burton soitti Dale Hawkinsin kanssa vielä yhdessä levytyssessiossa, jossa taltioitiin kolme biisiä; Dale Hawkinsin laulama First Love sekä Burtonin serkun Maylon Humphriesin laulamat Worried About You Baby ja Weep No More. Nämä biisit julkaistiin vasta 70-luvulla, kun rockabilly alkoi taas nostaa päätään.

Burtonin ja Hawkinsin tiet erosivat ennen kuin Susie-Q ehti nousta listoille. Burton oli soittanut jo Hayridessa yhdessä Bob Lumanin kanssa. The Shadows nimellä he olivat säestäneet Hayriden esiintyjiä. Burton soitti soolokitaraa, Luman komppikitaraa ja heidän lisäkseen bändiin kuului basisti James Kirkland (joka oli soittanut myös Maylon Humphries -levytyksissä), rumpali Butch White ja pianisti Gene Garr. Lumanin managerina toimi Hayriden johtaja Horace Logan ja hän oli päättänyt tehdä Lumanista tähden. Logan järjesti suojatilleen levytyssopimuksen Imperial Recordsin kanssa.

Bob Loman oli aloittanut kantrin parissa isänsä jalanjäljissä. Lefty Frizzell ja Webb Pierce olivat olleet hänen varhaisia suosikkeja. Kantri sai kuitenkin jäädä, kun Loman näki 1955 Elviksen esiintyvän. Elviksen laulu ja lantion keinunta sai nuoret tytöt kirkumaan ja pyörtymään. Luman päätti pyrkiä samaan ja vaihtoi rock'n'rolliin ja rockabillyyn. Hän levytti muutamia biisejä Mac Curtisin bändin kanssa Dallasissa (ne julkaistiin vasta 70-luvulla). Mietittyään lähtisikö kokeilemaan onneaan Big D Jamboreessa vai Louisiana Hayridessa, hän valitsi jälkimmäisen. Mikä johdatti hänet lopulta yhteen Burtonin kanssa.

Pari viikkoa Susie-Q:n äänittämisen jälkeen Burton matkustikin Lumanin kanssa Dallasiin James Earl "Pop" Sellersin studiolle. Samassa studiossa äänittivät 50-luvulla mm. Gene Summers ja Gene Vincent. Helmikuun 27 päivä 1957 siellä taltioitiin Bob Lumanin ja The Shadowsin ensimmäisen singlen biisit Red Cadillac and a Red Moustache ja All Night Long.

Samassa sessiossa äänitettiin myös bluesit Amarillo Blues ja Blue Days Black Nights sekä nopeatempoisempi Wild Eyed Woman, jotka jäivät vuosikymmenien ajaksi pölyttymään nauhavarastoon.

Billboard-lehdessä 19.8.1957 julkaistu Imperial Recordsin mainos. Lumanin levy oli päässyt Imperialin "parhaiten myyvien" joukkoon, mutta ei siitä maan laajuista hittiä tullut.

Manageri Logan järjesti Lumanin ja Shadowsit Roger Cormanin ohjaamaan elokuvaan Carnival Rock. Kesäkuussa 1957 Luman ja kumppanit suuntasivat Siis Hollywoodiin. Elokuvan historiaan tuo heppoisen, yökerhon ympärille kyhätyn tarinan sisältänyt B-luokan filmi ei ole jäänyt, mutta rockabillyn ystäville sillä on arvoa ja elokuvan musiikkiesitykset on julkaistu monellakin eri levyllä.

Elokuvassa esiintyivät myös The Platters, David Houston ja The Blockbusters. Luman bändeineen esittivät biisit This Is The Night ja All Night Long. Shadows säesti elokuvassa myös David Houstonia, jonka bändissä Kirkland oli myös aiemmin soittanut. Houston ja Shadows esittivät elokuvassa kappaleet One and Only ja The Teenage Frankie And Johnnie. Lisäksi Shadows soitti instrumentaalin The Creep.

He esiintyivät myös Los Angelista lähetetyssä Town Hall Party -kantrimusiikkiohjelmassa, joka oli kuultavissa radiosta ja katsottavissa myös televisiosta. Luman ja Shadows keikkailivat myös Kaliforniassa.

Bob Luman and his Shadows: This Is The Night elokuvasta Carnival Rock, joka on ensimmäinen livetaltionti James Burtonista.

Toisessa levytyssessiossa saatiin talteen neljä biisiä eli kahden seuraavan singlen sisältö. Paras ja tunnetuin tuotos tästä sessiosta oli mustan Billy "The Kid" Emersonin kirjoittama Red Hot. Emerson oli levyttänyt itse laulun Memphisissä Sun Recordsille 1955 (SUN 219). Red Hot julkaistiin lokakuussa 1957 toisena singlenä, b-puolellaan Whenever You’re Ready (Imperial X8313).

Luman ja Shadows taltioivat vuoden 1957 aikana myös tuolloin julkaisematta jääneet biisit No Use in Lyin’, Hello Baby, That’s All Right ja instrumentaaliesitykset Jumping with the Shadows, Shadow Rock sekä The Creep. Kolmantena singlenä vuoden 1958 tammikuussa julkaistiin biisit Make Up Your Mind Baby ja Your Love (Imperial X8315). Tuolloin bändi oli kuitenkin hajonnut, Burtonin ja Kirklandin saatua uuden kiinnityksen.

Imperialin julkaisemat singlet eivät menestyneet ja yhtiö hylkäsi Bob Lumanin. Luman kokosi uuden bändin ja allekirjoitti sopimuksen Capitol Recordin kanssa. Ura Capitolilla jäi kahteen singleen. Luman ei suostunut yhtiön vaatimukseen nimensä vaihtamisesta. Seuraavaksi Luman levytti Warner Bross -yhtiölle. 60-luvulla Luman esiintyi menestyneesti Las Vegasissa ja vaihtoi vuosikymmen lopulla Epicille. Luman kuoli keuhkokuumeeseen 1978.

Kattavin kokoelma Bob Luman and The Shadows levytyksistä taitaa olla tämä 2008 Espanjassa julkaistu Red Hot! 1956-57 (El Toro Records ETCDVD 10011), jossa tulee bonuksena Carnival Rock -elokuva DVD:llä

Bobby Lee Trammell: Shirley Lee

Bobby Lee Trammell oli myös yksi niistä muusikoista, joita Burton tapasi Louisiana Hayridessa. Burtonia viisi vuotta vanhempi Trammell oli aloittanut myös kantrin parissa ja siirtynyt sitten rockabillyyn. Carl Perkinsin kehotuksesta Trammell oli ottanut yhteyttä Sun Recordsin Sam Phillipsiin, mutta tuloksetta. Sen jälkeen Trammell suuntasi länsirannikolle ja sai sopimuksen pienen Fabour-levy-yhtiön kanssa. Trammell pyysi ensimmäiseen sessioonsa Burtonin ja toisen Hayridessa tapaamansa, basisti James Kirklandin.

Bobby Lee Trammell

Session tarkka ajankohta ei ole tiedossa, mutta ilmeisesti joskus vuoden 1957 loppupuoliskolla äänitettiin Trammellin omat sävellykset Shirley Lee ja I Sure Do Love You Baby. Single julkaistiin tammikuussa 1958 ja siitä tuli paikallinen hitti. ABC Paramount otti sen kansalliseen jakeluun, mutta sen nousun listoille esti Burtonin tuleva työnantaja Ricky Nelson, joka levytti myös Shirley Leen. Nelson oli kiinnostunut levyttämään enemmänkin Trammellin lauluja, mutta hän kieltäytyi antamasta enää laulujaan Nelsonille.

Trammell vertasi itseään Little Richardiin sekä Jerry Lee Lewisiin. Hän esiintyikin yhdessä Lewis kanssa, kunnes ennen erästä keikkaa tuhosi tämän pianon. Trammellin ura eteni vastainkäymisestä toiseen. 80-luvulla hän saavutti menestystä Euroopassa rockabilly-boomin myötä. 90-luvun lopulla Trammell ryhtyi politiikoksi ja tuli valituksi Arkansasin osavaltion edustajainhuoneeseen.

Ricky Nelson ja Hollywood

Burtonia vajaan vuoden nuorempi Ricky Nelson oli lapsitähti, joka oli esiintynyt vanhempiensa Ozzie ja Harriet Nelsonin ja veljensä Davidin kanssa ABC-televisiokanavalla vuodesta 1952 pyörineessä ja erittäin suositussa viihdeohjelmassa The Adventures of Ozzie and Harriet. Sitä ennen Nelsonin perheen show oli pyörinyt jo vuosia radiokanavilla.

Klarinettia, rumpuja ja kitaraa soittava Ricky aloitti laulajan uran äänittämällä 26.3.1957 Fats Dominon hitin I'm Walkin sekä David Gillamin kirjoittaman A Teenager's Romancen (Verve V-10047X45). Single menestyi hienosti, ollen parhaimmillaan Billboardin Hot 100 -listalla kakkosena. Sopimus Vervellä päättyi kuitenkin lyhyeen rojalteista tulleen riidan takia. Uusi sopimus tehtiin Imperial Recordsin kanssa ja lokakuussa Imperial julkaisi albumin Ricky (LP 9048).

Nelsonin ensimmäisten levyjen soittajat olivat vanhempaa ikäpolvea, kitaristi Joe Maphis oli lähes 20-vuotta Nelsonia vanhempi. Nelson kaipasi taustalleen teinitähden imagoon paremmin sopivia soittajia. Tokihan Maphis oli kiistatta erinomainen kitaristi, mutta hän oli ensisijaisesti kantrimuusikko, joka oli kiinnostunut myös jazzista ja soitti kitaran ohella myös viulua.

Sattuma johdatti Nelsonin ja Burtonin yhteen ilmeisesti loka-marraskuussa 1957. Ajankohta vaihtelee hieman eri lähteissä, mutta joka tapauksessa he tapaaminen lienee tapahtunut loppusyksyllä 1957. Myös kertomus tapahtumien kulusta on vaihdellut eri haastatteluissa, mutta eri haastatteluista yhdistellen Burtonin kertomana tapatumat menivät suunnilleen näin.

"Eräänä päivänä olimme Imperial Recordsin tiloissa Hollywoodissa harjoittelemassa My Gal Is Red Hot biisiä Bobin levyä varten. Ricky tuli tapaamaan Imperialin johtaja Lew Chuddia. Hän kuuli soittomme takahuoneesta ja kysyi, kuka siellä soitti. Pian Chudd ja (Imperialilla Nelsonin biisien sovittajana ja tuottajana toiminut) Jimmie Haskell esittelivät Rickyn meille". Burton kertoo heidän keskustelleen ja välillä soitelleen musiikkia noin kolme tuntia, kaikilla tuntui olleen hauskaa.

Ricky Nelson on kertonut samasta tapaamisesta näin "Kuulin ensimmäisen kerran hänen soittavan Imperial Recordsin toimistossa. Hän tuli Louisiana Hayridesta. Etsin tuolloin bändiä itselleni. Olin 16, ja niin myös James (oikeasti Burton oli 18 ja Nelson 17). Kuulin Jamesin kitaran soivan salin perällä ja ajattelin: Vau!, rakastan hänen soittamistaan".

"Meillä oli talo San Fernandon laaksossa, asuin siellä yhdessä Bobin ja basistimme James Kirklandin kanssa. Seuraavana aamuna James meni ulos hakemaan sanomalehteä ja löysi sähkeen etuovesta. Se oli Rickyltä, joka kutsui meidät General Service studioon, jossa he tekivät "Ozzie ja Harrie" -ohjelmaansa. Niin menimme soittimet mukana, kuten Ricky oli pyytänyt. Ricky esitteli meidät Ozzielle ja Harrietille ja koko jengille. Ricky pyysi meitä soittamaan. Hänen isänsä piti kuulemastaan ja kysyi halaisimmeko tehdä pari kappaletta televisio-ohjelmaan. Teimme pari koenumeroa ja se toimi todella hyvin, Ricky soitti ja lauloi mukana ja oli innoissaan".

Adventures of Ozzie and Harriet, 5.12.1956 esitetty jakso "Ricky's Car".

"Ozzie olisi halunnut kuvata ja äänittää enemmänkin kanssamme, mutta olimme olleet poissa kotoa jo kauan ja meillä oli jo koti-ikävä. Ozzie tarjosi enemmän rahaa, mutta halusimme kotiin". Pian tuon tapaamisen jälkeen Burton ja Kirkland lähtivätkin takaisin Louisianaan. Noin parin viikon päästä Ozzie Nelson soitti Burtonille ja kertoi Rickyn haluavan hänet ja Kirklandin bändiinsä.

Burton puhui puhelimessa pitkään myös Rickyn kanssa. Ricky olisi halunnut Burtonin tulevan saman tien Hollywoodiin. Lopuksi Ozzie lupasi lähettää sähkösanomana sopimuksen. Myös James Kirkland sai vastaavan tarjouksen. Burtonin ja Kirklandin ei tarvinnut miettiä asiaa, toki he hyväksyivät sopimuksen, mutta halusivat olla kotona joulun.

Heti tammikuun alussa 1958 he saapuivat Hollywoodiin. Saavuttuaan he menivät syömään Scotty Mooren, Bill Blackin ja D.J. Fontanan kanssa. Elviksen bändi oli myös Hollywoodissa, jossa juuri kuvattiin King Creole -elokuvaa. Eräiden lähteiden mukaan Ricky Nelson oli harkinnut myös Scottyn, Billin ja D.J:n palkkaamista bändiinsä.

Pääsy Nelsonin bändiin oli Burtonin siihenastisen uran paras onnenpotku. Nyt hän pääsi television välityksellä koko kansakunnan olohuoneisiin ja Nelsonin mukana esiintymään tuon ajan suurimmissa saleissa ympäri maata ja myös ulkomaille. Nelsonin miljoonia myyvät levyt pökittivät myös Burtonin mainetta. Yhteistyö Nelsonin kanssa takasi Burtonille säännölliset tulot ympäri vuoden.

Vaikka Burton oli 18-vuotias liittyessään Nelsonin bändiin, hän oli silti jo kokenut muusikko. Louisiana Hayride ja muut keikat, sekä vuoden sisällä soitetut moninaiset levytyssessiot olivat koulineet nuoresta kitaristista monipuolisen, osaavan ja varman soittajan. James Kirkland oli hyvä parivaljakko Burtonille, he olivat soittaneet yhdessä jo pari vuotta ja tunsivat toisensa hyvin. Viiden vuoden ikäerosta huolimatta he olivat hyviä ystäviä keskenään.

James Kirkland, Ricky Nelson ja James Burton 1958, General Service Studion backstagella “The Adventures of Ozzie and Harriet,” Nelson 50-luvun suosikkikitaransa akustinen Gibson J-200, Super Jumbo. Taustalla ilmeisesti rumpali Richie Forst.

Ensimmäinen levytyssessio Nelsonin kanssa oli 18.11.1957 Master Recorders Studiolla Hollywoodissa. James Burton soitti tässä sessiossa komppikitaraa, sillä mukana oli vielä tällä kertaa Joe Maphis, joka hoiti kitarasoolot. Kirkland soitti bassoa ja lisäksi mukana olivat rumpali Donald 'Richie' Frost, ja pianisti Don Ferris. Ricky sai keskittyä laulamiseen, paikalla oli myös Jimmie Haskell sovittajana ja levytyksen johtajana. Elviksenkin paljon käyttämä The Jordanaires -lauluyhtye äänitti taustalaulut luultavasti myöhemmin.

Rumpali Donald 'Richie' Frost kertoo saaneensa kiinnityksen bändiin näin "Minulla oli trumpetisti ystävä, joka oli soittanut Ozzie Nelsonin tanssibändissä. Ozzie oli kertonut hänelle, että Ricky etsii rumpalia. Ystävän vinkin perusteella sain puhelun ja sitten tapasin Rickyn, James Burtonin ja James Kirklandin eräässä bungalowissa treenien merkeissä". Frostin kanssa ei kuitenkaan tehty viikkopalkkaan perustuvaa sopimusta, kuten Burtonin ja Kirklandin kanssa, vaan hän toimi freelancerina. Forst oli ilmeisesti hiukan muita vanhempi.

Tässä ensimmäisessä sessiossa taltioitiin laulut Stood-Up ja Burnetten veljesten sävelmä Waitin' In School. Nämä biisit julkaistiin muutaman viikon päästä singlenä (Imperial X5483). Kirkland on todennut, että tämä sessio olisi ollut juuri tuo edellä mainittu "koesoitto". Hyvin todennäköisesti, siihen muidenkin kertomukset vahvasti viittaavat. Joka tapauksessa tämä sessio oli lähtölaukaus Burtonin pitkälle perioodille länsirannikon studioissa.

My Bucket's Got A Hole In It / Believe What You Say oli ensimmäinen Ricky Nelsonin single, jolla James Burton soitti soolokitaraa.

Seuraavaan sessioon 17.2.1958 Rickyn rockabilly-trio; Burton, Frost ja Kirkland, sai täydennykseksi pianisti Gene Garfin. Tämä säilyi levytyssessioiden peruskokoonpanona seuraavat kaksi vuotta. Klassisen koulutuksen saanut Gene Garf oli vanhempaa sukupolvea, hän oli syntynyt 1918 ja oli aiemmin tehnyt yhteistyötä Jimmie Haskellin kanssa ja oli siis ilmeisesti hänen valintansa. Frostin tavoin Graf oli soittanut aiemmin jazzia. Hän osallistui vain studiotyöskentelyyn, hän ei käynyt kiertueilla. Garfin sukunimestä näkyy käytettävän kahta eri muotoa Garf ja Garff ja joskus myös Garth. Oikea muoto lienee kuitenkin ollut Garf.

Joe Maphis oli siirretty sivuun ja Burton oli tästä alkaen soolokitaristi, Rickyn kompatessa. Tässä sessiossa äänitettiin seuraavan singlen biisit My Bucket's Got A Hole In It ja Believe What You Say. Jälkimmäinen biisi oli jälleen Dorsey & Johnny Burnetten tuotantoa. Burtonin soitto on levyllä hyvin tunnistettavaa ja koko bändi toimii hienosti.

Ricky Nelson bändeineen ja livetallenteena kiertueelta Believe What You Say

Elvis astui armeijaan maaliskuussa 1958 ja jätti jälkeensä tyhjiön, jota Ricky Nelson oli mitä sopivin täyttämään, hyvännäköinen valkoinen artisti, joka monilta osin muistutti Elvistä. Hänellä oli samantapainen, erinomaisista muusikoista koostuva bändi ja ohjelmistokin hyvin samanlainen, rock'n'rollia ja upeita balladeja. Itse asiassa Nelsonin ohjelmistossa oli paljon samoja biisejäkin kuin Elviksellä. Eihän Nelson ihan Elviksen veroinen laulaja ollut, mutta hän oli viisi vuotta nuorempana ihailijoidensa ikäinen ja siten helpommin samaistuttava.

Kolmas Ricky Nelsonin kanssa tehty single Poor Little Fool / Don't Leave Me This Way olikin megagitti ja listaykkönen. Myös Rickyn albumit menestyivät toinen toisensa perään; Ricky Nelson (Imperial LP 9050), Ricky Sings Again (Imperial LP 9061) ja Songs By Ricky (Imperial LP 9082).

Burton piti työskentelystä Nelsonin kanssa. "Rick ei ollut mikään diktaattori tai hallitseva luonne, työskentelimme yhteistyössä, laitoimme ideat yhteen. Sanoin Rickille mistä pidin ja päinvastoin. Kaikki saattoivat tehdä sessiossa ehdotuksia kappaleen parantamiseksi". "Meillä oli hyvä musiikin sovittaja Jimmie Haskell, joka teki tiivistä yhteistyötä kanssamme. Kerroimme hänelle, mitä halusimme, ja se oli coolia".

Ricky Nelson ja James Burton Adventures of Ozzie and Harriet -ohjelmassa".

50-luvun loppu meni Burtonilta ja Kirklandilta vauhdilla. TV-sarjan filmaukset, levytyssessiot ja kiertueet Rickyn kanssa pitivät heidät täystyöllistettyinä. Olisi heillä varmasti ollut kysyntää muuallekin, muttei aikaa jäänyt muuhun. Burton asui kaksi ensimmäistä vuottaan Rickyn kanssa Nelsoneilla eli vietti lähes kaikki päivänsä Rickyn kanssa.

James Kirkland jätti yhtyeen Ricky Nelsonin lokakuussa 1959. Burtonin mukaan Kirkland halusi tehdä enemmän kantria ja rockabillyä. Nelson oli pehmentänyt linjaansa. Kirkland muutti Nashvilleen ja liittyi Jim Reevesin bändiin ja työskenteli Jim Reevesin kanssa kunnes Reeves kuoli heinäkuun lopussa 1964 lentokoneonnettomuudessa. Kirkland ei onnekseen ollut mukana koneessa.

Vuosikymmen oli vaihtumassa ja Burton oli juuri täyttänyt 20-vuotta, vasta 20! Mitä kaikkea hän olikaan ehtinyt jo saavuttaa. Hänestä oli tullut yksi kaikkein arvostetuimmista kitaristeista, monet pyrkivät jäljittelemään hänen soittoaan, aivan kuin hän vuosikymmenen alussa Chet Atkinsia.

Ozzie Nelson ja I Still Get A Thrill säestäjänä mm. James Burton Telecasterillaan, Adventures of Ozzie and Harriet ohjelmassa 1959".

Tulossa: James Burton Telecasterin mestari - osa 2

Seuraavassa osassa Burtonin tarina jatkuu 60-luvun Kaliforniassa. Rickystä tulee Rick ja hittiputki jatkuu, Burton tutustuu Glen Campbelliin, Merle Haggardiin, Don ja Phil Everlyyn, Johnny Cashiin, Brian Wilsoniin ja moniin muihin. Vuosikymmen lopulla hän saa puhelun Gracelandista.

21.8.2019 Rami Öystilä