Jussi Raittinen levytysmatkalla USA:ssa - osa1: 1975

Ensimmäinen matka 1975

Raittisen Jussi teki ensimmäisen USA:han suuntautuneen levytysmatkansa elo-syyskuussa 1975. Matkaan lähdettiin Helsingistä 14.8.1975. Jussin mukana reissuun lähti Kajde Westerlund ja bluesia harrastava Anders Crohns. Matkan ensimmäisessä kohteessa Memphisissä äänitettiin rockabillyveteraani Charlie Feathersin kanssa melko alkeellisella Glo-Lite studiolla kaksi Elviksen vanhaa Sun-biisiä. Äänityksiä jatkettiin Marshall Sehornin ja Allen Toussaintin Sea-Saint studiolla New Orleansissa. Siellä oli sovittu äänitettävän kaksi Kajden ja ja K.W.Blomqvistin biisiä.

Idean matkasta oli lähtöisin toimittaja ja levytuottaja Matti Laipiolta, joka oli käynyt Amerikassa aiemminkin. Laipiolla ja valokuvaaja Jarmo Santavuorella oli pieni yhtiö, jonka puitteissa he toivat Suomeen levyjä USA:sta ja sitä kautta heillä oli paljon kontakteja rapakon taa. Laipio oli tehnyt matkavalmisteluja pitkin kevättä. Oli sovittu, että kahdenkymmenen päivän aikana käydään Memphisissä, New Orleansissa, Nashvillessa ja paluumatkalla New Yorkissa.

Laipio ja Santavuori olivat tulleet USA:han jo ennen muuta ryhmää. He olivat olleet useita päiviä tutustumassa Chicagon blueselämään ja käyneet myös Nashvillessa. Kantrin mekassa oli tietysti tutustuttu Grand Ole Opryyn ja käyty Stax Recordsin toimitalossa ja tapaamassa legendaarista Elviksen kitaristia Scotty Moorea.

Yllätyssessio Memphisissä

Glolite studiolle päädyttiin ihan sattumalta. Ennakolta ei levytyssessiota oltu suunniteltu. Memphisiin jo aiemmin Nashvillesta tullut Matti Laipio oli sopinut tapaamisen rockabilly-legendan Charlie Feahersin kanssa. Jussi ja hänen matkakumppaninsa tapasivat Feahersin paikallisessa pienessä baarissa ensimmäisenä iltana saavuttuaan Memphisiin.

Illan mittaan siirryttiin Feathersin kotiin kuuntelemaan nauhaharvinaisuuksia ja lopulta myös elävää musaa. Jussi lainasi myös Feathersin kitaraa ja esitti kantri- ja rockbiisejä. Puolen yön maissa kotiin tullut Feathersin poika Bubba yhtyi musisointiin sähkökitarallaan. Pitkin yötä käytiin läpi vanhat r&b-klassikot. Yösession lomassa Charlie ehdotti jatkettavaksi musisointia seuraavana päivänä studiossa ja lupasi hankkia muusikot sessioon. Feathers vihjasi vielä, että hänen ystävänsä studiossa on vanhaa Sun Studion laitteistoa.

Jussi ja kumppanit yllättyivät ehdotuksesta, mutta pian käytiin miettimään mitä studiossa äänitettäisiin. Blue Moon of Kentacky tuntui toimivan jo yöllisen soiton perusteella ja Feathers ehdotti toiseksi biisiksi niin ikään Elviksen Sun-kauden levytystä I'm Left, Yuo're Right, She's Gone. Tavoitteeksi sovittiin alkuperäinen Sun-soundi, ei rumpalia, vaan kaksi kitaraa ja basso.

William "Bill" Gloren omistama Glolite Recordsin studio sijaitsi osoitteessa 625 Chelsea Avenue, Memphis. Charlie oli hommannut basistiksi Jerry Lee Lewisinkin kanssa soittaneen Marcus VanStoryn. Charlie soitti sessiossa akustista kitaraa ja Bubba sähkökitaraa. Äänittäjänä sessiossa toimi Bill Glore ja tuottajana Matti Laipio. Studio oli pieni ja hyvin alkeellisen oloinen. Mikrovox ei ollut alkeellisuudessaan mitään verrattuna Gloliteen, siellä oli hemmetin kuuma, matot ja patjat hoitivat demppauksen, muistelee Jussi olosuhteita. Westerlundin Kajde arvioi basistia: "Soutuveneen soittaja soittaa ihan omiaan". Pystybassoa soittanut, "Slap Bass King" lisänimen saanut, VanStory ei ollutkaan parhaimmillaan tässä sessiossa.

Alkeellisista puitteista huolimatta hetki oli maaginen. Jussi lauloi mikrofoniin sataprosenttisena livenä pannen parastaan peliin ja mukana olleiden mukaan ylittikin itsensä. Alkuperäistä Elviksen versiota hitaammaksi ja bluessahtavammaksi sovitetun "I'm Left.." päättyessä, hehkutti Laipio: "Onks toi meidän Pate, joka laulaa". Studiolta lähdettäessä Laipio sai idean tulla ensi kesänä tekemään albumi tai parikin jenkkeihin. Niinhän sitten tapahtuikin.

Kuuntele singlen kappaleet Spotifystä:

Gloliten nauhoituksen hinta oli 240 dollaria, joka maksettiin tietysti pimeänä käteen. Äänityksen jälkeen biisejä kuunneltaessa havaittiin niissä säröä laulussa. Glore vakuutti särön johtuvan studion monitoreista. Kotimaassa nauhoja kuunnellessa särö oli kuitenkin tallella. Sen tuloksena päätettiin tehdä levylle kuvitteellinen radiotaltiointi, jossa K.W. Blomqvistin esittämä radioaseman dj Happy Fats spiikkasi biisit. "Radiotaltioinnin" nimeksi annettiin Memphis Medley.

Charlie Feathers & Slap Bass King

Rockabillymuusikkona tunnettu Charlie Feathers oli aloittanut muusikon uransa 50-luvulla. Hän oli syntynyt Myrtlessä, lähellä Holly Springsiä, Missisipissä 12.6.1932. Feathersin perhe muutti Memphisiin 1949. Ensimmäisen singlensä hän teki Flip Recordsille 1955. Sittemmin Feathers levytti myös King Recordsille, Meteor Recordisille ja Sun Recordsille. Sunilla hän toimi myös sessiomuusikkona ja tutustui siellä VanStoryn ja teki hänen kanssaan levytyksiä myöhemminkin. Feathers kirjoitti Stan Keslerin kanssa Elviksen Sunille levyttämän I Forgot to Remember to Forget. Ilmeisesti hän tarjosi Elviksen levytettäväksi muitakin biisejään. Feathers näyttää liioitelleen rooliaan Sunilla, esimerkiksi olleensa vaikuttamassa Elviksen tai Carl Perkinsin uraan. Feathers levytti joitakin biisejä 70-luvulla myös Ronnie Weiserin Rollin' Rock studiossa, jossa Jussi kävi levyttämässä 1976.

Kuva Jarmo Santavuori

Weiserin studiossa edellisenä vuonna taltioitu Feathersin esittämä That Certain Female pääsi myöhemmin mukaan Quentin Tarantinon Kill Bill leffaan ja sen soundtrackille ja King Recordin 1956 julkaisema Can't Hardly Stand It elokuvan jatko-osaan Kill Bill 2. Feathers kuoli Memphisissä 29.8.1998. Tapio Väisänen on koonnut kattavan Charlie Featerhsin diskografian. Bubba Feathers soitti useilla isänsä levyillä lähinnä 70- ja 80-luvuilla. Charlien kuoleman jälkeen Bubba on jatkanut rockabillyn esittämistä Bubba Feathers Bandinsä kanssa ja näkyy esiintyvän edelleen.

Kuuntele Spotifystä Charlie Feathersin That Certain Female

VanStory, jonka sukunimi usein kirjoitetaan virheellisesti "Van Story", syntyi Missisipin Corinthissa 3.5.1920 ja muutti Memphisiin vuonna 1946. Hän aloitti soittamisen paikallisissa klubeissa ja tutustui Sun Recordsin perustajaan Sam Phillipsiin, joka käytti häntä Sunin levytyssessiossa. Jerry Lee Lewisin lisäksi hän soitti Sunilla ainakin Charlie Feahersin ja The Miller Sistersien levyillä. VanStory soitti basson lisäksi rytmikitaraa ja huuliharppua sekä lauloi.

Vuonna 1977 hän äänitti ainoan soololevynsä Drinkin' Wine Spo-dee-oh-dee - Memphis Wildcat Marcus VanStory. Myöhemmin hän keikkaili Euroopassa Sun Rhythm Section -ryhmän mukana, mukana ryhmässä oli myös D.J. Fontana. VanStory kuoli 24.4.1992. Hiukan ennen kuolemaansa hän oli mukana Carl Perkinsin & Scotty Mooren 706 Reunion - A Sentimental Journey levytyssessiossa.

Kuuntele Spotifystä näyte Marcus VanStoryltä: Get With It

Yleisön vilitsijänä Gulfportissa

Äänityksen jälkeen seurue näki illalla livekonsertissa Elviksen alkuperäisen basistin Bill Blackin Combon, Furry Lewisin ja Lester Flattin bluegrass-bändeineen. Seuraavana aamuna matka jatkui Clarksdalen kautta kohti New Orleansia. Clarksdalessa käytiin tapaamassa bluesmuusikko Wade Waltonia, Matti Laipion vanhaa tuttua. Sieltä jatkettiin Missisipin Jacksoniin, jossa oli sovittu tapaaminen ACE Recordsin perustajan John Vincentin kanssa. Lyhyellä käynnillä sovittiin uusi tapaaminen paluumatkalle, siitä ja osin tästäkin tapaamisesta lisää tuonnempana.

Yhdeksi päiväksi ja yöksi pysähdyttiin vielä Meksikonlahden rannalle Gulfportiin. Illalla mentiin paikallisten suosituksesta Chris' nimiseen paikkaan, jossa soitti paikallinen kantribändi autoradiosta matkalaisten kuulemia kantriasemien tuoreita hittejä. Väliajalla Laipio kävi ehdottamassa bändille vierailevaa solistia ja niin bändi kutsuikin lavalle Big Johnin from Finland. Jussi aloitti Hank Williamsilla ja Jambalayaan päästyä yleisö reagoi jo kiivasti. Perään Jussi heitti Blues Suede Shoesista pidennetyn versioin ja räjäytti pankin ja yleisö alkoi sekoilla Jussin ympärillä, muisteli Laipio Gulfportin iltaa myöhemmin Blues News -lehteen kirjoittamassaan matkaraportissa.

New Orleansiin

Ennen matkaa oli varattu jo Suomesta käsin aika Marshall Sehornin ja Allen Toussaintin Sea-Saint studiolle New Orleansiin. Ajatuksena oli tehdä edellisen vuoden voiton innostamana Syksyn säveleen matkassa mukana olleiden Kajde Westerlundin ja K.W.Blomqvistin uusi kappale Alla palmupuiden sekä samojen tekijöiden Mennään melomaan. Näin myös tehtiin.

New Orleansissa syntynyt Allen Toussaint oli New Orleansin merkittävimpiä musiikkipersoonia jo tuolloin. Hän oli soittanut jo nuorukaisena Huey "Piano" Smithin ja Dave Bartholomewen kanssa. Ensimmäisen levytyksensä Toussaint teki 1957 soittaen pianoa Fats Dominon I Want You to Know -singlellä. 70-luvun puolivälissä hän oli jo hyvin kokenut muusikko, lauluntekijä sekä levytuottaja. Ennen oman studion perustamista Toussaint oli työskennellyt monien levy-yhtiöiden palveluksessa ja kirjoittanut ja tuottanut lukuisia hittibiisejä. Glen Campbellin tunnetuksi tekemä upea Southern Nights, on hänen tunnetuimpia biisejään, myös monien levyttämä Fortune Teller, Get Out of My Life, Woman ja mm. Rolling Stonesien ja Otis Reddingin levyttämä Pain in My Heart menestyivät hienosti. Viime mainitun biisin, kuten monia muitakin Toussaint kirjoitti salanimellä Naomi Neville.

Osoitteessa 3809 Clematis Avenue sijainnut Toussaintin ja Marshall Sehornin Sea-Saint oli silloin ja myöhemminkin hyvin käytetty studio. Toussaintin ja Sehorn olivat tutustuneet 60-luvulla työskennellessään Sansu Enterprises -yhtiössä. Sehorn oli aloittanut musiikkibisneksessä myös jo 50-luvulla. Hän oli aluksi toiminut New Yorkissa ja sittemmin New Orleansissa A&R-miehenä, tuottajana ja laulunkirjoittajana. Hänen löytöjään oli mm. Lee Dorsey.

Aiemmin samana vuonna Sea-Saint studiolla oli käynyt Paul McCartney Wings-yhtyeensä kera äänittämässä albumiaan Venus and Mars. Toussaint oli tuottanut 1974 studiolla äänitetyn Labelle-lauluyhtyeen huippumenestyneen Nightbirds-albumin, jolta julkaistu single Lady Marmelade oli ollut ykköshitti USA:ssa ja monessa muussakin maassa. Siinä muutama esimerkki studiolla syntyneistä menestysteoksista. Studion palveluksia ovat käyttäneet myös mm. Paul Simon, Elvis Costello, Patti Labelle, Joe Cocker, John Mayall, Dr. John, The Meters ja tietysti myös Nevillen veljekset. Studio toimi vuodesta 1973 vuoteen 2005, jolloin hirmumyrsky Katrina hautasi studion veden alle ja studion laitteisto tuhoutui. Nykyisin sen paikalla toimii kampaamoliike.

Sea-Saint oli tuolloisen mittapuun mukaan hyvin nykyaikainen 24-raitastudio. The Meters oli studion ykkösbändi, jota Toussaint käytti paljon eri levytyksissä. Metersiä pidettiin James Browin ohella funkin luojina ja yhtenä keskeisimmistä funk-bändeistä. Laipio oli pyytänyt Metersejä myös Jussin säestäjiksi. Bändi oli kuitenkin ollut koko kesän kiertueella Rolling Stonesien kanssa, eikä ollut nyt käytettävissä. Studion sihteerin näyttäessä Laipiolle listaa sessioon tilatuista muusikoista, Laipio oli hiukan pudistellut päätään. Tähän sihteeri oli todennut, jos soittajat kelpasivat Allenille, Paul McCartneylle ja LaBellelle ja muille, kai he suomalaistenkin kanssa pärjäävät. Silloin Lapion oli pyydeltävä anteeksi epäilyjään ja sovittiin äänitykset alkavaksi seuraavana päivänä kello 13.

Paul McCartneyn levyn krediiteissä tosin mainitaan Jussin sessioon osallistuneista ainoastaan Kenneth Williams. Hänen studiokumppaneitaan ovat olleet lisäksi mm. Patti Labelle, Joe Cocker, Neville Brothers ja Etta James. Herman Ernest, Lon Price ja Steve Hughes soittivat samana vuonna 1975 John Mayallin Notice To Appear -albumin äänityksissä.

Herman Ernest on soittanut myös mm. Etta Jamesin, Patti LaBellen, Solomon Burken, Lee Dorsey, Dr. Johnin, Neville Brothers ja Irma Thomasin levytyssessioissa. Steve Hughes on soittanut mm. Clarence Frogman Henry, Lee Dorseyn ja James Cotton Blues Bandin levyillä. Hughes ja basisti David Barard kuuluivat myös Chocolate Milk -yhtyeeseen. Barard soitti pitkään myös Dr. Johnin bändissä ja esim. The Neville Brothersin, Patti LaBellen ja Solomon Burken levyillä.

Lon Pricen sessiohistoriasta löytyy pitkä lista nimekkäitä artisteja, mm: Leonard Cohen, Barbra Streisand, Kris Kristofferson, The Temptations, Aaron Neville, Rod Stewart, Dwight Yoakam. Hän on soittanut myös Elviksen, Manhattan Transferin ja Tom Jonesin kiertueilla.

Charles Neville asui 50-luvulla Memphisissä ja soitti mm. BB Kingin ja Bobby "Blue" Blandin kanssa. 60-luvulla Neville joutui vankilaan huumeiden hallussapidosta. Sieltä päästyäänhän hän muutti New Yorkiin ja soitti siellä mm. Clarence Carterin bändissä. 70-luvulla hän palasi New Orleansiin ja liittyi aiemmin mainittuun The Meters -bändiin ja perusti myöhemmin veljien kanssa The Neville Brothersin. Neville kuoli 26.4.2018. Kuten monet muutkin studiomuusikot, ovat Sea-Saintin studiomuusikot soittaneet lukemattomilla äänitteillä ilman, että heitä olisi levyjen krediteissä erikseen mainittu.

Kuva Jarmo Santavuori

Illalla suomalaisseurue käyvi Bourbon Streetillä useammassakin paikassa kuuntelemassa musiikkitarjontaa. Parasta antia oli La Strada -yökerhossa esiintynyt Clarence "Frogman" Henry.

Äänitykset Sea-Saint studiolla

Aamutoimien jälkeen suomalaisjoukko marssi studiolle sovitun mukaan yhdeksi. Sihteeri kertoi kuitenkin rumpalin ehtivän paikalle vasta kolmen tunnin päästä. Odotellessa Laipio ja kumppanit jututtivat Studion bisnespuolesta vastaavaa Sehornia, joka tuntui olevan pettynyt Allenin ja The Metersien myyntilukuihin. Sehorn esitteli kuitenkin ylpeänä studiotaan ja kehui vasta nyt New Orleansissa olevan kunnolliset mahdollisuudet tehdä musiikkia.

Sehorn kehui myös vuolaasti sessioon varattuja muusikoita. Kysessä oli hänen mukaansa studion kakkosmiehitys, jota käytettiin Metersien ollessa varattuja. Odotellessa bongailtiin näkyykö studiolla pyörivissä muusikoissa tuttuja kasvoja, ainakin Ironing Board Sam, Earl King ja Aaron Neville ehdittiin nähdä, ennen kuin sessioon varatut muusikot saapuivat ja päästiin aloittamaan. Osa soittajista oli ottanut naisystävänsä mukaan ihmettelemään suomalaismuusikoita.

Session äänittäjä Ken Laxton oli myös kokenut ammattilainen. Hän oli työskennellyt Sea-Saintilla studion perustamisesta alkaen. Hän oli äänittänyt studion vakioasiakkaiden, kuten The Meters, Labelle, Dr. John, Allen Toussaint, Chocolate Milk, lisäksi mm. John Mayallia, The James Cotton Bandia ja George Jonesia. Hän toimi myös tuottajana monilla levyillä.

Kajde osallistui sessioon pianistina ja johti bändiä. Hän oli tehnyt demonauhan ja kirjoittanut kaikille stemmat. Nauhan kuultuaan muusikot kertoivat naureskellen ensimmäisen biisin muistuttavan "Iko, Ikoa", jonka Jussi oli levyttänyt Mä tahdon rokata -albumilleen. No sitähän nämä muusikot eivät tienneet. Muusikot myös ilmoittivat, ettei nuoteille taida olla tarvetta, pärjätään kyllä ilmankin. Ja kyllä pärjättiinkin, taltiointi sujui joutuisasti ammattilaisilta. Etenkin rumpali Herman Ernestin työskentelyä oli upeaa seurattavaa. Molempien biisien pohjat saatiin pian valmiiksi. Muun porukan poistuessa kitaristi Steve Hughes jäi vielä soittamaan joitain päällekkäissoittoja.

Katso Alla palmupuiden biisin Syksyn sävel -esitys

Saksofonistit Lon Price (tenori) ja Nevillen veljeskaartiin kuulunut Charles Neville (altto) saapuivat paikalle illalla. Pricen todella teräksinen soundi häikäisi suomalaiset. Säveltäjä Kajde Westerlund oli tyytyväinen saatuaan elämänsä muusikot tulkitsemaan töitään. Lopuksi oli vuorossa Jussin lauluosuudet. Myös Marshall Sehorn tuli kuuntelemaan Jussin suoritusta. Suomalaisten vokaalien ja neworleansilaisten rytmien sekoitus huvitti häntä kovin. Suomalaiset yrittivät opettaa häntä lausumaan "lässyn lässyn, bläbäti-lää", mutta ei siitä tullut mitään. Myös Allen Toussaint pistäytyi nyökyttelemässä Jussin lauluosuuksien aikana. Suomalaisseurueen yllätykseksi äänitysten päätyttyä studioon tuotiin ruokaa, hyvin maustettuja pihvejä.

Seuraavana päivänä käytiin vielä miksaamassa "Alla palmupuiden". Samalla annettiin vaatimattomina tuliaisina muutama pullo suomalaista vodkaa. Paul McCartney oli lennättänyt koko henkilökunnan "Venus and Marsin" -äänitysten jälkeen Los Anglesiin kolmen päivän juhliin. Ilolla kuitenkin otettiin myös suomalaisten lahjapullot vastaan.

Viimeinen silmäys New Orleansin musiikkitarjontaan

Illalla käytiin kaupungissa asuneen ruotsalaisen pianisti Lars Edegranin opastuksella vielä katsastamassa paikallista musiikkitarjontaa ja tapamassa Smiley Lewisin bändissä soittanutta veteraanipianisti Tuts Washingtonia. Hänellä riitti tarinoita menneistä ajoista, hän antoi myös näytteen yhä jäljellä olevasta soittotaidostaan soittamalla 20-luvun boogie-woogie-klassikkoja. Sen jälkeen käytiin kuuntelemassa studiolla tavatun Ironing Board Samin keikkaa. Siellä selvisi mistä hänen nimityksensä oli peräisin. Sam oli rakentanut soittimensa silityslaudan päälle. Soitin koostui lyhyestä klaviatuurista ja irrallisesta basso-osasta. Äänellisesti se muistutti sähköpianon ja klavinetin välimuotoa. Säestäjänä hänellä oli ainoastaan rumpali. Sam soitti bluesia ja soulia, erittäin vahva tulkinta Rock Me Babystä jäi kuulijoille parhaiten mieleen.

Jussi muisteli 22.4.2013 bluesministeri Esa Kuloniemen radiohaastattelussa parasta New Orleansin livekeikkaa näin: "Mentiin ainakin Laipion ja Westerlundin Kajden kanssa todella pelottavaan klubiin jossain kaupungin mustassa osassa. Siellä esiintyi pianisti James Booker soolona ja mies oli kuvaamattoman upea. Välillä tuli silkkaa klassista kamaa, Lisztiä ja Rahmaninovia ja seuraavassa hetkessä joku NO-klassikko, vaikkapa Big Chief". "Olimme ainoat valkoiset sillä keikalla. Kajde oli suu auki. Vaikka Booker alkoi olla huumeista rauniona, piano kyllä pelasi", muisteli Jussi keikkaa muistelmakirjassaan Muistan vielä vuonna 56.

Kuuntele Spotifystä näyte James Brookerilta: Blues Minuet

New Orleansia Jussi muisteli Kuloniemen haastattelussa puolestaan näin: "Kyllähän se tuntui hienolta, oikealta kaupungilta verrattuna vaikkapa Memphisiin, josta tuolloin 1975 oli mm. vanha Beale Street lähes kokonaan hävinnyt. Muualla en ollut vielä tällä ekalla reissulla ehtinyt käydä. Se, että New Orleansista tuntui löytyvän aivan kaikenlainen amerikkalainen juurimusiikki kantrista bluesiin ja jatsiin, sai minut ajattelemaan, että jos joskus voisin asua vuoden USA:sa niin Big Easy olisi juuri se mesta".

ACE Recordsin varastoa penkomassa

Seuraavana päivänä jaettiin Lousianaan, jossa yövyttiin New Iberiassa ja käytiin kuuntelemassa tuntematonta paikallista cajun-bändiä, jonka solisti lauloi ranskaksi. Seuraavana päivänä jatkettiin Missisipin Jacksoniin, jossa oli sovittu tapaaminen Ace Recordsin Johnny Vincentin kanssa. Ace oli ollut merkittävä tekijä 50-60-luvuilla, monet New Orleansin artisti olivat nousseet menestykseen ACE:n levyjen myötä. Johnny Vincentin yhtiölle levyttivät mm. Earl King, Huey Smith, Joe Tex, Jimmy Clanton, Lee Dorsey, Amos Milburn ja Dr. John.

Acen levyjen jakelua hoitaneen Vee Jayn konkurssi hyydytti 60-luvun loppupuolella Ace Recordsin toiminnan. Vincent oli siirtynyt kiinteistöbisnekseen, mutta oli 70-luvulla elvyttänyt taas levy-yhtiönsä toiminnan. Tosin vielä aika vaatimattomasti, muutamia uudelleen julkaisuja oli vasta saatu aikaan.

Kun Vincent oli kuullut suomalaisten ensimmäisellä käynnillä heidän olevan levytysmatkalla ja olivat jo levyttäneet Memphissä, oli hän heti halunnut kuulla mitä oli saatu aikaan. Memphisin nauhaa oli sitten soitettu Johnnylle. Hän oli oitis ehdottanut levytystä myös hänen kanssaan. Sea Cruice ja Roberta sopisivat sinun äänellesi, hän oli ehdottanut Jussille, mitä tuumit? Saman tien hän oli myös kaivellut arkistoistaan Sea Cruicen taustanauhan. Jussin oli täytynyt todeta, ettei hän osaa sanoja. Biisien tausta kopioitiin kuitenkin nauhalle ja sovittiin, että palataan asiaan paluumatkalla, kun Jussi on palauttanut sanat mieleensä. Vincent oli luvannut vuokrata studion äänitystä varten.

Jussi oli sovittua levytystä varten treenannut vielä edellisenä iltana sovittuja biisejä. Se osoittautui kuitenkin turhaksi, sillä Vincent ei ollutkaan varannut studiota. Suomalaisten saavuttua tapaamaan häntä, soitti hän studiolle, muttei sillä ollut vapaata. New Orleansissa Marshall Sehorn oli jo varoittanut Vincentin olevan melkoinen konna, kun oli kuullut suomalaisten sopineen levytyksestä hänen kanssaan.

Toisaalta levytyksen peruuntuminen oli myös helpotus suomalaiselle seurueelle, sillä siten jäi aikaa tutustua ullakolla olleeseen Ace Recordsin varastoon. Melkoinen aarreaitta se oli ollutkin ja seurue keräsi sieltä laatikoittain löytöjä. Vincentin kanssa saatiin vielä suureksi yllätykseksi sovittua maksun hoituvan laskulla kotimaasta. Lasku kyllä maksettiinkin.

ACE Recordsin historian pimeämpi puoli

Johnny Vincet sen sijaan oli todellakin häikäilemätön roisto. Hänellä oli tapana merkitä itsensä yhdeksi biisin kirjoittajaksi levymerkkinsä julkaisemilla levyillä. Näin hän oli tehnyt yllä näkyvän Huey "Piano Smith" levyn osalta. Saman tempun hän oli tehnyt myös Jussin levytettäväksi ehdottamansa Sea Cruisen suhteen. Nyttemmin tilanne on korjautunut ja BMI:n tietokannassa biisit on kirjattu yksin Huey Smithin nimiin. Eri asia tietysti on, onko Smith saanut hänelle kuuluvia palkkiota.

Sea Cruisen historia on muutenkin erikoinen. Mustaihoinen Huey levytti säveltämänsä biisin The Clowns-yhtyeensä kera 1959. Levy-yhtiö korvasi kuitenkin hänen lauluosuutensa valkoihoisen Frankie Fordin laululla. Ford saikin biisistä miljoonahitin. Huey Smithin & The Clownsien tekemä versio julkaistiin vasta vuonna 1971 Huey "Piano" Smith's Rock & Roll Revival!" -kokoelma-albumilla. John Vincent siis ryöväsi biisin Smithiltä kahdellakin tavalla.

Onko tuo loppujen lopuksi kovin erikoista, mustia muusikoitahan oli riistetty USA:ssa aina, on toki myös valkoihoisia, kuten esimerkiksi John Fogerty. Dr. Johnin, joka myös kirjoitti lauluja ja levytti Ace Recordsille, kertoman mukaan Vincentiltä piti hakea palkkiot aseella uhaten.

Takaisin Memphisiin ja Soulsvilleen

Jaksonista lähdettiin kohti Memphisiä koukaten kuitenkin Arkansasin puolelle, josta etsiskeltiin Sonny Boy Williamsin hautaa, jota ei kuitenkaan löytynyt. Ensimmäisenä aamuna Memphisissä soi hotellihuoneen puhelin ja sieltä kuului: "Hello, this is Rufus Thomas". Suomi-seurue oli kysellyt edellisenä iltana paikalliselta yhdyshenkilöltään mahdollisuutta tavata Thomas. Pian mm. Jussinkin levyttämän Walking the Dogin kirjoittanut Rufus saapuikin aamupalalle hotellille. Jutustelun aikana Thomas kertoi Memphis Hornsin tulevan iltapäivällä soittamaan hänen tekeillä olevalle levylleen ja kysyi kiinnostaako vieraita tulla katsomaan.

Totta kai kiinnosti. Viiden puhaltajan legendaarinen torvisektio, Aretha Franklinin ja ties keiden levyillä soittaneet, Wayne Jackson (trumpetti), Jack Hale (pasuuna), Andrew Love ja Lewis Collins (tenori) sekä James Mitchell (baritoni) osasivat hommansa. He rakensivat korvakuulolta stemmojaan tarkkaamossa, kun Thomas lauloi riffi-ideoitaan taustanauhan pyöriessä.

"Fraasi fraasilta tausta rakentui ja tunnin kuluttua tuon neliminuuttisen kappaleen melkoisen vaihteleva taustasovitus oli kehitelty ja harjoiteltu. Sen jälkeen soittajat marssivat studion puolelle ja parin kerran jälkeen koko komeus oli myös nauhalla", kuvailee Matti Laipio Blues News -lehden matkaraportissa. Laipio huokaili, jos tuon olisi tiennyt olisimme voineet tehdä Kehä kaartuu albumin puhallintaustat paremmin ja halvemmalla Memphisissä.

Kuuntele Staxilla äänitetty Rufus Thomasin Jump Back '75 Spotifystä:

Memphisissä matkaseurue hajaantui, Matti Laipio ja Jarmo Santavuori suuntasi Chicagoon ja sieltä edelleen Suomeen, Andreas Crohns puolesta lensi Wasighton D.C:hen. Jussi ja K.W. suuntasivat sen sijaan Nashvilleen. Nashvillessa Jussi ja Klaus kävivät tapaamassa Suomessa aiemmin vieraillutta viulisti Sheldon Kurlandia, tutustuttiin Country Music Hall of Fame -museoon ja Ryman Auditoriumiin, jossa pitkään järjestettiin Grand Ole Opryn konsertit. Parivaljakko katsasti myös yhden Nashvillen keskeisistä studioista, RCA Studio B:n kuten myös Jack Clementin Glaser Sound Studion, jossa oli juuri äänitetty Waylon Jenningsin Dreaming My Dreams -albumi.

Scotty Moore studion äänipöydän takana, kuva Jarmo Santavuori

Illan suussa oli vielä tärkeä tapaaminen Scotty Mooren kanssa, jolle Jussi ja K.W. kertoivat terveiset Charlie Feathersilta ja Marcus VanStoryltä ja soittivat Glolitessä äänitetyn nauhan. Scotty luuli vierailta eurooppalaisiksi rockabillyfriikeiksi. Perään soitetut Sea-Saint tuotokset, muuttivat kyllä käsityksen. Niinpä päästiin asiaan ja Jussi tiedusteli, onnistuisiko vuoden päästä albumisessio Nashvillessa niin, että Scotty hommaisi paikalle D.J. Fontanan ja Jordanaires -yhtyeen ja soittaisi itse kitaraa. Tämä sopi Scottylle ja hän lupasi hoitaa myös session äänityksen, niitä hommiahan hän nykyisen pääosin tekikin.

Seuraavana päivänä Jussi ja Klaus kävivät Opryland -huvipuistossa, jossa riitti musiikkitarjontaa. Päivän kohokohta oli seurata Opryhousessa, Grand Ole Oprya. Tällä kertaa jo viisivuosikymmentä suorana radion ja tv:n kautta lähetetyssä konsertissa esiintyivät mm. Roy Acuff & His Smoky Mountain Boys, Hank Snow, Jimmy C. Newman, Bob Luman ja Little Jimmy Dickens.

Matka alkoikin olla jo lopuillaan ja tuliaisetkin ostettuna, joten seuraavana päivänä oli vuorossa lento New Yorkiin ja pari turistipäivää siellä. Viimeisenä päivänä Jussi ehti vielä tapaamaan New Yorkissa asuvaa suomalaismuusikko Reijo Hirvelää, joka oli 60-luvulla levyttänyt Jussin suomentaman Kuuban kansallisrunoilija José Martínin alun perin kirjoittaman Guantanameran. Tämä jälkeen viimeisetkin matkalaiset olivat valmiit paluumatkalle Helsinkiin. Siemenet oli kuitenkin laitettu jo itämään seuraavan kesän matkaa varten.

Syksyn sävel ja julkaisut Suomessa

Kuten edellä jo kerroin, oli Alla palmupuiden jo alkuaan tehty Syksyn sävel -kilpailua varten. Odotukset olivat ehkä korkealla, olihan Jussi voittanut kisan edellisen vuonna Metsämökin tontulla. Loppukilpailuun selvittiin odotetusti. Esitystä varten kehiteltiin kuvaelma, joka on nähtävissä yllä olevalla videolla. Myös laulun tekijät K.W. Blomqvist ja Kajde Westerlund vilahtivat kuvaruudussa kauniiden neitojen kera. Postikorttiäänestyksessä annettiin ennätykselliset 336226 ääntä. Erkki Liikanen sai niistä lähes puolet ja voitti siten ylivoimaisesti Evakkoreki-laulullaan. Jussi sijoittui neljänneksi, päihittäen mm. Hectorin ja Kirkan.

Vaikkei ihan odotettua menestystä tullut, julkaistiin Alla palmupuiden singlenä (Scandia KS 945) heti kilpailun jälkeen. Suurta myyntimenestystä siitä ei tullut. Muut USA:ssa äänitetyt kipaleet julkaistiin maaliskuussa 1976 albumilla Mennään melomaan (Scandia SLP 625). Loput albumin biisit äänitettiin Helsingissä Finnvox ja Alppi-studioissa. CD-formaatissa Jussin sekä 1975 että 1976 Amerikan matkojen äänitteet julkaistiin 2003 kokoelmalla Muistan vielä vuonna -76.