Osa 1: Bändin tarina ja levytykset

Peter Greenin Fleetwood Macin elinkaari jäi lyhyeksi, bändi pysyi koossa vajaa kolme vuotta. Koko lyhyen elinaikansa bändi oli hyvin tuottelias, kolmen oman albumin lisäksi bändiltä jäi iso kasa monenlaisia studio- ja livetaltiointeja ja se ehti tehdä satoja keikkoja, käyden kolmesti myös Suomessa. Kolmen erinomaisen ja samalla erilaisen kitaristin ansiosta se jätti jälkeensä hyvin monipuolisen musiikkijäämistön.

Alkuaikojen perinteinen blues sai erityisesti Danny Kirwanin tulon jälkeen uudenlaisia sävyjä. Bändin sielu oli kuitenkin Peter Green. Hän kirjotti unohtumattomat laulut Albatross, Black Magic Woman, Man of the World ja Oh Well, joiden ansiosta bändistä tuli yksi aikansa suurimmista.

Bändin tarina julkaistiin alun perin yhtenä laajana artikkelina. Julkaisun vuosipäivänä se jaettiin nyt kahteen osaan, jotta lukukokemus olisi parempi myös hitaammilla yhteyksillä. Tässä ensimmäisessä osassa käydään läpi bändin jäsenten uran alkuvaiheet ja yhtyeen kolme menestyksen vuotta. Toinen osa sisältää analyysin siitä, miksi Peter Green hylkäsi luomansa yhtyeen juuri sen ollessa suosionsa huipulla, sekä kuvauksen bändin jäsenten vaiheista Greenin, Spencerin ja Kirwanin eron jälkeen.

Kitara vai basso

Eric Claptonin lähdettyä kesällä 1966 John Mayallin Bluesbreakerseista, hänet korvasi Peter Green. Green tuli mukaan loppuvuodesta 1966 ennen A Hard Road -albumin äänityksiä. Albumin ja Bluesbreakers-keikkojen ansiosta Green sai paljon huomiota ja arvostusta, vaikka hänen oli alkuun vaikea asettua jumalaksi julistetun Claptonin tilalle. Pian albumin jälkeen Green kuitenkin jätti Mayallin perustaakseen oman bändin, Fleetwood Macin.

Peter Green oli aloittanut kitaran soiton jo kymmen-yhdentoistavuoden isässä. Ensiopit hän sai Len-veljeltään. Green alkoi myös biisien kirjoittamisen teini-iässä. Yhden varhaisen Mike-veljensä kanssa kirjoittamansa biisin Green levytti myöhemmin albumilleen Kolors. Elvis oli ensimmäisiä Greenin innoittajia, koulubändissä soitettiin Shadowsia. Koulun jälkeen Green soitti paikallisessa tanssibändissä nimeltään Bobby Dennis And The Dominoes, jossa Green soitti bassoa. Alkuun bändit vaihtuivat tiheään.

Lontoon klubeille alkoi ilmestyä nuoria rhythm'n'blues-bändejä. Green kiersi kuuntelemassa Zodiacin ja Cradaddyn kaltaisissa clubeissa Yardbirdseja, Rolling Stonesia ja muita. Erityisen tarkkaan hän seurasi Eric Claptonin kitaratyöskentelyä. "Peter meni usein keikan jälkeen juttelemaan Ericin kanssa ja sai häneltä neuvoja ja vinkkejä", kertoo Roger Pearce, Green bändikaveri The Muskratseista. "Peter otti opit vastaan, meni kotiinsa ja harjoitteli erittäin tunnollisesti".

"Hänellä oli Les Paul, hänen sormensa olivat ihmeelliset, tuntui kuin olisi syntymäpäiväni, joulu, unohdin kaiken, kuuntelin vain hänen soittoaan".

Green itse kuvaili ensi kosketustaan Claptonin soittoon: "Hänellä oli Les Paul, hänen sormensa olivat ihmeelliset, tuntui kuin olisi syntymäpäiväni, joulu, unohdin kaiken, kuuntelin vain hänen soittoaan. Kaikki musiikki, jota koskaan olin kuullut pyyhkiytyi pois, kun Bluesbreakes ja Eric ottivat tilan haltuunsa. Rakastin Les Paulia ja Mary Fordia, ja olin yllättynyt nähdessäni, miten tuo kitara taipui bluesiin. Se oli vain... et voinut verrata sitä mihinkään." Vuonna 2001 antamassaan haastattelussa Green kertoi ryhtyneensä Claptonin vaikutuksesta kuuntelemaan Otis Rushin, Albert Kingin, B.B. Kingin ja Freddie Kingin kaltaisten mustien bluesmiesten musiikkia.

Vuoden 1966 alussa Green liittyi kitaristiksi Peter Bardensin perustamaan Peter B's Loonersiin. Bändin rumpalina oli Mick Fleetwood, joka oli tutustunut naapurissa asuneeseen Barnesin jo muutamaa vuotta aiemmin. Bardens oli kuullut Fleetwoodin soittavan rumpuja ja pyysi hänet silloiseen bändiinsä The Cheynesiin. Soulia ja r&b:tä esittänyt Looners sai muutaman kuukauden päästä laulusolisteikseen Rod Stewartin ja Liverpoolista tulleen Beryl Marsdenin ja vaihtoi nimekseen Shotgun Express.

Peter B's teki yhden singlen, joka on samalla Peter Greenin ja Mick Fleetwoodin ensiesiintyminen levyllä. Single If You Wanna Be Happy / Jodrell Blues (Columbia DB 7862) julkaistiin 11.3.1966. Biisit voi kuunnella YouTubesta (linkit edellä).

Bluesbreakers ja Les Paul

Bluesbreakerseihin liittyessään Green oli ostanut vuoden 1959 Gibson Les Paul -kitaran koska Claptonillakin oli sellainen. Green ajatteli sen kuuluvan Bluesbreakers soundiin. Väritykseltään kitara oli honeyburst ja se oli varustettu kaksikelaisilla humbucker-mikrofoneilla. Tämä kitara toimi Greenin ensisijaisena soittimena myös koko Fleetwood Mac -kauden ajan. Toki hän käytti muitakin kitaroita erityisesti levytyssessioissa. Greenin erityinen "sweet toneksi" kutsuttu hieman honottava ja itkevä soundi johtui siitä, että kitaran mikrofonit oli asetettu tehtaalla vahingossa keskenään vastavaiheeseen.

John Mayall oli koonnut kulttibändiksi sittemmin muodostuneen Bluesbreakers -kokoonpanon vuonna 1964. Basistiksi hän oli kutsunut nuoren John McVien. Alun perin Mayall oli halunnut basistiksi Cyril Davies All Starsisin Cliff Bartonin. Tämä oli kuitenkin kieltäytynyt ja ehdottanut McVietä. John McVie oli soittanut neljätoistavuotiaasta alkaen paikallisissa bändeissä, alkuun kitaraa. Kitaran soiton hän oli aloittanut Shadowsien innoittamana. Pian hän vaihtoi instrumenttinsa bassoon. McVien bändit eivät herättäneet suurempaa suosiota, mutta ilmeisesti hän oli kuitenkin herättänyt huomiota muusikkopiireissä. McVie soitti sitten myös Bluesbreakersien legendaarisimmalla levyllä Blues Breakers with Eric Clapton.

A Hard Road albumin julkaisun jälkeen Mick Fleetwood korvasi Aynsley Dunbarin Bluesbreakersien rumpalina. Joidenkin lähteiden mukaan Green oli ehdottanut Mayallille entistä bändikaveriaan Fleetwoodia Aynsley Dunbarin tilalle. Green on sitä mieltä, että Mayall itse halusi Fleetwoodin bändiin. Green ja Fleetwood ystävystyivät pian John McVien kanssa. Näin Fleetwood Macin peruskolmikko oli muodostunut.

Kuuntele John Mayall & The Bluesbreakersin esittämänä Peter Greenin The Supernatural Spotifystä

Mayall antoi kitaristinsa käyttää Deccan studiolta varaamaansa aikaa omiin äänityksiinsä. Green pyysi uusia ystäviään Mick Fleetwoodia ja John McVietä mukaan sessioon. Tuottaja Mike Vernon oli myös mukana sessiossa, jossa äänitettiin ainakin kaksi biisiä, First Train Home ja Greenin mukaan Slam Hammeriin (Green tarkoitti ilmeisesti Johnny Youngin edellisenä vuonna levyttämää biisiä) perustunut rytminen upea instrumentaalibiisi, jolla ei ollut aluksi nimeä. Green antoi sille nimeksi Fleetwood Mac, soittokavereidensa Fleetwoodin ja McVien mukaan.

Joidenkin lähteiden mukaan tuossa sessiossa olisi taltioitu enemmänkin biisejä, muttei Fleetwood Macin nimissä ole muita myöhemminkään nähdäkseni julkaistu. Samana päivänä äänitettiin kyllä useampi biisi Mayallin mukana ollessa ja ne on julkaistu Mayallin nimissä. Myös äänitysten ajankohdasta on erilaisia tietoja, hyvin ilmeisesti tämä sessio oli keväällä 1967. Joissakin lähteissä sanotaan äänityspäiväksi 19.4.1967, mikä voi hyvin pitää paikkaansa. Mayall on sanonut antaneensa studion Greenin käyttöön syntymäpäivälahjaksi. Green syntymäpäivä on 29.10. Äänitys ei kuitenkaan ole voinut tapahtua vasta syksyllä, eikä myöskään jo edellisenä syksynä.

Kuuntele First Train Home ja Fleetwood Mac Spotifystä:

Fleetwood Mac muotoutuu

Nämä sessiot olivat lähtölaukaus Fleetwood Macille. Bändi sai tavallaan jo nimensä tuossa sessiossa syntyneestä biisistä ja Green kertoi äänitysten yhteydessä Vernonille aikovansa jättää Mayallin ja perustaa oman bändin. Mick Fleetwood viihtyi Bluesbrakerseissa vain hetken ja jätti bändin jo ennen Greeniä. Green lähti Mayallin bändistä keväällä 1967 ja alkoi koota bändiä Fleetwoodin kanssa. Kolmanneksi jäseneksi he saivat slide-kitaristi Jeremy Spencerin. Spencer oli soittanut aiemmin Levi Set Blues Bandissä alkuun hammondia ja oli sittemmin siirtynyt slide-kitaraan.

Levytuottaja Mike Vernon on kertonut tavanneensa Spencerin Deccassa ja esitelleensä Spencerin Greenille. Spencer puolestaan on kertonut Vernonilla olleen ilmoitus Melody Maker -lehdessä. Mainoksessa etsittiin bluesmuusikkoa ja Spencer otti sen perusteella yhteyttä Vernoniin ja pääsi sitten koekuunteluun. Niin tai näin, Green pestasi Spencerin uuteen bändiinsä. Spencer oli hyvin eri tyylinen kitaristi kuin Green. Lapsena hän oli aloittanut soittoharrastuksen ensin pianolla ja siirtynyt sitten teini-iässä kitaraan. Ihastuttuaan Elmore Jamesin soittoon, hän oli hankkinut slide-kitaran ja omaksunut vahvasti vaikutteita Jamesilta.

Green houkutteli toistuvasti myös Mayallin basistia John McVietä liittymään bändiin. "Hän soitteli jatkuvasti kysyen joko tulet bändiin, mutta kieltäydyin aina", kertoi John McVie jälkikäteen. Hänen empiessä Bob Brunning sai alkuun toimia basistina. Brunning on kertonut vastanneensa Melody Makerissa olleeseen ilmoitukseen, jossa haettiin basistia perustettavaan bändiin. Brunningin Green värväsi sillä ehdolla, että hän saa lähteä, kun John McVie suostuu tulemaan bändiin. Green sanotaan olleen varma, että näin tulee tapahtumaan.

"Fleetwood Mac oli ennen kaikkea bluesbändi. Me kaikki soitimme ja rakastimme bluesia"
(Mick Fleetwood).

Alkuun bändillä ei ollut nimeä. Pian Green antoi bändille nimeksi aiemmin levytetyn biisin mukaan Fleetwood Mac, rumpalinsa ja tulevan basistinsa mukaan. Spencerin tullessa bändiin, kysyi hän Greeniltä, miksi bändin nimi on Fleetwood Mac. Spencerin mukaan Green oli vastannut: "Ajan myötä minä jätän bändin, kuten sinäkin, jätän ystäville valmiin bändin nimen". Tämä ihmetytti Spenceriä: "vaikka emme olleet aloittaneet, hän puhui jo lähtemisestä".

Myös John McVie on sanonut: "Vaikka en alkuun ajatellut asiaa, jälkikäteen tuntuu, että hän tiesi sen jo silloin". Mick Fleetwoodin mukaan bändin nimeäminen oli esimerkki siitä miten hän halusi pysyä syrjässä. Muiden mielestä bändi olisi tullut nimetä Greenin mukaan. Muiden silmissä Green oli selvästi bändin sielu ja johtaja.

Bändin ensimmäinen keikka oli National Jazz- ja Blues Festival -tapahtumassa Windsorissa 13.8.1967, siellä bändi esiintyi nimellä "Peter Green's Fleetwood Mac featuring Jeremy Spencer". Kyseinen festari oli Englannin suurimpia, yleisömäärä oli sadantuhannen luokkaa. Festareilla esiintyivät myös mm. Jeff Beck, Eric Claptonin perustama superyhtye Cream sekä John Mayall's Bluesbreakers.

Bob Brunning on kertonut kauhistuneensa, kun kuuli missä ensimmäinen keikka on. Bändi ei ollut vielä levyttänyt, eikä esiintynyt missään, tiesikö monikaan edes bändistä, silti se kutsuttiin eräälle kesän suurimmista festareista! Greenin maine on ollut jo tuolloin melkoinen ja onhan tuon täytynyt olla loistava aloitus uudelle bändille. Bändi käynnisti harjoitukset Lontoon Fulham Roadilla sijaitsevassa Black Bull -pubissa. Toinen harjoituspaikka oli Greenin tyttöystävä Sandra Elsdonin koti lähellä Windsoria.

Windsorin Blues & Jazz Festivaalien juliste

Ensimmäiset levytykset

Pian tämän jälkeen Mike Vernon kiinnitti bändin Blue Horizon -levymerkille. Ensimmäinen single, jolla kuultiin Elmore Jamesin I Believe My Time Ain't Long ja Peter Greenin Rambling Pony äänitettiin 9.9.1967 ja julkaistiin marraskuun alussa. Virallisesti äänityspaikaksi on merkitty CBS Studio, New Bond Streetillä. Brunning on kertonut äänitysten tapahtuneen Decca Studiolla, West Hampstead streetillä. "Äänitimme enimmäkseen keskellä yötä", sanoo Brunning. Myös Mike Vernonin mukaan Deccan studiota käytettiin yöllä Blue Horizonin äänityksiin. "Kukaan Deccalla ei tiennyt tästä", kertoo Vernon, joka työskenteli Deccalla Mayallin tuottajana ja perusti bluesiin erikoistuneen Blue Horizon levymerkin vuonna 1965.

"Former Zoot Money bass guitarist Paul Williams had joined John Mayall's Bluesbreakers replacing John McVie who is joining Peter Green's Fleetwood Mac"
(Melody Maker 9.9.1967)

Bassoa singlellä soitti vielä Bob Brunning, mutta samoihin aikoihin John McVie oli lopulta tehnyt päätöksensä siirtyä Mayallilta Fleetwood Maciin. Syyskuun alussa McVie oli Bluesbreakersien keikalla Norwichissa ja päätti lähteä bändistä. McVie oli kokenut Bluesbreakerisin siirtyneen liiaksi jatsiin ja katsoi, epävarmemmista ansiosta huolimatta, paremmaksi vaihtoehdoksi liittyä Greenin bändiin. Mick Fleetwood kertoo heidän olleen keikalla Ram Jam Clubilla, kun McVie soitti ja kertoi Greenille tämän odottaman uutisen. Melody Maker -lehti kertoi yhdeksäs syyskuuta McVien siirrosta ja syyskuun lopulla Brunning sai antaa tilaa McVielle. Näin oli Greenin unelmakokoonpano kasassa.

Marquee Club oli alkuvaiheessa Fleetwood Macin vakio keikkapaikkoja.

Alkuun Fleetwood Macin keikkoja myi The Gunnell Brothers -agentuuri. Bändin puolelta Mick Fleetwood hoiti keikkajärjestelyt Gunnel Brothersin kanssa ja muut käytännön asiat, apunaan hänellä oli ajoittain siskonsa Sally ja Susan Fleetwood. Bändi ei ollut oikein tyytyväinen keikkamyyjäänsä. Jossain vaiheessa syksyllä keikkatoimistoon hiljattain tullut Clifford Davis tarjoutui ryhtymään heidän managerikseen. Asiaa jonkin aikaa emmittyään Green allekirjoitti sopimuksen Davisin kanssa. Davis oli aiemmin työskennellyt Beatlesien manageri Brian Epsteinin palveluksessa.

Bändin maine levisi pian, vaikkei ensimmäistäkään singleä ollut vielä kaupoissa tai soimassa radiossa. Mike Vernon on kertonut melkoisen kuhinan ympäröineen bändiä heti alussa. Kaikki kyselivät, koska levy ilmestyy, ja tahtoivat bändiä keikalle. Bändi keikkailikin syys-marraskuussa melko ahkerasti ympäri Brittein saarta. Yksin Lontoon Marquee Clubilla bändi teki kuusi keikkaa syksyn aikana. Yksi taltiointi näistä Marqueen keikoista julkaistiin Receiver Recordsin toimesta vuonna 1992 vinyylinä ja cd:nä. Tuon albumin nimi oli tietysti Live At The Marquee Äänen laatu taltioinnilla ei ole häävi, mutta se antaa hyvän kuvan alkuaikojen Fleetwood Macista. Enimmäkseen bändi esiintymiset olivatkin alussa pienehköillä clubeilla. Faneja ja kiinnostusta riitti alusta alkaen, kertoo myös Mick Fleetwood.

Ensimmäisen singlen hollantilaisen painoksen kansikuva

Ensimmäinen single ei vielä tuonut menestystä, mutta Mike Vernon uskoi bändiin ja heti singlen julkaisun jälkeen aloitettiin albumin äänitykset. Levy tehtiin nopeassa tahdissa keikkojen lomassa. Bändin manageri Clifford Davisin mukaan äänitykset tapautuivat live-pohjalta, se oli heidän lavashow'nsa. "Mike äänitti sen kuin live-esityksen, kuulostaa kuin kuuntelisi livekonserttia", kertoo Davis. Mick Fleetwoodin mukaan levyä ei suunniteltu pitkään. "Nauhoitimme toki sitä sun tätä, mutta bändi oli kuin olisi soittanut lavalla". Vernonin mukaan kaikilla oli paineita saada levy aikaan pikaisesti. levyn musiikki ei kuitenkaan syntynyt helposti, se vaati kovaa työtä.

Bändin roudari Huw Pryce muisteli yhtä äänityspäivää 26.11.1967: "Meillä oli keikka Union Boat Clubilla, Nottinghamissa ja ajoimme sitten suoraan takaisin Lontooseen ja Bond Streetin CBS-studiolle, jossa äänitettiin kolmeen asti aamuyöllä". Studiossa bändi asettui samoin kuin keikoillakin ja laulut äänitettiin suoraan pöydän kautta nauhalle, niin että muusikoilla oli kuulokkeet korvillaan laulaessaan.

Albumille päätyi neljä bluesklassikkoa; Robert Johnsonin Hellhound on My Trail, Howlin' Wolf No Place to Go sekä Spencerin ehdotuksesta Elmore Jamesin Got to Move ja Shake Your Moneymaker. Viimeksi mainitusta tulikin yksi Fleetwood Macin tunnetuimpia bluesvetoja.

Aiemmin Decca oli julkaissut Vernonin tuottamat levyt, mutta Green ei halunnut julkaista levyä Deccalla. Hän ei halunnut kilpailla Mayallin kanssa, hänestä se ei olisi ollut reilua. Niin Vernon tarjosi levyä CBS:n levitykseen, joka oli oitis innokas sopimaan asiasta. Kun levy julkaistiin, Decca otti yhteyttä Vernoniin ihmetellen miksi CBS julkaisee tuottamasi levyn ja esitettiin uhkavaatimus, joko eroat tai saat potkut. Vernon valitsi jälkimmäinen ja sanoi saman tien hyvästit Deccalle.

Hollannissa julkaistun singlen (CBS ‎3485) kansikuva.

Green kirjoitti albumille viisi bluesbiisiä ja Spencer kolme. No Place to Go ja Looking for Somebody oli äänitetty Deccan studiolla jo ennen Fleetwood Macin perustamista Greenin, Fleetwoodin ja McVien toimesta. Varmuutta ei ole siitä tapahtuiko tämä samalla, kun John Mayall antoi Greenin, Fleetwoodin ja McVien käyttää Bluesbreakersille varattua Decca-studiota, vai joskus myöhemmin. Eri lähteissä on ristiriitaista tietoa asiasta. Greenin Long Gray More on äänitetty ennen McVien liittymistä samassa sessiossa kuin ensimmäisen singlen biisit eli sillä bassoa soitti Bob Brunning. Jeremy Spencer ei soita millään näistä kolmesta biisistä.

Levy sai hyvän vastaanoton bluesista innostuneilta briteiltä ja ylistäviä arvioita kriitikoilta. Monien mielestä albumi oli brittiläisen 60-luvun bluesin parhaimmistoa ja aika moni taitaa edelleen olla samaa mieltä. Levy kävi myös hyvin kaupaksi. Se kipusi peräti neljännelle sijalle Britannian albumilistalla. Se pysytteli myös listalla melko kauan. Top Tenissä viidentoista viikon ajan ja kaikkiaan lähes vuoden albumilistalla.

Albumilta ei jostain syystä julkaistu yhtään singleä levymyyntiä vauhdittamaan. Toisaalta moni muukin bändi noihin aikoihin julkaisi erikseen singlehittejä ja albumikokonaisuuksia. Noinkin puhtaaksi blues-levyksi menestystä voi jälkikäteenkin pitää erinomaisena, ottaen lisäksi huomioon bändin olleen kassassa vasta muutaman kuukauden levyä tehdessään.

Fleetwood Mac ja live-esitys My Heart Beat Like A Hammer ja Shake Your Moneymaker -biiseistä

CBS julkaisi myöhemmin keväällä -68 Norjassa, Saksassa ja Hollannissa singlenä Jeremy Spencerin laulamat Shake Your Moneymaker / My Heart Beat Like A Hammer. Ensin mainittu oli Elmore Jamesin hitti vuodelta 1962 ja jälkimmäinen Spencerin oma sävellys. Single menestyi hyvin varsinkin Norjassa.

Oman albumin äänitysten jälkeen Fleetwood Mac osallistui ilman Jeremy Spenceriä amerikkalaisen, sittemmin pysyvästi Suomeen muuttaneen ja Helsingissä 1994 kuolleen Eddie Boydin 7936 South Rhodes -albumin äänityksiin CBS:n studiolla Lontoossa. Blue Horizon julkaisi Mike Vernonin tuottaman albumin myöhemmin 1968. Fleetwood Mac myös säesti Eddie Boydia joillakin keikoilla Englannissa. Tämä oli jo toinen kerta, kun Green ja McVie soittivat Boydin levytyssessiossa. Edellisenä vuonna John Mayall Bluesbreakers oli soittanut Deccan julkaisemalla ja Mike Vernonin tuottamalla Eddie Boyd And His Blues Band -albumilla.

Eddie Boyd: 7936 South Rhodes, Blue Horizon 7-63202

Mustaa magiaa

Ensimmäinen pieni singlemenestys tuli maaliskuussa julkaistusta Black Magic Womanista. Siitä tuli myös yhtyeen ensimmäinen USA:ssa julkaistu levy Epicin julkaistua singlen 7.6.1968. Bändin ensialbumi julkaistiin USA:ssa vasta elokuussa -68. Santana teki "Womanista" megahitin 1970 ja siitä onkin muodostunut yksi tunnetuimmista Greenin sävellyksistä.

Mike Vernonin mukaan Green ei alkuun ollut kummoinen biisien kirjoittaja, "Hän pysytteli turvallisesti bluesin parissa. Ajan myötä biiseissä alkoi näkyä muutoksia". Ensimmäinen selvä muutos oli Vernonin mielestä Black Magic Woman, "Siinä oli kiinnostava teema, hyvä rytmi ja tarttuva melodia", muisteli Vernon myöhemmin. En paljoa biisien kirjoittamisesta tiedä, mutta itse olen pitänyt Greenin varhaisistakin biiseistä, kuten esimerkiksi I Loved Another Woman, Long Grey Mare tai The Supernatural.

Peter Green on kertonut saaneensa idean lauluun lapsena katsomastaan tv-näytelmästä. Näytelmä otsikko oli Black Magic ja siinä oli lavalla paljon pääkalloja. Se oli Greenistä hyvin pelottavaa. Black Magic Womanissa hän kuvaili tuota pelkoaan. Peter oli antanut silloiselle tyttöystävälleen Sandra Elsdonille lempinimen "magic mama" ja laulun sanat kuvasivat osin heidän suhdettaan. Elsdon kertoi myöhemmin: "Olin päättänyt olla selibaatissa osana jotain ylevää henkistä etsintää. Kun Peter laulaa 'Älä käännä selkääsi minulle, baby', hänen bluesinsa oli turhautumista!"

"Kun olin Bluesbreakersissa, John sai minut aloittamaan laulun kirjoittamisen, ja yksi häneltä oppimista asioista oli, jos todella pidät jostain biisistä, ota ensimmäiset rivit ja tee uusi laulu niistä."

Toiseksi "Womanin" inspiraation lähteekseen Green mainitsee Otis Rushin biisin All Your Love. Melodialinjan Green sanoo kehitelleensä Rushin biisin alusta. "Kun olin Bluesbreakersissa, John sai minut aloittamaan laulun kirjoittamisen, ja yksi häneltä oppimista asioista oli, jos todella pidät jostain biisistä, ota ensimmäiset rivit ja tee uusi laulu niistä. Niinpä näin teen 'Black Magic Womanin'. Mutta sitten se osoittautui kuulostavan enemmän BB Kingin 'Help The Poorilta'", kuvaili Green myöhemmin biisin syntyä.

Black Magic Woman singlen USA-julkaisun etiketti

Herra Ihana

Myös seuraava single, heinäkuussa 1968 ilmestynyt Need Your Love So Bad menestyi kohtuullisesti. Tällä kertaa oli palattu bluesiin, kappale oli Little Willie John vuonna 1955 levyttämä hidas blues. Greenin tulkinta, sekä laulu että soitto, on mielettömän upea. Yksi suurimpia suosikkejani Fleetwood Mac -tuotannosta.

Keväällä alettiin työstämään myös toista albumia, joka sai nimekseen Mr. Wonderful. "Käytimme enemmän aikaa tämän albumin tekoon", kertoo Mike Vernon, "kyse oli kuitenkin vain viidestä studiopäivästä". Levyä tehtiin siis ihan erilaisilla resursseilla kuin Beatles tai Rolling Stones tekivät. Blue Horizon oli pieni yhtiö EMI:n tai Deccan rinnalla. Levyä tehtiin keikkojen lomassa ja lisäksi bändi teki samoihin aikoihin paljon nauhoituksia BBC:lle.

Jälleen pyrittiin studiossa saamaan live-esityksen tunnelma. Bändi asettautui taas kuten keikoilla, mutta tällä kertaa vokaaliosuudet tulivat keikka-laulukamojen kautta ja äänitettiin studiomikrofoneilla. Mike Vernon kertoo Greenin elämäkerrassa: "Pyrimme tekemään studiolle Chess Studion 1940-luvun tunnelman. Äänittäjä Mike Rossin kanssa käytimme paljon aikaa järjestääksemme vahvistimet ja kaiuttimet studiossa saadaksemme sopivan rapaisen ja samean soundin.

Vernonin mukaan Peter tiesi, millainen halusi sen olevan. "Hän pysähtyi usein, jos jotain oli pielessä. Ajoittain studiolla Peter oli hyvin mietteliäs, ajatukset saattoivat harhailla. Hänestä huomasi, että hän pohti. Ehkä hän mietti, tekisikö saman uusiksi, kuuntelisiko neuvoja, vai tekisikö vain oman päänsä mukaan. Yhtäkkiä hän palasi keskuuteemme ja heitti jonkun letkautuksen", kuvaili Vernon jälkeen päin Greenin käytöstä. Loppujen lopuksi levystä tuli erinomainen, se kuulostaa elävältä ja samalla karskilta, toteaa Vernon lopputuloksesta. Green itse sanoi vuosikymmenien kuluttua: "Kuuntelin itse mitä tein siinä, en voi taaskaan sanoa, että olisin yltänyt tavoitteeseeni".

Äkkiseltään voi vaikuttaa, että levy tehtiin pitkälti samalla kaavalla kuin edellinenkin albumi. Muutama bluesklassikko ja loput Greenin ja Spencerin sävellyksiä. Greenin rinnalle on biisien tekijäksi merkitty manageri Clifford Adams, joka vaihtoi seuraavana vuonna sukunimekseen Davis. Hän ei ymmärtääkseni kuitenkaan osallistunut biisien kirjoittamiseen, vaan tosiasiassa biisit teki Green yksin. Alkuperäisen Fleetwood Macin hajottua, Davis väitti omistavansa bändin nimen ja yritti myydä bändin nimellä porukkaa, joista kukaan ei ollut aiemmin soittanut bändissä.

Toki erojakin ensimmäiseen albumiin löytyy. Mr. Wonderfull on mielestäni jotenkin kypsemmän oloinen kuin debyyttialbumi, kuitenkin edelleen maanläheistä bluesia. Levyllä kuultiin ensimmäistä kertaa vierailijana Christine Perfectiä koskettimissa. Myöhemminhän hänestä tuli pitkäaikainen vakiojäsen bändiin. Myös huuliharpisti Duster Bennett ja puhallinryhmä toivat lisäväriä levylle. Levy ei saanut ihan niin hyvää vastaanottoa kuin ensimmäinen. Jotkut antoivat moitteita siitä, että Dust My Broom, Doctor Brown, Need Your Love Tonight ja Coming Home alkoivat identtisellä Elmore James riffillä. Toisille se taas oli mannaa. Spencer ainakin osoittaa hallitsevansa sliden erinomaisesti ja on maustanut biisejään myös pianolla.

Kuuntele Dust My Broom ja Coming Home Spotifystä:

"Se on purkitettu neljässä päivässä ja sen huomaa", kertoi Mick Fleetwood myöhemmin muistelmissaan. Ehkä hyvä niin! Biisejä ei ole viilattu liikaa, joten niistä löytyy särmää, sävyjä ja tunnetta. Uudelleenjulkaisuja albumista ei ole tehnyt läheskään samaa määrää kuin ensimmäisestä. Albumi nousi kuitenkin Englannissa albumilistan sijalle 10. Kun albumi julkaistiin, oli Peter Green's Fleetwood Mac vielä TOP20:ssä ja pysytteli sitkeästi Mr. Wonderfulin kannoilla. Kolmantena blues-levynä listalla pyöri samaan aikaan John Mayallin Bare Wires.

Greenin Love That Burns on yksi albumin helmistä, Perfectin pianovälikkeet täydentävät siinä hyvin Greenin alakuloista tarinaa, muutoinkin Perfect tuo ilmeikkyyttä levylle. Vähän saman sävyinen, mutta vielä paljaampi, on päätösraita Tryin So Hard to Forget, jossa Green purkaa lapsuutensa traumoja kiusattuna juutalaispoikana. Tässä Greenin laulua ja kitaraa täydentää vain Bennettin huuliharppu. Tulee hyvin selväksi, ettei Greenin lapsuus ollut niitä helpoimpia.

Kuuntele Love That Burns Spotifystä:

Monen vanhemman Fleetwood Mac fanin arvoasteikossa Mr Woderful on kyllä edelleen korkealla. Monissa musiikkiin keskittyneissä Facebook-ryhmissä levyä kehutaan edelleen tavan tästä. Green on ehkä parhaimmillaan ja luovimmillaan tässä, huumeet eivät ole sekoittaneet vielä hänen mieltään. Bändi on hitsautunut runsaan keikkailun tuloksena hyvin yhteen. Mike Vernonin ja Greenin yhteistyö ilmeisesti myös toimi tässä vaiheessa erinomaisesti. Christine Perfect ja muut täydentävät muusikot vahvistavat ja värittävät sopivasti soundimaailmaa. Kaikkiaan tuntuu, että studiossa on ollut hieno ja sopivan rento tunnelma tätä levyä tehdessä.

Myös Greenin ja Spencerin välit toimivat ilmeisesti vielä tuolloin, vaikkeivat he toistensa biiseillä soitakaan. Kumpikin laulaa ja soittaa puolella albumin biiseistä. Ilmeisesti session ainut biisi, jossa molemmat ovat mukana on I Held My Baby Last Night, joka julkaistiin vasta vuoden 1999 The Complete Blue Horizon Sessions -boxilla. Green soittanee tuolla biisillä bassoa. Näin ollen Mick Fleetwood oli ainoa, joka soitti jokaisella Mr. Wonderful-sessioissa taltioidulla biisillä. Spencer soitti myös piano-osuudet laulamiinsa biiseihin, Perfect soitti pianoa Greenin osuuksissa. Levyä voi siis sanoa kaksijakoiseksikin, mutta toisaalta Greenin ja Spencerin lomittain sijoitetut erilaiset osuudet ovat levyn piriste.

Kuuntele Stop Messin' Round (Takes 1, 2 & 3) YouTubesta:

"Bluesministeri" Esa Kuloniemi arvioi pyynnöstäni Greenin osuutta suosikkeihinsa kuuluvalla levyllä näin: "Wonderfulilla Peter Greeniin soitto on mielestäni bluesmielessä huipussaan ja nimenomaan vastavaihesoundin juhlaa. Myös Greenin fraseerauksen B.B. King -vaikutteisuus on kuultavissa, vaikkakaan ei suoranaisena kopiointina. Pikemminkin kyse on jatkojalostuksesta ja estetiikan viemisestä uudelle tasolle. Jokainen Greenin sooloraita on myös leadkitaroinnin osalta mestariteos. Love That Burns, hieno molliblues, jolla jokainen vastavaihesoundilla soitettu fraasi itkee surullista tarinaa. Stop Messin' Round - svengaava shuffle, jonka kitarointi on joka hetki naulan kantaan (Green ulvoo soolonsa mukana, mikä kuuluu vuotona laulukamojen kautta). Rollin' Man - upea latin-kompilla silattu kutsu rakasteluun, kitarointi jälleen täydellistä - ja vastavaiheella. Lopussa komppi kasvaa shuffleksi - silkkaa hunajaa. Mediumtempoinen shuffle If You Be My Baby on ehkä albumin aliarvostetuin Green-pala, mutta kenties suurin suosikkini. Erotiikkaa tihkuva vastavaihesoolo on musikaalisuudessaan ja loogisuudessaan tajunnan räjäyttävä. Nopea shuffle Lazy Poker Blues on jälleen rento ylistys seksille ja vastavaihefraasit suorastaan nuolevat kuuloelimiä."

USA ja ensimmäiset huumekokeilut

Vaikka USA:ssa ei ollut vielä julkaistu Fleetwood Macin levyjä - ensimmäinen singlejulkaisu oli kyllä juuri tulossa - päätti bändi lähteä pistäytymään siellä. Ehkä Blue Horizonin rahkeet eivät oikein riittäneet USA:n markkinoille. Kesä-heinäkuussa vietettiin useampi viikko rapakon takana. Clifford Davis kertoo, ettei keikkoja ei ollut paljoa. Tarkoitus oli vain tutustua touhuun siellä. Blue Horizon, tai Epic sen jakelija, eivät suostunut osallistumaan kustannuksiin mitenkään. Bändi soitti ainakin The Shrine Auditoriumissa, Los Angelesissa ja Carousel Ballroomissa, San Franciscossa sekä New Yorkissa ja Detroitissa.

YouTube videolla voit kuulla live-esityksenä Worried Dreamin äänitettynä bändin keikalta Carousel Ballroomissa San Franciscossa 9.6.1968. Videolla vilahtavissa kuvissa näkyy myös Danny Kirwan, mutta hän ei ollut vielä mukana tällä matkalla.

Green muisteli myöhemmin erästä keikkaa: "Ensimmäisellä vierailulla New Yorkissa meillä oli keikka eräässä clubissa Broadwayllä. Kun menimme sinne, ei siellä ollut ketään ... ei lainkaan yleisöä, joten peruutimme keikan ja menimme paikkaan nimeltä Scene ja soitimme siellä". Matkalla oli myös tilaisuus kuulla monia amerikkalaisia bändejä ja artisteja. "Minä todella nautin Howlin' Wolfin, Buddy Guyn, Freddie Kingin ja valkoisen blues-miehen, John Hammondin keikoista. Hän oli suuri yllätys minulle: en ollut pitänyt hänen levyistään, mutta hän oli erittäin hyvä", muisteli Green keikkakokemuksiaan myöhemmin.

"Minä todella nautin Howlin' Wolfin, Buddy Guyn, Freddie Kingin ja valkoisen blues-miehen, John Hammondin keikoista"

Mick Fleetwoodin mukaan bändi soitti jopa ilmaiseksi jotain keikkoja. Tämä siksi, ettei bändiä vielä juuri tunnettu USA:ssa. Muusikot kyllä tiesivät bändin ja olivat erityisesti kiinnostuneet Peter Greenistä. Mick Fleetwood kertoo ensimmäisestä USA:n vierailusta: "Olimme hyvin innoissamme, mutta myös peloissamme. Emme uskaltaneet kävellä New Yorkin kaduilla, pelkäsimme tulevamme hakatuksi. Pelko oli puoliksi aiheellistakin. Pidin eniten San Franciscosta, sillä elimme sitä aikaa, Haight Ashbury -scenen (hippiliikkeen) ollessa lopuillaan." Rahaa meni, muttei juurikaan tullut. Hotelleissa asuttiin lopulta kimppakämpissä.

Matkalla bändi sai havaita ilmapiirin USA:ssa olevan ihan toinen kuin Englannissa, ihmiset olivat rennompia. "Se avasi silmiämme, USA:ssa oli todellista menoa", muisteli Jeremy Spencer myöhemmin matkaa. Hänen mukaansa siellä oli voimakas poliittinen atmosfääri. Keikkojen jälkeen nuoret tulivat bändin luo hotellille ja käytiin loputtomia keskusteluja. Greenille iso asia ensimmäisellä USA:n matkalla oli tutustuminen Greatful Deadiin. "He todella rakastivat vapautta. Sain soittaa vapautuneesti, kun olin lavalla heidän kanssaan, sain soittaa mitä tahdoin".

Shrine Auditoriumissa, Los Angelesissa Fleetwood Mac esiintyi toisen englantilaisbändin, tuolloin paljon tunnetumman - The Whon kanssa 28 ja 29.6.1968.

Länsirannikolla kuultiin mm. Janis Joplinia sekä Big Brother ja The Holding Companyä, tutustuttiin myös heihin ja hippiliikkeeseen. Kuten tunnettua hippiliikkeen keskuudessa huumeiden käyttö oli erittäin yleistä. Tietenkin kaikki länsirannikon rockbändit käyttivät huumeita. Grateful Deadin äänimies Owsley "The Bear" Stanley valmisti kemistivaimonsa kanssa LSD:tä ja välitti sitä kaikille halukkaille. Fleetwood Mac soitti samoissa paikoissa Deadin kanssa. Mick Fleetwood ja Jeremy Spencer kertovat The Peter Green Story -dokumentilla kuinka bändille tuputettiin LSD:tä kaikilla keikkapaikoilla.

"Owsley istui The Shrinen pukuhuoneessa ja kertoi haposta. Peter Fonda ja Beatles käyttävät, myös Jimi Hendrix. Oletteko huomanneet miten se vaikuttaa heidän musiikkiinsa"

Spencer kertoo: "Owsley istui The Shrinen pukuhuoneessa ja kertoi haposta. Peter Fonda ja Beatles käyttävät, myös Jimi Hendrix. Oletteko huomanneet miten se vaikuttaa heidän musiikkiinsa". Alkuun he kieltäytyivät, mutta lopulta kokeilivat ja soittivat sitten kiertueen kaikki loput konsertit "pilvessä". "Varmaan puolet yleisöstäkin oli aineissa", kertoo Fleetwood. Huumeiden käyttö jatkui sitten bändin palattua Eurooppaan.

Mick Fleetwoodin keikkuvat pallit

Kotimaassa ja muuallakin Euroopassa riitti vientiä. Mr. Wondeful ilmestyi elokuussa ja sen menestys lisäsi keikkasuosiota. Bändi kasvatti mainettaan myös säädyttömällä esiintymisellään. Erityisesti Mick Fleetwood ja Jeremy Spencer kunnostautuivat säädyttömyyksillään. Fleetwood saattoi asetella maidolla täytettyjä kondomeja Spencerin kitaran kaulaan.

Jollakin Euroopan keikalla bändi löysi punaisten lyhtyjen alueelta valtavan dildon, joka ristittiin "Haroldiksi". Harold tuotiin lavalle shown puolivälissä tarjottimella, jossa oli myös oluttölkkejä. "Roadmanagerimme asetti sen rumpujeni päälle, jossa se aaltoili keikan loppuun saakka", kertoo Mick Fleetwood. Seksi ja pornografia kuuluivat olennaisena osana bändin esiintymisiin. "Eräällä keikalla menin vessaan ja löysin sieltä kaksi ketjuun ripustettua, (miesten kivespusseja muistuttavaa) palloa ja kiedoin ne alapääni ympärille", kertoo Mick. Palleista tuli sitten hänen pysyvä tavaramerkkinsä, ne voi nähdä esimerkiksi Rumours-albumin kansikuvassa.

Rumous-albumin kansikuvaan ikuistetut Mick Fleetwwodin pallot.

Danny Kirwan bändiin ja nousu huipulle

Hieman ennen Mr. Woderfulin julkaisua elokuussa 1968 kahdeksantoistavuotias Danny Kirwan liittyi bändiin. Kirwan soitti aiemmin Boilerhouse nimisessä triossa. Hän oli itseoppinut kitaristi, joka oli Greenin tapaan alkujaan ominut vaikutteita Hank Marwinilta sekä belgialaissyntyiseltä jazzkitaristi Django Reinhardilta. Myöhemmin Kirwan oli tutustunut bluesiin Bluesbreakersien ja erityisesti Eric Claptonin innoittamana. Kertomukset siitä miten Kirwan tuli mukaan vaihtelevat. Fleetwood Macin manageri Clifford Davis on kertonut olleensa myös Kirwanin manageri ja ehdottaneensa Greenille Kirwanin ottamista Fleetwood Maciin.

Toisen tarinan mukaan Mike Vernon oli käynyt katsomassa Boilerhousea jollain keikalla ja kertoi Kirwanista Greenille. "Danny oli erinomainen, hänen soittotyylinsä oli täysin ainutlaatuinen", kertoo Mike Vernon "Vieläkin näen mielessäni hänet soittamassa Watkinsin aloittelijoiden kitaraa ja loihtivan sillä villit äänet, jotka muistuttivat Lowell Fulsonia. En ollut kuullut kenenkään soittavan niin". Kaikki muutkin ovat todenneet Kirwanin olleen nuoresta iästään huolimatta poikkeuksellisen lahjakas muusikko, ihan eri luokkaa kuin muu bändinsä basisti Trevor Stevens ja rumpali David Terry.

Fleetwood Mac, Eddie Boyd ja The Boilerhouse soittivat 15.2.1967 hyväntekeväisyyskonsertissa.

Myös Green oli kiinnittänyt huomiota lahjakkaaseen nuorukaiseen. Fleetwood Mac ja Boilerhouse olivat esiintyneet useita kertoja samoissa tilaisuuksissa. Green kiinnostui Kirwanista ja yritti auttaa Boilerhousea kehittymään ammattilaisempaan suuntaan, bändin kaksi muuta jäsentä eivät kuitenkaan olleet suuremmin kiinnostuneita Greenin avusta. Bob Brunningin mukaan Green laittoi Melody Makeriin ilmoituksen löytääkseen paremman rytmiryhmän Kirwanin tueksi. Kolmensadan tarjokkaan joukosta ei koekuunteluidenkaan jälkeen kuitenkaan löytynyt Kirwanin tasoisia soittajia.

Green kuvaili Kirwanin tuloa bändiin elämänkerrassaan: "Se oli Mick, joka pyysi Dannyä liittymään, en minä, halusin auttaa häntä ennen kuin hän liittyi meihin - hänen olisi pitänyt pysyä Boilerhousessa. Mielestäni Mick ja minä olemme vastuussa siitä, missä hän on nyt". Huw Pryce on puolestaan kertonut Kirwanin usein tulleen heidän Lontoon keikoille ja auttaneen roudareita ja muuten pyörineen heidän kanssaan. "Danny ja Peter jammailivat usein soundcheckin jälkeen kahdestaan ennen kuin ovet avattiin yleisölle. Peter todella nautti siitä", totesi Pryce. Menipä Kirwanin tulo bändiin miten tahansa, hän soitti ensimmäisen keikkansa Fleetwood Macissa 14.8.1968 Nag's Headissa, Lontoossa.

Kirwan antoi haastattelun Melody Makerille Fleetwood Maciin liittymisen jälkeen. Siinä hän kertoi: "En ole kiinnostunut blues-puristeista, jotka sulkevat korvansa muille musiikkimuodoille. Pidän kaikesta hyvästä musiikista, erityisesti vanhoista big band -tyyppisistä jutuista. Django Reinhardt on luultavasti suosikkikitaristini, mutta pidän mistä tahansa hyvästä musiikkista, olipa se blues-, populaari- tai klassinen musiikki". Clifford Davisin mukaan Kirwan oli kiinnostunut harmonisista, kauniista melodioista. Greenin mukaan Kirwan oli älykäs nuorukainen, joka sai ideoita kitaransoittoonsa kuuntelemalla vanhanaikaisia kaksikymmentäluvun big bändejä.

YouTube-videolla 'The Making of Albatross' mukana olleet kertovat Danny Kirwanin liittymisestä bändiin ja Albatrossin synnystä.

Green oli kokenut, ettei saanut tukea Jeremy Spenceristä. Mike Vernonin mukaan Spencerin kopioi lahjakkaasti Elmore Jamesia ja se toimi alussa hienosti. Spencer on kertonut Greenin odottaneen häneltä uudenlaisia ideoita Elmore James -kuvioiden sijaan. Toisaalta Spencer arveli, ettei Green pitänyt häntä riittävän hyvänä. Greenin myöhemmin antamat kommentit tulkitsen niin, ettei hän niinkään epäillyt Spencerin soittotaitoa. Sen sijaan Greenin kritiikki kohdistui siihen, ettei Spencer ollut halukas uudistumaan, eikä myöskään innostunut Greenin biiseistä, eikä aina edes suostunut soittamaan niitä. Spencer on myös todennut olleen selvää, että Green ja Kirwan inspiroivat toisiaan.

Mike Vernonin mukaan Green koki perinteisen bluesin kahlehtivan liikaa itseään ja hän halusi sen sijaan luoda jotain uuttaa, jossa säilyisi blues-tunnelma. Green on itse kertonut kokeneensa, ettei perinteisen bluesin toistaminen riittänyt hänelle ja halunneensa avartaa "blues-horisonttiaan". Eräässä haastattelussa hän kuvaili Beatlesin Eleanor Rigbyä ja Tim Hardinin How Can We Hang On To Dreamiä nykypäivän bluesiksi. Hän vieraili noihin aikoihin vanhan bändiliiderinsä John Mayallin Blues From Laurel Canyon -albumilla, soittaen kitaraa First Time Alone -biisillä, joka oli myös selkeä irtiotto perinteisestä bluesista.

Keikkoja riitti kotimaassa ja muuallakin Euroopassa.

Kirwan osoittautuikin Greenin hengenheimolaiseksi. Myös Green oli kokenut, ettei pelkkä perinteisen bluesin toistaminen riitä hänelle. Green etsi keinoa laajentaa bändin musiikkia ja ehkä muuttaa suuntaansa. Hän osallistui ystävänsä Mike Vernonin kanssa Fleetwood Macin ohella moniin levytyksiin ja oli auttamassa ja kannustamassa monia muusikoita, aloittelevia brittimuusikoita ja myös vanhempia amerikkalaisia bluesveteraaneja. Hän osallistui myös Royal Albert Hallissa järjestettyihin klassisen musiikin Henry Wood Promenade -konsertteihin. Hän ei toki halunnut jättää rakastamaansa bluesia, mutta tunsi halua laajentaamusiikillisia taitojaan ja ymmärrystään sekä avata Fleetwood Macille uudenlaista lähestymistapaa eri musiikkityyleihin.

Kirwan oli hyvin innovatiivinen ja emotionaalinen muusikko ja auttoi Greeniä kehittelemään biisejään. Ensimmäinen loistava yhteistyön hedelmä saatiinkin pian, kun bändi levytti singlen Albatross / Jigsaw Puzzle Blues. Green oli työstänyt Albatrossia jo ennen Kirwanin liittymistä. Spencer ei ollut kiinnostunut biisistä. Kirwanin avulla Greenin sai hiottua biisin valmiiksi jataltioitua sen. Singlen b-puolelle valittiin samassa sessiossa äänitetty Kirwanin niin ikään instrumentaalibiisi Jigsaw Puzzle Blues.

Danny Kirwanilla oli 1950-luvun puolivälin kullanvärinen eli ns. gold top Les Paul, jossa oli yksikelaiset P90-mikrofonit. Esa Kuloniemen mukaan kitaran soundi oli piirun purevampi kuin Greenin ja se sopi täydellisesti Kirwanin soittotyyliin ja äkäiseen vibraattoon (vrt. Jigsaw Puzzle Blues). Myöhemmin Kirwan hankki myös '59-mallisen cherryburst Les Paulin ja kolmimikkisen mustan Les Paul Customin. Vahvistimina Macin kitaristit (myös Spencer) käyttivät alun Orange-mainosdiilinsä jälkeen amerikkalaisia Fendereitä. Kuloniemen mukaan Gibsonin kitara ja Fenderin vahvistin ovat tutkitusti hyvä kombinaatio bluesiin. Myöhemmin USA:n matkalla hankittiin kitaroita niitä keränneeltä, sittemmin Cheap Trickin soittaneelta, Rick Nielseniltä. Häneltä löytyi mm. Jeremy Spencerin käyttämä Gibson Flying V.

Albatross tallennettiin CBS:n New Bond Street -studioissa lokakuun alkupuolella 1968. Martin Celminsin kirjoittaman Greenin elämänkerran mukaan bändi vietti pari päivää nauhoittamalla ja sekoittamalla vain Albatrossia - poikkeuksellisen pitkä aika yhden singlen taltiointiin noina aikoina. Todellisuudessa samassa sessiossa äänitettiin myös varhaiset versiot sittemmin Then Play On -albumille päätyneistä Kirwanin biiseistä Coming Your Way, One Sunny Day, Without You ja Like Crying sekä English Rose -albumilla julkaistu, myös Kirwanin Something Inside Of Me. Kirwan osoitti siis noilla biiseillä heti kättelyssä olevansa varteenotettava lauluntekijä ja erinomainen vahvistus bändille.

CBS Recordsin julkaisema Albatross-singlen mainos

Green on kertonut inspiraation Albatrossiin tulleen Santo & Johnny Farinan Sleep Walkista. Chicken Shack kitaristi Stan Webbin mukaan yksi varhaisista Greenin innoitteista biisiä luodessaan oli Eric Claptonin hitaat soolot, jotka Clapton taas oli Webbin mukaan ominut Memphis Slimin ja Howlin' Wolfin kanssa soittaneelta kitaristilta Matt Murphyltä.

Spencer ei soittanut singlellä lainkaan ja hänen roolinsa bändissä supistui muutenkin selvästi Kirwanin tultua mukaan. Spencer on itsekin kertonut myöhemmin, ettei hänellä ollut tuohon aikaan oikein mitään annettavaa bändille, eikä hän ollut enää innostunut bändin levyttämästä materiaalista. Spencer halusi edelleen soittaa Elmore Jamesia tai vanhaa 50-luvun rock'n'rollia, joka oli tulossa taas muotiin ja myönsi ettei hänellä tuolloin ollut uusia ideoita.

Kukaan ei uskonut biisiä taltioitaessa sen tulevan megahitiksi. Blue Horizonin jakelijana toiminut CBS ei ollut innostunut julkaisemaan Albatrossia singlenä. Ensimmäisenä kolmena viikkona mitään ei tapahtunutkaan. CBS:n edustajat yrittivät epätoivoisesti saada bändin esittämään laulun Top of The Pop -ohjelmassa, mutta ohjelman tekijät eivät uskoneet biisiin. Manageri Clifford Davis kertoo lopulta saaneensa bändin esittämään Albatrossin BBC:llä pyörineeseen Simon Dee TV-Showssa. Tämän tuloksena CBS tilasi 60.000 kappaleen painoksen singlestä. Se revittiin käsistä välittömästi, uudenvuodenaattona Albatross nousi jo Top 10:iin ollen yhdeksäs. CBS jouti ottamaan levystä aina vaan uusia painoksia ja singleä myytiin lyhyessä ajassa yli miljoona kappaletta.

Albatross single julkaistiin myös suomalaispainoksena.

29.1.1969 Albatross oli kivunnut Englannissa singlelistan kärkeen ja pysytteli Top 10:ssä kymmenen viikkoa. Single jäi bändin ainoaksi ykköshitiksi. Kun single julkaistiin Peter Greenin eron jälkeen, alkuvuodesta 1973 uudelleen, myytiin sitä jälleen lähes miljoona kappaletta ja se nousi Englannissa singlelistan toiselle sijalle. Vielä kolmannen kerran Albatross nousi listoille uudelleen julkaisun myötä 1989 ja 2002 Chris Coco Feat. Peter Green -versiona. Keikoilla Green kutsui biisiä usein nimellä Albert Ross.

Valkoiset lapset vs. musta miehet

Pian Albatross-singlen julkaisun jälkeen, loppuvuodesta 1968 Fleetwood Mac lähti uudelleen kiertueelle USA:an. Kesäinen vierailu oli lisännyt bändin tunnettavuutta rapakon takana. Nyt keikkoja oli sovittu jo etukäteen joulukuulle, tammikuulle ja vielä helmikuun alkuun. Keikkoja oli osin samoissa paikoissa kuin kesälläkin, mm. The Scene-yökerhossa New Yorkissa. Lisäksi käytiin mm. Chicagossa, Sacramentossa, Seatlessa, Detroitissa, Dallasissa, Houstonissa, Bostonissa ja tietysti myös LA:ssa ja San Franciscossa.

Tammikuun alussa Fleetwood Mac esiintyi neljänä päivänä Kinetic Playground-yökerhossa Chicagossa. Samalla vierailtiin Chess Recordsin Ter-Mar studiolla, jossa tavattiin Chicago-bluesin kovimpia muusikoita. Totta kai pistettiin jamit pystyyn. Mukana olivat Willie Dixon, Buddy Guy, Otis Spann, Walter Horton, J.T. Brown, David "Honey Boy" Edwards ja S.P. Leary.

Ajatus tällaisesta sessiosta oli Mike Vernonin mukaan syntynyt edellisenä vuonna. Blue Horizon edustajana USA:ssa toiminut Seymor Stein oli järjestänyt yhteyden Marshall Chessiin. Nuoret valkoiset brittimuusikot pääsivät jammailemaan mustien Chicagon blueskonkareiden kanssa. Chessin toimeksiannosta Willie Dixon oli koonnut paikalle vapaana olevat Chessin talliin kuuluvat muusikot. Sessioiden koordinaattoreina toimivat Marshall Chess, Willie Dixon, Meil Slaven ja Mike Vernon. Viimeksi mainittu varmisti myös, että nauha pyöri ja tallensi kaiken. Biisejä tallentui nauhoille runsaasti erilaisten kokoonpanojen tuotoksina.

Jeremy Spencerin unelmien täyttymys oli päästä soittamaan Elmore Jamesin Madison bluesia saksofonisti J.T. Browin kanssa, joka oli aikoinaan soittanut Elmore Jamesin bändissä ja tuon biisin originaalilevytyksessä. Tämä kuuluukin Spencerin soitossa, mies antaa tulla sydämensä pohjasta ja Jamesin biisit saavat juurevat tulkinnat. J.T. Browin lisäksi Willie Dixon soittaa bassoa näissä biiseissä ja Danny Kirwan toista kitaraa. Green on mukana yhdellä Jamesin biisillä. Upeasti Jeremy heittäytyy myös omaan biisiinsä Rockin Boogie.

Chicagon äänityssession tuloksia on julkaistu monella eri nimellä. Tässä kansikuva vuoden 1982 Hollantilaispainoksesta.

Greenin tähtihetkiä studiolla oli bluesklassikoiden Sugar Mama ja Homework taltiointi Otis Spannin kanssa, tai Last Night Walter Hortonin kanssa. Muuten hän tuntuu olevan enemmän taustalla. Chicagon soittajista erottuvat selvimmin Otis Spannin pianotyöskentely ja Walter Hortonin maukkaasti soiva huuliharppu sekä molempien lauluosuudet.

Danny Kirwan tuntuu osin lauluosuuksissaan hiukan arastelevan, ehkä nuorelle miehelle oli hiukan haasteellinen paikka olla studiossa noiden legendojen kanssa, Kirwanhan oli tuolloin vasta 18, eikä hän montaa kuukautta ollut soittanut Fleetwood Macissakaan. Voi kuitenkin hyvin kuvitella miten innoissaan englantilaiset olivat Chessin studiossa soittaessaan noiden samojen muusikoiden kanssa, joiden levyiltä he olivat opetelleet bluesin soittamista. Hauskaakin tuntuu studiossa olleen. Biisien välissä on paljon jutustelua.

Kuuntele Madison blues, Sugar Mama ja Homework Spotifystä

Blue Horizon julkaisi myöhemmin saman vuonna session tuotokset. Mike Vernonin mielestä Chess-session tuotokset olivat erinomaisia. John McVie ja Peter Green ei olleet ihan samaa mieltä. "Ne mustat kaverit tiesivät, ettei se, mitä me valkoiset heput yritämme, tule olemaan värillisten bluesia", kuvaili Green jälkeenpäin tunnelmiaan. John McVie puolestaan on muistellut saapumista Chessille näin: "Ne kaverit eivät välittäneet paskaakaan keitä me olimme. Olimme heille vain joukko valkoisia skidejä ja heillä oli 'valkoiset soittavat bluesia' asenne. Aistin alusta alkaen, ettei Willie Dixon noteerannut minua".

"Ne kaverit eivät välittäneet paskaakaan keitä me olimme. Olimme heille vain joukko valkoisia skidejä ja heillä oli 'valkoiset soittavat bluesia' asenne."

Chicagossa oli noihin aikoihin paljon mustia bluesmuusikoita ja vähän työtilaisuuksia heille. Ehkä se osin vaikutti tunnelmiin sessiossa. Taltiointeja ei kaikin osin voi pitää julkaistavaksi tarkoitettuna, jos lainkaan, eiväthän nämä mitään viimeisteltyjä levytyksiä ole. En tiedä oliko sessiota jotenkin valmisteltu etukäteen, oliko jotain kaavailuja siitä mitä aiotaan soittaa tai oliko Vernon jo ennakkoon suunnitellut julkaisevansa session tuloksia. Vaikka sessio ei ihan kitkattomasti sujunutkaan, on julkaistulla levyllä mielestäni kuitenkin oma arvonsa dokumenttina englantilaisten nuoren bluessukupolven muusikoiden ja Chicagon kokeneiden mustien bluesmiesten tapaamisesta. Ehkä tämä sessio edes hiukan lähensi kuilua näiden kahden leirin välillä ja raivasi tilaa uusille yhteisille kokeiluille.

Jatkoa seurasikin piankin, Chess-sessioihin osallistuneen Otis Spannin kanssa sovittiin jatkettavaksi äänityksiä vajaan viikon päästä New Yorkissa. Siellä äänitettiinkin albumillinen bluesia Mike Vernonin tuottamana. Blue Horizon julkaisi albumin The Biggest Thing Since Colossus saman vuonna Fleetwood Macin jo hylättyä yhtiön. Levyllä soittavat Peter Green ja Danny Kirwan kitaraa ja John McVie bassoa. Chicagossa Mick Fleetwood sai Spannin kanssa soitettaessa soittaa rumpuja osalla biisejä, mutta New Yorkissa Spann halusi rumpaliksi yksinomaan pitkäaikainen yhteistyökumppaninsa S.P. Learyn.

Mick Fleetwood oli myös paikalla studiossa, mutta Mike Vernonin mukaan Spann tunsi olonsa kotoisammaksi, kun sessiossa oli mukana yksi tuttu soittaja. Hyvinhän Leary tuolla taltiolla hommansa hoitaakin, mutta hyvin hoitavat kaikki muutkin. Tuloksena oli nimittäin erittäin nautittava blues-albumi. Albumin lisäksi Blue Horizon julkaisi myös singlenä biisin Walkin, jonka kääntöpuolella oli Temperature Is Rising (98.8°F), hieman poikkeava versio albumilla olleesta Temperature Is Rising (100.2°F) -biisistä. Kokonaisuudessaan New Yorkin session tulokset julkaistiin vuonna 2006 Otis Spannin cd-kokoelmalla The Complete Blue Horizon Sessions.

Spannin kanssa saatiinkin aikaan hyvää jälkeä. Mike Vernonin mukaan Otis rakasti Peterin soittoa lähes yhtä paljon kuin rakasti Bourbonia. Yhteissoitto levyllä sujuukin mainiosti ja Green, Kirwan ja McVie tuntuvat olevan nyt oma itsensä ja soitto on vapautunutta, Chessin jännitteet ovat sulaneet. Albumi oli Otis Spannin viimeisiä, hän kuoli seuraavan vuoden keväällä syöpään.

Kuuntele Otis Spannin Walkin' Spotifystä

Myöhemmin Green sai enemmänkin tunnustusta mustilta bluesmiehiltä. B.B. King, johon moni on verrannut Greeniä, kirjoitti esipuheen Martin Celminsin kirjoittamaan Greenin elämänkertaan. Siinä King toteaa: "Ihmiset ovat kertoneet minulle kitaransoittoni vaikuttaneen alkuvuosina paljon Peteriin. Nykyisin pidän sitä suurena kohteliaisuutena, mutta minun on sanottava teille, etten ota kunniaa Peterin soitosta. Kun kuulen Peter Greenin soittavan... kuulen Peter Greenin soittavan.

Paluu Lontooseen ja supertähdiksi

Kun bändi palasi USA:n kiertueelta oli Albatross listaykkönen, kaikki tuntui muuttuneen. Lentokentällä oli vastassa kuvaajien lauma. Kaikki olivat kiinnostuneita bändistä. Bändi ei ollut osannut odottaa levylle niin hurjaa menestystä, mutta nyt he saivat totutella super-tähtien elämään. Menestys tietysti näkyi myös keikkasuosion kasvuna, keikkoja riitti ja ne soitettiin suuremmissa saleissa. 60-luvun lopulla ei kuitenkaan vielä stadionkonsertteja juurikaan järjestetty, mutta klubeista oli siirrytty konserttisaleihin ja urheiluhalleihin.

Green kertoi tunteneensa olonsa ylpeäksi menestyksen jälkeen. Toisaalta hän ei halunnut olla kuuluisa supertähti. Hän oli ristinyt bändisäkin sen muiden jäsenten mukaan, eikä halunnut käytettävän siitä nimeä Peter Green's Fleetwood Mac, kuten levy-yhtiö olisi halunnut. Menestys aiheutti siis Greenille ristiriitaisia tunteita.

Fleetwood Mac; Mick Fleetwood, John McVie, Jeremy Spencer, Danny Kirwan ja Peter Green

Toki Albatross aiheutti jonkin verran närää tiukimpien bluesfanaatikkojen joukossa. BBC Radio Onen dj Mike Rowen moitti R&B Show -ohjelmassaan bändiä antautumisesta kaupallisuuden vaateille ja totesi bändi menettäneen alkuperäiset juurensa. Toinen BBC:n dj John Peel soitti Albatrossin sijaan Top Gear show -ohjelmassaan vain singlen b-puolella ollutta Jigsaw Puzzle Bluesia. Myöhemmin monet bluespuritanistitkin ovat tunnustaneet Albatrossin arvon.

Man of The World

Seuraavalla singlellä Man of The World voikin kuulla Greenin menestyksen aiheuttamaa ahdistusta. Man of The Worldia on sanottu jälkeenpäin Peter Greenin avunhuudoksi. Tekstistä voi aistia menestyksen ja huumeisen elämän paineiden alkaneen kasautua. Jeremy Spencer on todennut jälkeenpäin laulun olleen kuin itsemurhaviesti.

Mick Fleetwoodin mukaan Greenin henkisen tasapainon järkkymistä ei huomattu ajoissa. "Toivon, että olisin huomannut sen. Man of The Worldin voi tunnistaa kertovan ihmisestä, joka on vaikeuksissa, biisi on hyvin surullinen. Olen katunut sitä, että en huomannut Peterin tilaa. Vaikka olimme samassa jamassa ja hän oli suuri johtajamme, jonka esimerkkiä noudatimme, mutta hän ei toipunut matkastamme", muisteli Fleetwood jälkeenpäin.

Man of the World saksalaisesta Beat Club tv-ohjelmasta. Ohjelma on taltioitu 7.6.1969.

Man of The Worldin äänitykset käynnistyivät New Yorkissa vuoden vaihteen 1968-69 molemmille puolille ajoittuneen USA:n kiertueen aikana ja äänitysten viimeistely tehtiin Lontoossa bändin palattua kotimaahansa. Single menestyi jälleen erinomaisesti, Englannissa se ylsi parhaimmillaan singlelistan toiselle sijalle. Myös muualla Euroopassa singleä myytiin hyvin. Sen sijaan USA:ssa single julkaistiin vasta vuonna 1976, b-puolenaan Danny Kirwanin soolobiisi Best Girl In The World.

Singleä ei yllättäen enää julkaisutkaan Blue Horizon, vaan Immediate Records. Blue Horizonilla oli ollut yhden vuoden sopimus Fleetwood Macin kanssa. Sopimuksessa oli kahden vuoden optioehto eli yhtiö olisi voinutjatkaa sopimusta vielä kahdella vuodella. Yhtiölle sattui kuitenkin paha moka, he unohtivat käyttää optiotaan juuri huippuhitin tehneen bändin kanssa.

Manageri Clifford Davis oli tietoinen optioehdosta, mutta ei hiiskunut siitä kenellekään. Kun optioaika oli mennyt ohi, hän ilmoitti Blue Horizonille, ettei bändi enää jatka heillä. Green olisi halunnut jatkaa Blue Horizonilla, mutta muut eivät. Toisia houkutti muiden levy-yhtiöiden tekemät rahakkaat tarjoukset. Mike Vernon oli luonnollisesti hyvin pettynyt bändin lähtöön, olihan hän auttanut bändi alkuun ja tehnyt kovasti töitä sen eteen.

Earl Vince and the Valiants (eli Fleetwood Mac) Somebody's Gonna Get Their Head Kicked In Tonite, Immediate IM 080

Then Play On

Blue Horizon yritti ottaa bändin tekemistä äänityksistä kaikki hyödyn irti ja julkaisi USA:ssa kokoelma-albumin English Rose. Albumilla oli kuusi biisiä Mr. Woderful-albumilta, tietenkin menestyneimmät singlebiisit Albatross etunenässä ja kaksi vielä aiemmin julkaisematonta, tulevan Then Play On -albumin biisiä. Levy ei kuitenkaan menestynyt.

Immediate oli vain välivaihe, eikä yhtye levyttänyt sille mitään muuta. Immediate ei tainnut koskaan tilittää bändille puntaakaan levyn tuotoista. Rolling Stonesin aiemman managerin Andrew Loog Oldhamin yhdessä Tony Claderin kanssa perustaman yhtiön talous oli pahasti hunningolla ja yhtiön toiminta loppui pian. Moni muukin bändi ja artisti sai pettyä karvaasti Oldhamiin ja hänen kumppaniinsa.

Sen sijaan Fleetwood Mac valitsi pitkäaikaiseksi yhteistyökumppanikseen hyvämaineisen ja rahakkaan Warnerin ja sen tytäryhtiön, Frank Sinatran aikoinaan perustaman Reprise Recordsin. Reprise oli manageri Davisin valinta ja Greeniä lukuun ottamatta muu bändi hyväksyi valinnan mukisematta. Pidemmällä tähtäimellä valinta oli onnistunut. Warnerin avulla bändille avautuivat myös USA:n markkinat. Toisin merkittävää menestystä ei tullut heti, vaan vasta myöhemmin 70-luvulla Greenin ja Kirwanin poistuttua riveistä. Se on jo eri tarina, eikä kuulu tämän artikkelin aihepiiriin tämän enempää.

Then Play On, UK-painoksen etiketti

Reprisen kanssa aloitettiin seuraavan albumin työstäminen. Danny Kirwan oli suuressa roolissa tällä albumilla. Mick Fleetwood onkin sanonut Greenin antaneen ensimmäisen albumin Jeremy Spencerille, sillä oli kolme Spencerin sävellystä ja kaksi Spencerin suosikin Elmore Jamesin biisiä. Then Play Onin Green puolestaan antoi Fleetwoodin mukaan Danny Kirwanille. Puolet albumin biiseistä eli seitsemän oli Kirwanin kirjoittamia, Green kirjoitti viisi ja Fleetwood ja McVie kumpikin yhden biisin.

Mick Fleetwoodin mukaan he kokivat albumin erittäin tärkeäksi bändille, sillä se pääsi näyttämään potentiaalinsa. Bändi oli hänen mielestään tuolloin loistava ja siinä oli voimaa sekä uskottavuutta. Näin varmaan olikin, Kirwan oli päässyt nopeasti sisään bändiin ja oli samalla aaltopituudella Greenin kanssa. Rytmiryhmä oli myös hioutunut hyvin yhteen. McVien mukaan Green halusi, että bändi jammailisi enemmän ja olisi kokeilunhaluisempi, tähän tuntui kaikilla olleen valmius, paitsi Spencerillä.

Levy-yhtiön vaihdos merkitsi myös tuottajan vaihtumista. Reprise ei ilmeisesti kuitenkaan puuttunut levyn tekoon, en ainakaan missään sellaiseen ole törmännyt. Varmaan yhtiöllä oli omat odotuksensa. Vastuu levystä jäi silloin Greenille. Albumia ilmeisesti alettiin äänittää jo Blue Horizonin aikaan vuoden 1968 puolella. Tästä kertoo sekin, että kaksi albumin biiseistä julkaistiin Blue Horizonin toimesta English Rose -kokoelmalla. Fleetwood on kertonut Then Play Onin aikaan ilmestyneen ensi kertaa Greenin "Brian Wilson" -puoli. "Hän halusi tehdä kokeiluja, otti välillä basson Johnilta, tai kokeili myös rumpuja ja tarjosi muillekin vaihtelua. Hän oli musiikillinen johtaja, joka valvoi kaikkia osia", kuvaili Mick.

Then Play On, US-painoksen etiketti

Fleetwoodin puheet olivat ehkä hieman ristiriitaisia, toisaalta hän sanoo Greenin antaneen albumin Kirwanille, toisaalta mainitsee Greenin sen musiikilliseksi johtajaksi. Fleetwood on osittain oikeassa Then Play Onin osalta. Varmaan Kirwan vaikutti suuresti albumiin kirjoittamalla merkittävän osan sen biiseistä. Greenhän on itsekin vähätellyt biisin kirjoittajan taitojaan. Green luultavasti vaikutti kuitenkin ratkaisevasti siihen, millaisiksi biisit muodostuivat ja miten ne levyllä soivat.

Ehkä levyä tehtiin ajoittain hiukan sekavissa tunnelmissa. Rolling Stone kertoi heinäkuussa 1969 Peter Greenin ja Jeremy Spencerin olevan tekemässä hengellistä albumia Jeesuksen elämästä. "Me uskomme jumalaan ja tämä on vakava yritys", he vakuuttivat lehden mukaan. Yritykseksi se kuitenkin jäi, tuollaista levyä ei syntynyt. Spencer, joka ei käytännössä osallistunut Then Play Onin tekoon lainkaan, oli valmistelemassa soololevyä. Se myös valmistui ja sillä soittivat myös muut bändin jäsenet.

Peter Greenin Closing My Eyes.

Then Play On myös valmistui ja on mielestäni Peter Greenin ajan monipuolisin FM-albumi. Kirwanin Coming Your Way aloittaa komeasti levyn. Muista albumin helmiä ovat Kirwanin Although The Sun Is Shining ja Like Crying sekä Greenin surullinen Closing My Eyes, jossa taas puhutaan kuolemasta, ja lopetusbiisi Before The Beginning. Show Biz Bluesissa Green akustinen slide-kitara soi upeasti.

Rattlesnake Shakesta tuli vakionumero bändin keikkaohjelmistoon. Siitä löytyy YouTubesta useampi live-versio. Mistä Green sai inspiraation tähän biisiinsä? Elämänkerrassaan Green toteaa "inspiraatio tuli, kun kuulin The Whon esittävän Martha and The Vandellasin Dancing In The Street". Monta instrumentaaliakin on levylle päätynyt, Greenin Underway, jossa on nähty Hendrix vaikutteita, Kirwanin My Dream, Fleetwoodin reipas menobiisi Fighting For Madge ja John McVien Searching For Madge. Hienoa muuten, että rytmiryhmäkin on saanut luovuutensa valloilleen. Ei levyllä yhtään turhaa biisiä ole.

Ajan tavan mukaan Then Play On julkaistiin myös Stereo-8 -kasetilla.

Olen aina pitänyt tästä levystä, toki tämän edeltäjistäkin. Albumissa kuuluu rento jamihenkisyys, se on monipuolinen, siitä löytyy myös vakavuutta, jossain määrin alakuloisuutta ja jotenkin se on vaan perin viehättävä, etten sanoisi melodioiltaan koukuttava levy, kun ei liikaa syvenny teksteihin. Kauempana tämä on bluesista kuin aiemmat levyt, muttei bluesia ole tyystin unohdettukaan. Greenin tekstit ovat tavallaan bluesia, ei niistä ainakaan postitiivistä värettä löydy. Albumi erottuu hyvin muista tuon ajan levyistä, minulla ei ainakaan tule vertailukohtia mieleen. Rattlesnake Shakessa ehkä on häivähdys Creamia.

Levystä on ilmestynyt useita erisisältöisiä painoksia. Originaali UK-julkaisu sisälsi 14 biisiä, eli tuon ajan mittapuun mukaan paljon biisejä ja musiikkia. USA-painoksella oli vain 12 biisiä. Pois oli pudotettu One Sunny Day ja Without You, jotka sisältyivät kokoelmalle English Rose. Myöhemmissä painoksissa on mm. lisätty alkuaan singlenä julkaistu Oh Well. En ole jaksanut laskea kuinka monta variaatioita albumista onkaan julkaistu. Spotifystä ei albumia näy löytyvän.

Yksi Danny Kirwanin hienoimmista biiseistä - Although the Sun is Shining.

Albumin nimi perustuu William Shakespearen Twelth Night -komedian aloitusrivi "If music be the food of love, play on". Albumilla soittaa bändin muusikoiden lisäksi jälleen Christine McVie, joka oli 1968 mennyt naimisiin John McVien kanssa ja vaihtanut sukunimensä Perfectin (miten täydellinen sukunimi!) McVieksi.

Albumi julkaistiin syyskuussa ja se menestyi hienosti Englannissa. Parhaimmillaan se nousi kuudenneksi albumilistalla. Aikalaisarvostelut olivat hiukan ristiriitaisia. Rolling Stone ei löytänyt levystä paljoa positiivista sanottavaa. Sen sijaan se löysi levyltä epämääräistä jaarittelua ja totesi "Bändi on sanonut hyvästit Elmore Jamesille ja siirtyy pop-rock-kenttään. Tässä albumissa he laskeutuvat tasaisesti kasvoilleen. My Dream, on ainoa, joka toimi, siinä on miellyttävä melodia". USA:ssa ei levylle tuoreeltaan suurta menestystä tullut, mutta ensijulkaisua myytiin kuitenkin yli 100.000 kappaletta. Myöhemmissä arvioissa levyn arvostus on noussut kohisten. Levyn myöhempiä painoksia on myyty myös USA:ssa hyvin.

Rahaa tulee, Greenin mielestä liikakaakin

Blue Horizon halusi myös hyötyä bändin menestyksestä ja julkaisi kuukautta ennen Then Play Onin ilmestymistä Englannissa ja muualla Euroopassa The Pious Bird of Good Omen -kokoelman. Se sisälsi kaikki bändin UK-singlet, poimintoja aiemmilta albumeilta ja pari Eddie Boydin kanssa tehtyä biisiä. Levy myi kohtalaisesti ja se saavutti sijan 18 brittien albumilistalla. Yhtiö julkaisi myös singlen Need Your Love So Bad / Stop Messin' Round. A-puoli oli uudelleen miksattu pidennetty versio. Joulukuussa Blue Horizon julkaisi Blues Jam At Chess -tupla-albumilla Chicagon jamisession tuotokset Fleetwood Mac:n nimissä. Tämä närkästytti bändiä. Green kommentoi: "Joillakin raidoilla soittaa vain yksi meistä, ei se voi olla Fleetwood Mac albumi". Jonkinmoinen kulttialbumi tuosta kuitenkin tuli ja useita uudelleen julkaisuja monilla eri nimillä siitäkin on ilmestynyt.

"Ei nimen olisi tarvinnyt olla 'Oh Well', kirjoitin sanoituksia hieman rap-tyyliin, aivan mitä sylki suuhun toi".

Pian albumin ilmestymisen jälkeen Reprise julkaisi myös singlen, mutta ei albumin biiseistä. Ilmeisesti sammoissa sessioissa albumin kanssa äänitettiin Peter Greenin kaksiosainen Oh Well, jonka osat jaettiin singlen puoliskoille. Osa 2 oli kuitenkin niin pitkä, että osa siitä piti sijoittaa a-puolelle ykkösosan jälkeen. Biisin osat poikkeavat totaalisesti toisistaan. Biisin nimestä Green on todennut "Ei nimen oli tarvinnut olla 'Oh Well', kirjoitin sanoituksia hieman rap-tyyliin, aivan mitä sylki suuhun toi".

Oh Well -singlen saksalaisen painoksen kansikuva

Single menestyi jälleen hienosti. Britannian listalla se oli kahdeksan viikkoa TOP10:ssä ja kaksi viikkoa kakkosena. Vain purkkabändi Archiesin Sugar, Sugar esti sen nousun ykköseksi. Singlen ja albumin menestys kotimaassa ja muualla Euroopassa kasvatti keikkakysyntää ja rikastutti bändiä. Menestys toi mukanaan myös ristiriitoja bändin sisälle. Rahan tulo aiheutti omantunnon tuskia Greenille. Biafran sota ja siitä aiheutunut nälänhätä oli tv-uutisten pääaiheita. Green halusi auttaa kärsiviä ihmisiä ja yritti saada muut bändin jäsenet mukaan. Hän ehdotti, että bändi esimerkiksi lahjoittaisi yhden kuukauden tulot hyväntekeväisyyteen. Huumepäissään osa muistakin oli valmis tähän, mutta eivät enää selvin päin.

Oh Well (part 1), TV-taltionti vuodelta 1969.

Oh Well menestyi kohtalaisesti myös USA:ssa. Tosin manageri Clifford Davis toimesta julkaistiin USA:ssa ensin singlenä Rattlesnake Shake / Coming Your Way lokakuussa 1969. Oh Wellin vuoro oli vasta joulukuussa, kun ei edellinen single käynyt kaupaksi. Levytysten ohella bändi oli keikkaillut ahkerasti koko vuoden. Singlen ja albumin menestystä vauhdittaakseen bändi lähti marraskuussa 1969 lähes kolmen kuukauden kiertueelle valtameren taakse. Keikkoja oli lähes joka päivä eri puolilla maata. Kiertue alkoi Chicagosta ja päätöskonsertti pidettiin Madison Square Gardenilla New Yorkissa.

Ennen New Yorkin keikkaa yhtye esiintyi helmikuun alussa kolmena iltana peräkkäin Boston Tea Party -konserttisalissa. Konsertit äänitettiin suunnitteilla ollutta livealbumia varten. Albumin julkaisusta kuitenkin luovuttiin ilmeisesti sittemmin Saksasta alkaneen tapahtumaketjun seurauksena. En tiedä miten nauhat päätyivät Shanghai Recordsille, mutta se julkaisi vuonna 1985 nauhoista koostamansa albumin Live in Boston. Sittemmin sitä on julkaistu uudelleen monilla eri nimillä. Vuonna 1999 Snapper Music julkaisi kolmen cd:n laajennetun painoksen The Boston Box, joka ilmeisesti sisälsi kaiken säilyneen taltioinnin Bostonin keikoilta.

USA:n jälkeen oli varmasti tarpeellinen muutaman viikon keikkatauko. Greenin äiti Anne Green kuvaili poikansa väsymystä hän palattuaan USA:sta näin: "Kun Pete palasi Amerikasta, hän meni yläkertaan makuuhuoneeseensa ja käytännössä nukkuu koko viikon ajan. Hän tuli alas silloin tällöin syömään tai juomaan kupin teetä, mutta suurimman osan ajasta hän vain halusi nukkua".

Eräässä USA:sta palattuaan antamassaan haastattelussa Green kertoi bändin olevan yhtenäisempi kuin koskaan ja aikovansa tehdä levyn Kirwanin kanssa kahdestaan sekä työstäneensä biisejä myös soololevyään varten. Keikkoja oli kuitenkin taas myyty lähes koko vuodeksi.

Danny Kirwan maaliskuisen Saksan kiertueen ensimmäisellä keikalla 18.3.1970, Niedersachsenhalle, Hannover, Saksa. By W.W.Thaler - H. Weber, Hildesheim - Own work, CC BY-SA 3.0, Link

Kohtalokas München

Maaliskuussa oli vuorossa kohtalokas Saksan kiertue. Bändi saapui kiertueen viidenteen kohteeseen Müncheniin 22.3.1070. Lentokentällä heitä oli vastassa muutama paikalliseen jet-settiin kuuluvia faneja, jotka olivat kiinnostuneita erityisesti Peter Greenistä, muita he eivät juuri huomanneetkaan. Jeremy Spencerin mukaan he eivät huomioineet lainkaan muita, vaan olivat suorastaan töykeitä. Saksalaiset tulivat bändin keikalle.

Keikan jälkeen he pyysivät bändin jäseniä, joidenkin mukaan vain Greeniä, mukaansa kaupungin ulkopuolella olevalle suurelle kartanolle. Kaikki eivät halunneet lähteä mukaan ja on vaihtelevia kertomuksia siitä, ketkä lopulta olivat mukana. Clifford Davisin mukaan ainakin Green ja Kirwan lähtivät mukaan. Green kertoi mm. hänestä tehdyssä tv-dokumentissa olleensa kartanolla, samoin Jeremy Spencer kertoi samassa dokumentissa olleensa paikalla. Sen sijaan Kirwan on kiistänyt olleensa mukana, eikä Davisia lukuun ottamatta kukaan muu ole kertonut Kirwanin mukana olosta.

Kiertuemanageri Dennis Keen kertoi Greenin elämänkerrassa tapahtumista näin: "Olin pukuhuoneessa keikan jälkeen ja joukko ihmisiä tuli sisään. Heidän joukossaan oli tämä upea, todella upea tyttö. Pete oli tämän pimun vietävissä, hän vain kysyi, halusitko tulla juhliin. Pete sanoi kyllä, mutta loput ryhmästämme eivät innostuneet, joten vain Pete ja minä lähdimme".

Peter Green maaliskuisen Saksan kiertueen ensimmäisellä keikalla 18.3.1970, Niedersachsenhalle, Hannover, Saksa. By W.W.Thaler - H. Weber, Hildesheim - Own work, CC BY-SA 3.0, Link

Kartanolle matkattiin suurella autolla. Spencerin mukaan talo oli iso hippikommuuni, psykedeeliset maalaukset peittivät seiniä. Keenin versio on saapumisesta seuraava: "Siellä oli noin kaksikymmentä ihmistä eri puolilla suurta taloa. Kun saavuimme, meille tarjottiin lasillinen viiniä, ja seuraava asia, jonka tiesin, helvetti pääsi irti päässäni - meidät oli huumattu. Kukaan ei ollut tarjonnut meille mitään tabletteja, he vain ottivat ja huumasivat meidät". Spencerin kertoman mukaan hänen tullessaan paikalle Green ja Keen oli jo huumattu ja Keen oli varoittanut häntä ja kertonut Greenin olleen sekoamassa.

Keen kertoo edelleen: "Minulla on vain yksi muisto Petestä koko 24 tunnin ajalta, jonka olimme siellä. Kävelin ympäri taloa yrittäen puhua näille ihmisille ja menin kellariin. Heillä oli studio siellä ja kuulin sieltä soittoa, joten avasin oven. Pete soitti kitaraa kaikkien näiden tuntemattomien tyyppien kanssa. Mutta soundi, jonka he saivat aikaan, oli kauhea: sellainen outo sähköinen hyrinä. Se ei ollut minusta musiikkia". Spencer kuvaili musiikkia sekamelskaksi. Green puolestaan on kertonut kokeneensa soittonsa hyvin kiehtovaksi ja hänellä tuntuu olevan edelleen se mielikuva, että hän pystyi tuottamaan tuolla kommuunissa jotain erityisen upeaa musiikkia. Näin hän ainakin kertoi vuonna 2007 tehdyssä tv-dokumentissa.

YouTube-videona katkelma "The Munich LSD Party Incident" BBC:n näyttämästä dokumentista, jossa bändin jäsenet ja muut mukana olleet kertovat Münchenin tragediasta.

Keenin toivuttua pahimmasta huumetokkurasta, hän yritti saada Greeniä lähtemään kartanolta. Kun hän ei siinä onnistunut, soitti hän hotelliin Clifford Davisille. On epäselvää, ketkä Greenin lopulta hakivat, mutta jotenkin hänet lopulta saatiin hotellille. Kukaan paikalla olleista ei liene ollut selvin päin, muistikuvat ovat sekavia ja epämääräisiä. Epäselvää on sekin, ketä oli mukana. Paljon tätä asiaa on puitu ja puidaan yhä, kun Greenistä keskustellaan. Ilmeisen arka asia tämä on. TV-dokumentissa McVie keskeyttää Fleetwoodin kertomuksen muistuttamalla, että kamera taltioi tilanteen, jolloin Fleetwood lopettaa kesken lauseen kertomuksensa noista saksalaisista.

Kenelläkään ei tunnu olevan varmaa käsitystä mitä huumeita siellä käytettiin. Se lienee kuitenkin selvää, että kovat huumeet olivat kyseessä. Green itse on kertonut käyttäneensä LSD:tä, ilmeisesti useita kertoja sen noin 24 tunnin aikana, jonka hän oli tuossa hippikommuunissa. Kaikenlaisia spekulaatioita on esitetty siitä mikä saksalaisten perimmäinen tarkoitus oli, on puhuttu poliittisista vaikuttimista sun muusta.

Manageri Clifford Davis, joka ei ollut mukana kartanolla, arvioi Greenin sairastuneen tuona viikonloppuna henkisesti. John McViestä tuona viikonloppuna kaikki muuttui ja hän on vielä tänä päivänkin raivoissaan noille saksalaisille. McVie risti Münchenin uudelleen, se sai nyt nimen "Trauma City". Myös Mick Fleetwood tuntuu olevan vakuuttunut, että nuo tapahtuvat johtivat Greenin eroon bändistä. Tosin hän toisaalta arvioi TV-dokumentissa Greenin olleen muutenkin lähdössä. Fleetwood tuntui myös olevan vielä vuosikymmenien jälkeenkin olevan todella vihainen näille saksalaisille. Aika yhteinen käsitys muilla tuntuu edelleenkin olevan, että jotenkin Green muuttui tuon viikonlopun seurauksena.

Greenin elämänkertakaan ei tuo täyttä varmuutta Münchenin tapahtumien vaikutuksesta. Se on selvää, että Green sairastui henkisesti, mutta jää epäselväksi, kuinka paljon siihen vaikuttivat saksalaisten tarjoamat huumeet. Ehkä niillä oli merkityksensä, mutta on muistettava Greenin käyttäneen LSD:tä jo kesästä 1968 saakka. Ensimmäisellä USA:n käynnillähän se alkoi. Ehkä kuitenkin oli niin, että Green tuli nauttineeksi tuolla Münchenin hippikommuunissa kohtalokkaan suuria annoksia huumeita.

Green päättää jättää bändin

Saksan jälkeen oli vuorossa pohjoismaiden kiertue. Tämän aikana Green kertoi ensin manageri Davisille lähtevänsä bändistä ja sen jälkeen muulle bändille. Kaikki olivat tyrmistyneitä. Spencerin mukaan Davis oli pyytänyt häntä taivuttelemaan Green jäämään bändiin. Greenin pää ei kuitenkaan ollut käännettävissä. Green on itse kertonut, heidän lopettaneensa treenaamisen, ne eivät enää toimineet, keikoille vaan mentiin ilman treenejä. Green ehkä koki, etteivät muut halunneet kehittyä, eikä hänen motivaationsa enää riittänyt mukana pysymiseen.

Fleetwood Mac keikalla Tukholmassa 1.4.1970 eli ilmeisesti juuri sen jälkeen, kun Green on ilmoittanut erostaan.

Davis mukaan Green ilmoitti erostaan keikkabussissa Ruotsissa. Bändillä oli kaksi keikkaa Tukholman Konserthusetissa 1 ja 2.4.1970. Sitä ennen heillä oli ollut kolme konserttia Tanskassa. Olisiko Green siten kertonut eroilmoituksen Tanskasta Ruotsiin siirryttäessä. Suomalaisittain on mielenkiintoista, että bändin keikkakalenterissa on merkitty Tukholmaa seuraavalle päivälle eli 3.4. keikka Helsingin Kulttuuritalolle. Tuota keikkaa ei kuitenkaan ollut. Epäselväksi jää, peruuntuiko keikka Greenin ilmoituksen johdosta, vai oliko se peruttu jo aiemmin. Uskon enemmän jälkimmäiseen vaihtoehtoon, en ainakaan ole löytänyt mistään tietoa, että keikkaa olisi mainostettu. Bändillä oli ollut kaksi keikkaa Kulttuuritalolla edellisen vuoden marraskuussa, tuolloin sali oli ollut molemmilla keikoilla puolillaan yleisöä. Ehkä peruuntuminen olikin johtunut siitä.

Mick Fleetwoodin mukaan Green oli kuitenkin vastuuntuntoinen, eikä halunnut jättää bändiä pulaan. Green lupasi soittaa sovitut keikat ja teki niin. "Hän tiesi, että panikoimme. Kun hän kertoi lähdöstään, odotimme muuttaisiko hän mielensä", muisteli Fleetwood myöhemmin. Bändi jatkoi keikkailua, pohjoismaiden jälkeen palattiin keikoille Englantiin.

Viimeinen levytys

Myös levytysstudioon ehdittiin jossakin välissä. Elämänkertansa mukaan Green oli kirjoittanut The Green Manalishin (With the Two Prong Crown) jo vuoden 1969 puolella, siis selvästi ennen Münchenin tapahtumia. Palattuaan USA:sta helmikuussa hän kertoikin eräälle toimittajalle kirjoittaneensa paljon uusia lauluja. Viimeinen single äänitettiin Warner/Reprisen studiolla Hollywoodissa. Wikipedian mukaan äänitykset oli tehty huhtikuussa. Keikkakalenterissa näkyy olleen huhtikuun puolivälin tienoilla reilun viikon tauko, joten tuo voisi pitää paikkaansakin, mutta vaikea uskoa, että Green olisi enää Münchenin jälkeen lähtenyt äänittämään USA:an. Elämänkerrassa kerrotaankin äänityksen tapahtuneen bändin kolmannen USA:n kiertueen aikana eli käytännössä äänitysajankohta on silloin ollut 7-15.1.1970 välillä. Eli biisi on siis äänitettykin jo ennen Müncheniä. Miksaus on elämänkerran mukaan tapahtunut Lontoossa huhtikuun lopulla.

Green Manalishi - Ruotsissa vuonna 1970 taltioitu liveversio.

A-puolen Green Manalishi on synkkä, huumeisen unen tuloksen syntynyt biisi, joka päättyy ulvontaan. Greenin mukaan laulussa on kyse rahasta, jota paholainen edustaa. Elämänkerrassaan Green kertoo lauluun liittyneen niin vahvoja tunteita, että hänellä kesti kaksi vuotta toipua siitä. "Kun kuuntelin sitä myöhemmin, siinä oli niin paljon voimaa, että se uuvutti minut", kertoi Green Mojo-lehden Mark Ellenille. Kaikesta huolimatta Green nimesi levytyksen yhdeksi parhaimmista hetkistään Fleetwood Mac -ajalta. "Miksatessani ja kuunnellessani sitä studiossa, ajattelin siitä voivan tulla ykköshitti", muisteli Green jälkeenpäin. Green kertoo tuplanneensa Oh Wellin tapaan basso-osuudet itse soittamallaan kuusikielisellä bassolla. Green ja Kirwan soittivat toisiinsa kietoutuneet kitaraosuudet.

"Kun kuuntelin sitä myöhemmin, siinä oli niin paljon voimaa, että se uuvutti minut"

Manalishi kuulostaa hypnoottiselta ja vaikuttavalta. B-puolella kuultava World In Harmony on tunnelmaltaan aivan erilainen. Nimensä mukaisesti harmonisen instrumentaalin tunnelmat ovat hyvin rauhalliset. Pääosassa on Greenin ja Kirwanin kitaroiden tyylikäs vuoropuhelu. Tämä on ainoa levytetty Greenin ja Kirwanin yhteinen biisi. Jeremy Spencer ei soita tälläkään levyllä, vaikka on oman kertomuksensa mukaan ollut mukana studiossa. Synkkyydestä huolimatta Englannissa A-puolesta tuli Top10-hitti, ei kuitenkaan Albatrossin tapaan ykköshittiä. USA:ssa se ei menestynyt.

YouTube-videona World in Harmonyn alkuperäinen singleversio, Spotifystä sitä ei löydy.

Single julkaistiin 9.5. ja bändi jatkoi sovittuja keikkojaan Englannissa toukokuun loppuun. Viimeisellä viikolla bändi esiintyi Greenin ja tämän Len-veljen Lontoossa järjestämässä konsertissa, jolla kerättiin varoja juutalaisten hyväntekeväisyysjärjestölle. Bändi soitti pitkän setin nelituntisessa konsertissa, lopuksi Green, Kirwan ja Fleetwood esiintyivät vielä jamikokoonpanossa kolmen muun muusikon kanssa. Tämäkin osoittanee Greenin eron tapahtuneen lopulta hyvin sopuisasti.

Viimeinen, ennen Greenin lopetusilmoitusta sovittu keikka, oli 28.5.Roundhousessa, Lontoossa. Viimeisen keikan päivämääräksi on esitetty muutakin päivää, mutta joka tapauksessa se oli toukokuun lopulla. Sen jälkeen Green hyvästeli bändikaverinsa. Fleetwood muisteli tuota hetkeä myöhemmin: "Olimme Peterin kanssa hyvin läheisiä ja minä kunnioitin häntä suuresti. Pidimme hauskaa yhdessä ja yhtäkkiä kaikki oli poissa, tunsin itseni petetyksi, mutta tein parhaani bändin koossa pitämiseksi". Fleetwoodin merkitys ja asema bändissä korostuikin Greenin lähdettyä. McVie kommentoi Greenin lähtöä: "Voi paskat. Bändin johtaja ja biisien kirjoittaja lähti. Me olimme pulassa".

Tällällä videolla kuultavan musiikin sanotaan olevan tallennettu Roundhouse Chalk Farm'ssa 24.4.1970, noin kuukautta myöhemmin bändi soitti viimeisen keikkansa ennen Peter Greenin eroa samassa paikassa.

Jeremy Spencer lähtee ostoksille

30 toukokuuta Green esiintyi vielä Fleetwood Macin riveissä BBC 2:n Disco 2 -ohjelmassa, mutta ohjelma oli nauhoitettu viikkoa aiemmin. Muiden ei auttanut kuin jatkaa ilman Greeniä. Kesä-heinäkuussa tehtiin vain kaksi keikkaa Lontoossa. Lisäksi oli yksi radioesiintyminen. Kesällä päätettiin vahvistaa bändiä jo usealla levyllä soittaneella kosketinsoittaja Christine McViellä.

Elokuun alussa lähdettiin tällä kokoonpanolla lyhyelle kiertueelle USA:an. Loppuvuosi ja vuoden 1971 tammikuu keikkailtiin Englannissa ja Skotlannissa. Helmikuun alussa suunnistettiin jälleen USA:n kiertueelle, jolla poikettiin myös Kanadassa. Muutaman keikan jälkeen Jeremy Spencer katosi yllättäen. Los Angelesiin saavuttua Spencer kertoi muille menevänsä ostoksille, eikä palannut koskaan takaisin. Muut käynnistivät etsinnät, manageri Davis soitti poliisille ja puhui radiossa löytääkseen Spencerin. Lopulta joku tuntematon soittaja ilmoitti Spencerin olevan Herran huomassa.

Spencer on itse kertonut olleensa sekoamassa. "Tiesin, että ilman taukoa olisin tehnyt jotain hullua. Se oli kivuliasta". Spencer koki, ettei hän enää löytänyt inspiraatiota soittamiseen, hänen oli löydettävä jotain uutta. Greenin lailla Spencerkin oli kiinnostunut uskonnosta ja hän hakeutui paikallisen Jumalan lapset -ryhmään. Hän ei koskaan enää palannut Fleetwood Maciin.

Bändille oli sovittu vielä viisitoista keikkaa eri puolille USA:ta. Vaajamiehinen bändi voisi jäädä ilman sovittuja palkkioita. Davis päätti soittaa Greenille ja pyytää häntä apuun. Kukaan ei uskonut, että näin kävisi. Yllättäen Green kuitenkin suostui. Ehkä Fleetwoodin tunnistama vastuullisuus piti paikkaansa. Green ei halunnut jättää luomaansa bändiä pulaan. Green asetti kuitenkin kaksi ehtoa tulolleen, congarumpali Nigel Watson on otettava mukaan ja hän ei suostu "Greatest Hits" -ohjelmiston soittamiseen, vaan keikat on hoidettava jamipohjalta. Muut kauhistelivat ehtoja, mutta hyväksyivät ne. Niin Green tuli ja soitti sovitut keikat. Hän vain soitti kitaraa, muttei laulanut, pysytteli rivimiehenä, ei halunnut enää olla keulakuvana.

Yllä näyte Spencerin lähdön jälkeiseltä keikalta Swing Auditoriumista, San Bernardinosta 19.2.1971. Lavalla olivat Danny Kirwan, Christine McVie, Mick Fleetwood ja John McVie. Videolla väitetään Greenin olleen mukana, mutta Green oli tuolloin vielä Englannissa. Viedolla kerrotaan konserttipäiväksi 19.7.1971, todellisuudessa FM esiintyi Swing Auditoriumissa tuona vuonna 19.2., 24.3. ja 13.11.

John McVie muisteli myöhemmin näitä keikkoja: "Olimme peloissamme astuessamme lavalle ja katsoessamme yleisöä, ei meillä ollut aavistustakaan siitä, mitä aiomme soittaa". Danny Kirwanille tilanne oli erityisen hankala, hänen odotettiin ottavan suurempaa roolia, mutta improvisointi oli hänelle vieraampaa, eikä hän aina pysynyt mukana Greenin kuvioissa, mikä turhautti Kirwania.

Tällä näytteellä Green ja Watson ovat tulleet vahvistamaan bändiä, keikkapaikkana jälleen Swing Auditoriumista, San Bernardinosta 24.3.1971. Greenin elämänkerrassa Nigel Watson kertoo tämän olleen ensimmäinen keikka, jolla hän ja Green olivat mukana.

Fillmore Eastissa, New Yorkissa konsertin kestettyä kymmenisen minuuttia Green kuitenkin käveli mikrofonin ääreen ja aloitti Black Magic Womanin, entinen Peter Green oli palannut lavalle. Greenin elämänkerran mukaan "Woman" jatkui neljä tuntia. Davisin mukaan se oli mahtavin hänen näkemänsä konsertti. Konsertin kesti neljä tuntia ja ihmiset olivat haltioissaan. "En ole eläissäni nähnyt sellaista rektiota, ihmisiä roikkui katossa, se oli kuin beatlemania parhaimmillaan, konsertti kesti varmaan neljä tuntia", muisteli Davis myöhemmin.

Kun sovitut keikat oli soitettu, bändi palasi Englantiin ja Green jäi Watsonin kanssa joksikin aikaa USA:an. Peter Greenin luomisvoimaan perustunut ajanjakso Fleetwood Macissa oli päättynyt. Myös Greenin luomisvoima tuntui hiipuneen, eikä hän saanut bändinsä hylättyään itsestään irti sitä mitä olisi halunnut. Mielenterveys horjui pahasti, eikä hän ole toipunut täysin vieläkään.