Toimittaja muistelee: Kuinka musiikkikärpänen purasi

Just let me hear some of that rock and roll music...

Musiikkia olen kuunnellut hyvin paljon pienestä pitäen. Lapsuudessani ja varhaisnuoruudessani tärkein musiikin kuuntelun väline oli radio ja se soi kotonani lähes aina. Rootsmusiikkia tai ylipäätään kevyttä musiikkia ei lapsuudessani juuri soitettu radiossa. Tuo voi kuulostaa perin oudolta tänä päivänä. Nythän kevyttä musiikkia ja myös rock-/rootsmusiikkia voi kuunnella monilta radiokanavilta ja striimata eri lähteistä netistä. Silloinen vähäinen tarjonta tuli kuunneltua tarkoin.

Onneksi tilanne muuttui Ylen 1963 käynnistämän sävelradion myötä. Jonkin verran yritin kuunnella musiikkia myös ulkomaisilta radiokanavilta, mutta niiden kuuluvuus oli kotiseudullani heikko. Myöhemmin 60-luvulla kävin kuuntelemassa musiikkia kotikuntani Polvijärven kirjastossa. Valikoima oli aika suppea, mutta silti yllättävän monipuolinen. Löysin sieltä muutamia hienoja albumeja, joita kuuntelen vielä nykyisinkin.

Beatles tuli 60-lvun alkupuolella ja muutti kaiken. Beatlesien vaikutus minun sukupolveni nuoriin oli uskomattoman suuri. Sitä on edes vaikea kuvailla. Oli melkein 10-vuotias, kun ensimmäinen Beatles-single julkaistiin Englannissa. Varmaan kuulin Beatlesia ensimmäisen kerran 1963, mutten muista mikä oli ensimmäinen kuulemani Beatles-biisi. All My Lovingin muistan ja myös Eeron ja Jussin suomalaisversion, josta myös pidin.

Todellinen musiikillinen herätykseni tapahtui, kun kuulin eräänä talvi-iltana Kahdeksan kärjessä -ohjelmassa Beatlesien esittämän Rock and Roll Musicin. Muistan vieläkin elävästi tuon hetken. En ollut koskaan ennen kuullut mitään noin kiihkeä ja shokeeraavaa musiikkia. Tämä tapahtui alkuvuodesta 1965, jolloin olin kahdentoista. Mikään yksittäinen kuulemani musiikkiesitys ei ole tuon jälkeen tehnyt yhtä suurta vaikutusta minuun. Hämmästykseni oli vielä suurempi, kun seuraavana päivänä luokkatoverini Molu kertoi, että joku musta mies oli levyttänyt sen jo kymmenen vuotta aiemmin Amerikassa. Chuck Berrystä en ollut kuullutkaan. Tuosta sykähdyttävästä hetkestä olen kirjoittanut oman tarinan.

Beatlesien vaikutus ylettyi musiikkia laajemmalle, tietysti nuorisomuotiin, pojat ja miehet antoivat hiustensa kasvaa, niin minäkin. Vanhoillinen ilmapiiri sai väistyä. Selvästi se näkyi esimerkiksi radiossa ja televisiossa. Nuorisomusiikkia ja musiikkiohjelmia tuli huomattavasti lisää, tai eihän niitä aiemmin ollutkaan. Yleisradio aloitti päivittäiset sävelradiolähetykset, joissa soitettiin kevyttä musiikkia. Ei tuo kaikki tietysti suoranaisesti ollut Beatlesien ansiosta, mutta kyllä bändin vaikutus yleiseen ilmapiiriin oli todella merkittävä. Tuolloin musiikin kuunteluni lisääntyi merkittävästi. Meillä oli lähes aina radio päällä ja musiikista suuresti pitävä isäni oli virittänyt kaiuttimet keittiöön ja meidän lasten huoneeseen niin, että radiota saattoi kuunnella joka huoneessa. Hieman ennen varhaista kuolemaansa isäni hankki kelanauhurin ja aloin äänittäämään musiikkia radiosta.

Beatleshan levytti uransa alkupuolella paljon muitakin amerikkalaisten, usein mustien, tekemiä biisejä. Näiden myötä aloin hahmottamaan pikkuhiljaa suurta juurimusiikin aarreaittaa. Beatlesien vanavedessä tuli monia rhythm & blues -bändeiksi kutsuttuja brittiläisiä kokoonpanoja, mm. Rolling Stones, Yardbirds, Animals, Manfred Mann, joiden esittämänä kuulin ensimmäistä kertaa monia yhä rakastamiani biisejä.

Beatlesin herättämän uteliaisuuden myötä tutustuin myös Elviksen musiikkiin. Olin kyllä Elviksestä kuullut aiemminkin ja jotain Elviksen biisejä varmaan Lauantain toivotuissa. Suomessa uranuurtajia olivat Eero ja Jussi & The Boys, jotka levyttivät myös r&b-kappaleita. Radiossa alkoi myös lopulta soida amerikkalaisten artistien alkuperäisiä levytyksiä. Ikimuistoinen hetki oli esimerkiksi, kun kuulin radiosta ensimmäisen kerran John Lee Hookeria. Toinen "veret seisauttava" hetki oli, kun kuulin radiosta Nina Simonen laulamana Don't Let Me Be Misunderstood. Tunsin kyllä biisin entuudestaan, koska olin kuullut Animalsin version, josta pidin myös. Mutta Simonen versio tuntui käsittämättömän upealta, se kosketti joka ikistä soluani ja koskettaa yhä.

Television monien musiikkiohjelmien myötä ihastuin trumpetin saundiin. Sitä tv-ohjelmissa usein soittivat Jørgen Petersen ja Ossi Runne. Heidän trumpettisoolonsa olivat minulle usein parasta antia niiden isojen orkestereiden soitossa joita televisiosta kuulin. Kaikista suurin trumpetisti-idolini oli kuitenkin radiossa usein soinut Herb Albert. Herb Alpert & the Tijuana Brassin sävelmät miellyttivät minua enemmän kuin edellä mainittujen kotimaisten orkestereiden musiikki. Heidän ohjelmistostaan on erityisesti mieleen jäänyt "Tijuana Taxi", "The Lonely Bull" sekä Burt Bacharachin "This Guy's in Love with You", jonka Herb myös lauloi.

60-luvulla syntyi myös Souliksi nimetty musiikkityyli ja Motownin ja Atlanticin ja monien pienemipien yhtiöiden artistien ja bändienkin levyt alkoivat soima an Yleisradion ohjelmissa. Pääsin tutustumaan monien tulevien kestosuosikkieni, kuten Aretha Franklinin, Otis Reddingin ja Marvin Gayen tuotantoon. Englantilainen Dusty Springfield osoitti, että myös valkoihoinen osaa laulaa soulia! Yardbidsista lähteneet Eric Clapton ja Jimmy Page olivat myös merkittäviä musiikkimaun muovaajia, myöhemmin myös Jeff Beck. Claptonista tuli jumala viimeistään John Mayall Bluesbreakerseissa ja jatkoa seurasi Creamissa. Tosin löysin vasta myöhemmin John Mayall Blues Breakers with Eric Clapton -albumin. Jimi Hendrixiin havahduin viimeistään Electric Ladylandin ja All Along The Watchtowerin myötä.

Muistan elävästi myös sen, kun kuulin ensimmäisen kerran Led Zeppeliä. Se oli varmaan 60 ja 70-lukujen vaihteessa. Kuulemani kappale oli Whole Lotta Love Led Zeppelin II albumilta, eka albumi oli mennyt minulta ohi, kuten silloin monelta muultakin. Ihmettelin miten rock'n'rollia voi soittaa noin tuhdeilla soundeilla, vielä suurempi ihmetys oli, kun kuulin soittimissa olevan vain kolme muusikkoa. En tuolloin tiennyt millainen studiovelho Jimmy Page oli. Myös studiotekniikka oli kehittynyt siitä, kun Elvis tai Chuck Berry tekivät ensimmäiset levytyksensä.

Samoihin aikoihin myös John Fogerty teki lähtemättömän vaikutuksen CCR:n levyjen myötä. Niin myös Little Richard, joka 60-70-luvun vaihteessa alkaneen rock'n'roll-revivalin myötä aktivoitui uudelleen. Pikku-Rikua tuli soitettua paljon Lieksan Simo-Hurtassa, kun erään kaverini kanssa toimimme välillä siellä dj:nä. Lieksassa näin ensimmäisen kerran keikalla Baddingin ja Viekissä yksien tyttöjen luona soitettiin Raulin levyjä ja myöhemmin hankin kaikki Baddingin levyt.

60-luvun lopulla tutustuin myös kantriin. Tämä tapahtui yllättäen Bob Dylanin välityksellä. Dylanin Nahville Skyline albumin biisejä alkoi soida radiossa 1969. Dylania olin toki kuullut ennenkin, mutta kantrista en oikeastaan tiennyt tuolloin mitään, enkä tunnistanut levyä kantrimusiikiksi. Eniten radiossa soitettiin Lay Lady Lay -biisiä. Erityisesti huomioni kiinnitti "keinuvan" soundin tuova soitin, jonka paljon myöhemmin oivalsin olevan Pete Draken soittama pedal-steel-kitara. Tuosta soittimesta tulikin yksi suosikki-instrumenteistani. Onneksi meillä Suomessakin on yksi maailmanluokan pedal-steelin taitaja - Olli Haavisto. Toki meiltä löytyy muitakin erinomaisia tuon istrumentin taitajia. Kantriin tutustuin lähemmin Jussi Raittisen mainioiden radio-ohjelmien ja levytystenkin kautta.

60-luvun kitarasankareista syvimmin minuun on vaikuttanut Peter Green. Ehkä on ollut teknisesti parempiakin kitaristeja, mutta Green pystyi minusta välittämään soitollaan sielunsa syvimpiäkin tuntemuksia ainakin minua syvästi puttelevalla tavalla. Toki Fleetwood Macissa oli kaksi muutakin upeaa kitaristia. Green oli kuitenkin bändin sielu ja teki sille monia unohtumattomia biisejä. Bändi levytti ison joukon merkittäviä bluesklassikoita, mutta myös avarsi musiikillista ilmettään mm. Greenin upeilla sävellyksillä: Albatross, Black Macic Woman, Oh Well ja The Green Manalishi.

Hieman Greeniä aiemmin olin kiinnittänyt huomiotani hyvin toisenlaiseen kitaristiin. Wes Montgomery oli luonut jo merkittävän uran jazz-kitaristina, mutta sen tulin tietämään vasta vuosia myöhemmin. 60-luvulla Montgomery alkoi levyttämään pop-sävelmiä ja noiden albumien kappaleet alkoivat soimaan myös meidän radiossamme. Wes Montgomery soittotyyli poikkesi olennaisesti kaikista aiemmin tiedostamistani kitaristeista ja muodosti mielessäni hyvän vastapainon Claptonin, Pagen ja Peckin rajummalle tyylille. Ymmärsin, että kitaransoitto voi olla muutakin kuin revittelyä ja loputtoman pitkiä sooloja. Taltioin radiosta kelanauhoille Montgomeryltä mm. "Windyn", josta New Joys teki hitin täällä Suomessa. Montgomeryn jazzlevyt löysin vuosikymmeniä myöhemmin.

Kotimaakunnassani Pohjois-Karjalassa rootsmusaa kuuli joskus koulubileissä, mieleeni on jäänyt esimerkiksi Joensuulaisen Teachers-bändin Pepe Nissisen hieno tulkinta Ray Charlesin tunnetuksi tekemästä I Can't Stop Loving You -biisistä. Kesällä odotetuimpia tapauksia 60-luvun Polvijärvellä oli Danny-show! Todellakin Danny-showssa soitettiin myös rhythm'n'bluesia ja rock'n'rollia. Meille maaseudun nuorille Danny-show olikin tärkeä livemusan lähde.

Muuttoliikkeen mukana Karjalasta Tampereelle

60- ja 70-luku oli suurta muuttoliikkeen aikaa. Myös Pohjois-Karjalan kylät tyhjenivät ihmisten muuttaessa työn perässä Ruotsiin ja Etelä-Suomeen. Minä päädyin 70-luvun alkupuolella Tampereelle. Siellä avautui myös mahdollisuus kuulla enemmän elävää musiikkia, tosin ei tarjonta ollut niin monipuolista kuin nykyisin. Tampereelta oli lyhyempi matka muuallekin festareille tai muille keikoille. Sieltä käsin kävin kuuntelemassa mm. Pori Jazzeilla B.B. Kingiä ja Muddy Watersia ja Järvenpään Puistobluesissa Taj Mahalia.

70-luvun puolivälissä näin Tampereella suurenmoisen kuubalaisen laulajattaren Omara Portuondon konsertin ja hankin tietysti Love Recordsin julkaiseman Omaran yhdessä Martin Rojasin tekemän levyn. Omara nousi myöhemmin maailman maineeseen Buena Vista Social Clubin myötä monen muun kuubalaisen muusikon ohella ja konsertoinut Suomessakin useita kertoja. Omaran myötä kiinnostuin myös kuubalaisesta musiikista.

70-luvulla rock'n'roll teki paluun. Tampereelle muutettuani hankin myös levysoittimen, kauppoihin tuli uusintapainoksia vanhoista 50-luvun levyistä, tietysti myös uusiakin levyjä. Kotimaisen rock'n'roll-revivalin kärkinimiä olivat Hurriganes ja Jussi & The Boys. Eka Hurriganes-keikkani Helsingin YO-talolla on hyvin jäänyt mieleeni, erityisesti Albertin kitarasooloissa riitti ihmettelemistä. Tampereella lainasin myös levyjä kirjastosta ja tietysti kavereilta ja kopioin niitä c-kaseteille. Tampereen kirjastossa olikin erinomaiset valikoimat musiikkia. Sieltä asti tuli tavaksi lainata tuttujen levyjen lisäksi usein myös joku itselle ennestään tuntematon levy. Sitä kautta onkin tullut paljon uusia löytöjä ja musiikillisen tuntemuksen avartavia kokemuksia.

Tampereella järjestin itsekin livekonsertteja muutamien kaverieni kanssa mm. Tekulla, Yo-talolla, Simpukassa ja Sampolassa. Olin mm. järjestämässä Ohjelmakeskuksen suuren suosion saanutta Dylan-ilta konserttia Tampereen Tekulla. Esiintyjinä olivat mm. Dave Lindholm, Hector, Hasse Walli. Davea ja Hectoria tuli, ja tulee yhä, kuunneltua paljon muutenkin, toki myös Hassea. YO-talolla järjestimme alkuvuodesta 1978 Pelle Miljoonan ymmärtääkseni kaikkein ensimmäisen keikan. Pellen ensimmäinen albumi ei ollut vielä ilmestynyt, mutta Ohjelmakeskuksen Christian Moustgaard lähetti minulle demokasetin ja tarjosi Pelleä bändeineen ilmaiseksi keikalle. Tartuimme tarjoukseen ja yllätykseksemme Yo-talo oli tupaten täynnä. Puskaradio oli siis toiminut hyvin ja Pellekin sain myöhemmin palkkiota keikoistaan.

Toimin Tampereella jonkin aikaa isännöitsijänä kiinteistössä, johon sitten muutti Soundin toimitus. Tutustuin Waldemar Walleniukseen ja sain lainaksi levyjä myös hänen laajasta kokoelmastaan. Waldemar tutustuttikin minut moniin hienoihin artisteihin etenkin countryn ja bluesin taitajiin kertoen mielenkiintoisia tarinoita heistä. Muistelen lainanneeni häneltä esimerkiksi Chet Atkinsia ja Les Paulia sekä myös Jerry Lee Lewisin country-kauden ja englantilaisen bluesmiehen Dave Kellyn levyjä, ehkä myös Hank Williamsia, myös jotain Elvistä. Soundi-lehti ja sitä ennen jo Musa olivatkin tärkeitä vaikuttajia 70-luvulla. Waldemarin, Jussi Niemen, Timo Kanervan ja kumppaneiden juttuja tuli monien lailla luettua tarkoin.

70-luvulla ja 80-luvun alussa musiikillinen sivistykseni, toki muutkin sivistykseni mm. Tampereen Yliopistossa laajenikin melkoisesti. Levyjä tuli hankittua runsaasti ja nauhoitettua myös kaseteille. Elviksen kuoleman jälkeen Elvis-uudelleenjulkaisut täyttivät levykaupat ja tuli hankittua melkein koko hänen elinaikainen tuotantonsa ja myöhemmin loputkin ja paljon, paljon muutakin.

Yksi parhaita Dylanin 70-lvun albumeja oli mielestäni 1976 ilmestynyt Desiree, jolla lauloi myös Emmylou Harris. Dylan säestäjänä toiminut The Band teki upeita albumeja. Mieleenpainuva oli myös bändin jäähyväiskonsertti The Last Waltz. Näin sen Martin Scorsesen ohjaamana elokuvana muistaakseni elokuvakerho Monroen näytöksessä. Emmylou Harris teki Hot Bandinsa kanssa hienoja levyjä ja Neil Youngin tuotokset olivat parhaimmillaan 70-luvulla. Youngin tuotannosta yksi kestosuosikeistani on yhä Comes A Time.

Progesta en 70-luvulla suuresti innostunut, toki progelevyjä tuli jonkin verran hankittua ja progebändien keikoillakin käytyä. Myöhemmin olen enemmänkin kuunnellut myös progea ja oppinut pitämään esimerkiksi Wigwamista ja Pink Floydista. Etenkin Wigujen Nuclear Nightclub, jota Waldemar Wallenius ylisti aikoinaan maasta taivaaseen, on mielestäni yksi kotimaisista kärkialbumeista.

70-luvun loppu oli suurten muutosten aikaa musiikissa. Punk ja uusi aalto pyyhkivät vanhoja pieruja sivummalle. Vuosikymmenen odotetuimpia kotimaisia levyjä oli Tuomari Nurmion ja Köyhien ystävien Kohdusta hautaan. Nurmio oli esiintynyt edellä mainitussa Dylan illassa ja olin kuullut häntä jossain muuallakin. Valo yössä -singlen jättimenestys nosti hänet sitten suureksi tähdeksi. Muistan käyneeni moneen kertaan kyselemässä levyä Epe's Musicista ja olin ensimmäisten joukossa jonottamassa levyä, kun se sitten lopulta kauppaan saapui. Epe's oli tärkeä kanava muutenkin, sieltä sai hankittua paljon sellaisia levyjä, joita en muulta saanut. Tilasin Epe'ksen kautta mm. Dylanin 60-luvun albumeita.

Musiikillinen perustani muotoutui pitkälti 60- ja 70-luvuilla. Toki paljon hienoa musiikkia on tehty sen jälkeenkin ja paljon on tullut levyjäkin hankittua. Mutta musiikillinen kivijalka ei ole muuttunut, aina tietysti tulee uusia sävyjä. 80-luvulla Agents ja Topi Sorsakoski purivat kovaa ja pysyvästi. 90-luvulla hurahdin uudelleen souliin ja tuli hankittua lisää Aretha Franklinia ja Marvin Gayea sekä runsaasti muutakin. Silloin oikeastaan löysin myös Curtis Mayfieldin ja monia pienempiä soul-nimiä. 2000-luvulla säväytti erityisesti Amy Winehouse. Paljon voisi mainita muitakin artisteja ja levyjä, mutta lopetan muistelun tällä erää tähän.

Tänä päivänä Suomestakin löytyy uskomaton määrä toinen toistaan osaavampia soittajia, ilahduttavan paljon myös naismuusikoita, tason takana on suurelta osin korkeatasoinen musiikin koulutus. Taso on nyt kovempi kuin koskaan.

Nykyisin asun Hesassa ja täällä on tarjolla hienoja konsertteja ja muita keikkoja joka päivä. Isoilla festareilla ei enää tule pahemmin käytyä, mieluummin pienemmillä keikoilla, joissa pääpaino on nimenomaan musiikissa ja sen kuuntelussa. Myös tallennettua musiikkia on tänä päivänä saatavissa useissa formaateissa huomattavasti laajemmin kuin nuoruuteni vuosikymmeninä. Jutun aiheita siis riittää. Varmaan tulen kirjoittamaan lisää tässäkin artikkelissa mainituista artisteista ja äänitteistä.

1. Etusivu
2. Artikkelit
3. Toimittaja muistelee - Kuinka musiikkikärpänen puraisi

1. © Rytmimusiikin Syke
2. Anna palautetta