Osa 2: Miksi bändi hajosi ja mitä sen jälkeen?

Tarinan ensimmäisessä osassa kerroin miten Peter Greenin, Mick Fleetwoodin, Jeremy Spencerin, John McVien ja Danny Kirwanin tiet kohtasivat, miten Greenin luoma bändi kasvoi muutamassa vuodessa supersuosituksi ja miten huumeiden, menestyksen tuoman mammonan ja niiden synnyttämien paineiden tuloksena bändin kolme loistavaa kitaristia lopulta jätti bändin.

Tässä tarinan toisessa osassa yritän analysoida, miksi Peter Green hylkäsi luomansa yhtyeen juuri sen ollessa suosionsa huipulla, kun bändillä oli tie auki myös amerikkalaisen yleisön sydämiin. Käyn myös läpi tämän viisikon vaiheet Greenin, Spencerin ja Kirwanin eron jälkeen.

Miksi Green hylkäsi bändinsä?

Clifford Davisin mukaan bändin levyjä myytiin vuonna 1969 enemmän kuin Beatlesien ja Rolling Stonesien yhteensä. Melody Makerin äänestyksessä bändi valittiin vuoden suosituimmaksi live-esiintyjäksi. Ahkeran keikkailun ja Warnerin tuen avulla yhtye oli lopulta valloittamassa myös amerikkalaisen yleisön. Bändi oli siis suosionsa huipulla, noussut kaikkein suurimpien bändien rinnalle ja portti oli auki myös USA:ssa. Oliko menestys liikaa Greenille?

Monet ovat kertoneet, ettei tähteys kiinnostanut Peter Greeniä. Albatrossin menestys toi väistämättä tähteyden. Media oli sen jälkeen jatkuvasti Greenin kimpussa, Green halunnut näytellä poptähteä, vältteli lehdistöä ja olisi varmaan mielellään jättänyt haastattelut esimerkiksi sosiaalisemman Mick Fleetwoodin hoidettavaksi. Kaikki kuitenkin tiesivät Greenin olevan bändin todellinen sielu ja johtaja. Hänen näkemyksensä kiinnostivat mediaa.

Menestyksen myötä rahaa virtasi bändille huikeita summia levymyynnistä ja keikoista. Raha aiheutti kitkaa bändissä, Green olisi halunnut lahjoittaa suuria summia hyväntekeväisyyteen, muut eivät innostuneet tästä. Erityisesti Greenin mielessä oli Biafra, jonka nälänhädästä uutisoitiin illasta toiseen televisiouutisissa. Greenin kertoman mukaan John McVie ja Jeremy Spencer olivat aluksi halukkaita osallistumaan hyväntekeväisyyteen, mutta Mick Fleetwood vastusti ehdottomasti ideaa. Fleetwood ilmoitti ennemmin eroavansa bändistä kuin lahjoittaisi osuuttaan levyrojalteista ja keikkapalkkiosta ja sai toisetkin luopumaan siitä. Green lahjoitti sitten yksin huomattavia summia.

Fleetwood Macin Fan Clubia vetäneen Jane Honeycomben mukaan Green oli liian hyväuskoinen, häntä oli helppo käyttää hyväkseen. Green olikin aina valmis auttamaan muita. Fleetwood Macin aikana hän osallistui lukuisiin muihinkin levytysprojekteihin. Muutamista niistä kerroinkin edellä. Richard J. Orlandon kolmiosaisessa teoksessa A Love That Burns – The Definitive Guide to the Recordings of Peter Green esitellään kaikki taltioinnit, joihin Peter Green osallistui vuosina 1966 - 1971. Usko tai älä, teoksien yhteinen sivumäärä on 1938! Aivan, lähes 2000 sivua Greenin tuotannon esittelyä kuudelta vuodelta. Tuo kuvastaa hyvin miten tuottelias ja toisaalta avulias Green oli noina vuosina. Enpä tiedä ketään, jonka tuotannon esittely vaatisi tuollaisen sivumäärän. Ehkä Green yksinkertaisesti poltti itsensä loppuun.

Green ei olisi halunnut hylätä Blue Horizon -levy-yhtiötä ja tuottaja Mike Vernonia. Idea levy-yhtiön vaihtoon tuli manageri Clifford Davisilta. Hänen oli helppo myydä se muille, muttei Greenille. Erityisesti tapa, jolla vaihto tehtiin, ärsytti Greeniä. Mike Vernon oli hänen ystävänsä ja auttanut Greeniä ja koko bändiä monin tavoin. Vernonin ja Greenin yhteistyö studiossa sujui ilmeisen hyvin. Vernon auttoi alussa bändiä myös kiertueilla ja järjesti myös Man of the Worldin äänitykset USA:ssa ja lähti itse mukaan sinne. Reprisellä Greenin vastuu studiossa kasvoi, kun yhtiö ei järjestänyt bändin levytyksiin tuottajaa. Tosin ei kai Green ja bändi sitä vaatineetkaan, mutta tämä osaltaan kasvatti Greenin työtaakkaa.

"Olen aina ollut surullinen, en oikein tiedä miksi, luulen, että tunsin syvää surua juutalaisten juurieni takia."

Vuonna 1978 Green kertoi haastattelussa "Olen aina ollut surullinen, en oikein tiedä miksi, luulen, että tunsin syvää surua juutalaisten juurieni takia". Green ja hänen perheensä joutuivat monen muun juutalaisperheen tavoin kohtaamaan pilkkaa ja vainoamista. Englannissakin toimi ennen toista maailmansotaa natsipuolue, joka lietsoi vihaa juutalaisia vastaan. Sodan puhjettua puolue kiellettiin, mutta vielä sodan jälkeenkin juutalaiset kohtasivat monenlaista kiusaamista ja syrjintää. Tästä johtuen Greenin isä vaihtoi 1948 perheensä sukunimen, Greenbaumista tuli Green.

Greenin pitkäaikainen 60-luvun tyttöystävä Sandra Vigon kertoo Greenin elämänkerrassa: "Uskon paljon Peterin tuskasta tulevan hänen varhaislapsuudestaan. Juutalaisuuden vuoksi hänen vanhempansa ja hänen perheensä olivat kokeneet kauheita. Joskus jutellessamme hän puhkesi kyyneliin kertoessaan, kuinka tuskallista oli lapsena olla juutalainen. Häntä oli kiusattu ja ilmeisesti ne arvet olivat yhä tallella." Noihin lapsuuden muistoihin perustuu Greenin Mr. Wonderful -albumille tekemä laulu Trying So Hard To Forget.

Peter Green ja Danny Kirwan Helsingin Kulttuuritalolla 22.11.1968. Kuva Tapani Talo. Lisää Talon kuvia tulevassa artikkelissa Fleetwood Mac Suomessa.

Huumeista on paljon puhuttu Greenin yhteydessä. Kaikki bändissä olleet ovat myöntäneet käyttäneensä LSD:tä ja muita huumeita. Ennen ensimmäistä USA:n matkaa päihteeksi oli riittänyt alkoholi. USA:ssa huumeita oli saatavilla hyvin helposti. Ilmeisesti Green oli hyväuskoisena Owsley Stanleylle helpoin ylipuhuttava. Samoin Münchenissä ventovieraat ihmiset voittivat helposti Greenin luottamuksen ja hän ilmeisestikin varomattomuuttaan otti tietämättään kovia huumeita. Ehkä olisi ottanut, vaikka olisi tiennytkin.

Ehkä Green haki huumeista lievitystä paineisiin, joita hän monesti edellä kuvatusta syystä koki. Toisaalta Green koki huumeiden vaikututtavan positiivisesti luomiskykyynsä, näin hän on itse kertonut. Hän koki huumeiden avulla saavuttaneensa jotain sellaista mihin ei muuten pystynyt. Olisikin mielenkiintoista kuulla ne saksalaisen hippikommuuniin nauhat! Ovatko ne sekamelskaa, kuten Jeremy Spencer on sanonut, vai käsittämättömän upeaa musiikkia, kuten Green on kokenut.

Kaikki kuitenkin viittaa siihen, että huumeet vaikuttivat Greenin mielenterveyteen. Hän sairastui ilmeisen pysyvästi ja on useaan otteeseen ollut hoidossa mielenterveysongelmien takia, välillä vankilassakin uhkaavan käytöksen takia. Tätä artikkelia varten lukemani aineiston perusteella uskon, että Green olisi kyllä lähtenyt Fleetwood Macista ilman Münchenin tapahtumiakin.

Green haki musiikillisesti jotain sellaista, mihin pääosa muusta bändistä ei ollut valmis, tai näin hän ainakin itse tuntui ajatelleen. Hänen ensimmäinen soololevynsä poikkesikin suuresti siitä mitä Fleetwood Mac tarjosi. Mielestäni toinen ratkaiseva tekijä oli raha. Menestys ja sen tuoma varallisuus kiinnosti muita selvästi enemmän kuin Greeniä.

Joidenkin mielestä hyväntekeväisyysvimma johtui huumeista, saattoi sekin tietysti vaikuttaa, mutta olen kuitenkin taipuvainen uskomaan Greenin halunneen aidosti auttaa hädässä olevia. Siihen ehkä vaikutti hänen lapsuudessaan ja nuoruudessaan kokema kiusaaminen. Ehkä hänen suhteellisuuden tajunsa kuitenkin hämärtyi huumeiden käytön seurauksena. Olisiko hän ilman huumeita ollut valmis luovuttamaan merkittävää osaa tuloistaan hyväntekeväisyyteen?

Green itse totesi BBC:n Brian Mathewsille: "Tärkein syy lähteä Fleetwood Macista - oli moniakin syitä - tunnen, että on aika muuttua, on paljon asioita joita haluan tehdä. En ole varma, muodostanko uuden bändin, täydellisen tilaisuuden tullen saattaisin tehdäkin niin. Mutta jos joku suunnittelee ilmaisia ​​festivaaleja, voittoa tavoittelemattomia tai, jos joku on saanut ideoita hyväntekeväisyyteen, olen kiinnostunut kuulemaan heistä".

Peter Green Splinter Group Albatross (Acoustic Set)

Entä tämän jälkeen

Kuten useimmat tietävät Fleetwood Macin tarina jatkuu yhä. Bändi on parhaillaan laajalla kiertueella USA:ssa soittaen yhä myös Peter Greenin biisejä. Hyvin menestyneistä albumeista huolimatta bändi ei ole saanut yhtään Albatrossin veroista singlehittiä.

Yhtyeen kokoonpano on muuttunut moneen kertaan Peter Greenin lähdön jälkeen, mutta Mick Fleetwood ja John McVie vastaavat yhä bändin rytmistä, Christine Perfect on myös palannut taas bändiin oltuaan välillä poissa. Mick Fleetwood on pitänyt muutenkin bändin ohjaimia käsissään.

70-luvulla kolmen 60-luvun kitaristin poistuttua riveistä bändin tyyli siirtyi entistä kauemmaksi bluesista aikuisrokin suuntaan. Yhtye muutti Kaliforniaan ja sai uusiksi jäsenikseen Steve Nicksin ja Lindsey Buckinghamin. Vuoden 1975 Fleetwood Mac ja vuoden 1977 Rumours-albumit olivat valtavia menestyksiä ja vakiinnuttivat bändin aseman etenkin amerikkalaisen yleisön sydämmissä.

Danny Kirwan kuoli 8.6.2018 ja Jeremy Spencer on yhä sillä tiellä, minne bändistä lähti. Peter Green on veljensä perheen hoivassa, eikä keikkaile enää. Mick Fleetwood ja Peter Green ovat ystäviä ja pitävät yhteyttä toisiinsa. Alkuperäinen Fleetwood Mac -basisti Bob Brunning kuoli 18.10.2011 68-vuotiaana.

Fleetwood Mac ja sen jäsenet; Peter Green, Mick Fleetwood, Jeremy Spencer, John McVie, Danny Kirwan, Christine McVie, Stevie Nicks, Lindsey Buckingham nimettiin Rock and Roll Hall of Fameen 1998. Bändi esitti nimeämistilaisuudessa silloisella kokoonpanollaan Say You Love Me -biisin vuoden 1975 Fleetwood Mac -albumilta. Peter Green oli myös läsnä tilaisuudessa ja esitti yhdessä Santanan kanssa Blac Macig Womanin. Kun Greeniltä, kysyttiin miksei hän esiintynyt Fleetwood Macin kanssa, hän vastasi, etteivät ehtineet harjoitella yhteistä esitystä.

Fleetwood Mac USA:n kiertueella Bank of Oklahoma Centerin (Tulsa) lavalla 3.10.2018, John McVie, Stevie Nicks, Christine McVie, Neil Finn, Mick Fleetwood ja Mike Campbell

Danny Kirwan

Danny Kirwanin rooli korostui Greenin lähdettyä. Hän kirjoitti monia biisejä bändin seuraavalle kolmelle albumille. Danny lauloi suurimman osan biiseistä ja hänen kitaransoittonsa oli keskeisessä osassa bändin saundia. Huumeet, alkoholi ja menestyksen paineet alkoivat ahdistaa häntä yhä kovemmin. Hänen käytöksensä muuttui, hänestä tuli sulkeutuneempi ja lopulta myös vihamielinen. Hän alkoi saada entistä useammin raivonpurkauksia.

Kirwan oli hankauksissa erityisesti kesällä 1971 Jeremy Spencerin tilalle tulleen kitaristi Bob Welchin kanssa. Elokuussa 1972 USA:n kiertueen aikana juuri ennen erästä konserttia Kirwan sai valtaisan raivokohtauksensa, murskasi kitaransa ja kieltäytyi menemästä lavalla. Muut katsoivat mahdottomaksi jatkaa hänen kanssaan.

Fleetwood Macin jälkeen Kirwan liittyi bändiin nimeltä Hungry Fighter, mutta bändi hajosi ensimmäisen keikkansa jälkeen. Clifford Davisin avustuksella Kirwan teki kolme sooloalbumia DJM Recordsille. Levyt eivät menestyneet, eikä Kirwan suostunut keikkailemaan. 70-luvun lopussa Kirwanin mielenterveys heikkeni entisestään, eikä hän kyennyt enää tekemään musiikkia.

80- ja 90-luvun Kirwan eleli asunnottomana Lontoossa. 2000-luvulla Kirwan asui eräässä hoitolaitoksessa Lontoossa, jossa Jeremy Spencer kävi tapaamassa häntä. Entinen vaimo Clare Morris oli ilmeisesti järjestänyt Kirwanin hoitoon ja huolehti muutenkin hänestä. Morrisin mukaan Kirwan kuoli keuhkokuumeeseen 8.6.2018.

Jeremy Spencer

Jeremy Spencer oli ilmeisesti jo pidempään miettinyt lähtöä bändistä. Kirwanin tultua mukaan hän oli jäänyt sivuosaan ja itsekin kokenut motivaationsa bändiä kohtaan lopahtaneen. Huumeinen elämä ja jatkuvat kiertueet olivat ilmeisesti alkaneet ahdistaa myös häntä. Spencer oli ollut jo aiemmin kiinnostunut hengellisistä asioista ja hakeutui kristilliseen ryhmään Children of God. Spencer kuuluu yhä tähän ryhmään, joka nykyisin tunnetaan nimellä The Family International.

Spencer perusti tuon uskonnollisen ryhmän sisällä bändin nimeltä Jeremy Spencer And Children, joka julkaisi vuonna 1972 bändin nimeä kantaneen albumin. 70-lopulla Spencer kokosi toisen bändin, nyt nimenä oli Jeremy Spencer Band. Bändi sai sopimuksen Atlanticin kanssa ja julkaisi Flee-nimisen albumin 1979.

Sittemmin Spencer asui Filippiineillä ja Intiassa, jossa hän teki yhden livealbumin. Intiasta Spencer siirtyi Irlantiin ja sieltä Saksaan. 2000-luvulla Spencer aktivoitu muusikin tekijänä ja on julkaissut viisi pääosin bluesia sisältävää albumia. Spencer on tavannut myös Mick Fleetwoodia ja John McVietä ja jammaillut heidän kanssaan. He osallistuivat myös yhdessä Peter Greenistä kertovan tv-dokumentin tekoon.

Peter Green

Keväällä 1970 vielä soittaessaan viimeisiä keikkoja Fleetwood Macin riveissä oli Peter Green alkanut valmistelemaan ensimmäistä sooloalbumiaan The End of The Game. Kesäkuussa Green esiintyi The Bath Festival of Blues and Progressive Music -festareilla John Mayallin bändissä. Samana vuonna hän oli myös mukana Peter Bardensin Answer-albumilla. Green siis tavallaan palasi Fleetwood Macia edeltävään aikaan. Reprise julkaisi The End of Game -albumin joulukuussa.

Tällä ensimmäisellä sooloalbumillaan Green teki selvän pesäeron Fleetwood Macin musiikkiin. Levy oli ymmärtääkseni pitkälti äänitetty jamisessioissa touko-kesäkuun aikana. Musiikki on kokeellista ja vapaamuotoista, osin voi kuulla proge- ja fuusiojazz-vaikutteita. Kaikki biisit ovat instrumentaaleja, voisi hyvin kuvitella soiton olleen pitkälti improvisoitua. Kokonaisuus on aika sekava ja mielestäni heikointa Greeniä.

Levyllä pianoa soittanut Zoot Money arveli, ettei Green olisi halunnut tehdä koko levyä, mutta hän oli sopinut julkaisusta Warner-Reprisen kanssa. Sessiossa paikalla ollut kitaristi John Morshead on muistellut session tunnelmia seuraavasti: "Hän (Green) oli omassa nurkassaan, aivan omassa maailmassaan. Ei juurikaan puhuttu, jammailtiin vain. Osa siitä oli todella hyvää ja osa ei. Kun kuulin varsinaisen albumin, muistan, että jotkut hyvistä osuuksista oli jätetty pois. Green piti myös myöhemmin albumia epäonnistuneena. Levy ei menestynyt. Melody Makerin mukaan levy oli epäilemättä vuoden järkyttävin albumi. Reprise julkaisi vielä kaksi singleä Greeniltä, mutta merkittävää menestystä ei tullut niilläkään.

Monet olisivat halunneet perustaa bändiä hänen kanssaan tai hänet soittamaan levyilleen. Green osallistuikin 1970 ja 1971 edelleen monien muiden artistien tai bändien levytyksiin. Näistä varmaan mieluisimpia Greenille oli vierailu B.B. Kingin B.B. King in London albumilla. King muisteli myöhemmin Greenin olleen studiossa hyvin hiljainen ja kertoi saaneensa vaikutelman, että Green oli hyvin pettynyt koko musiikkibisnekseen. "Hän soitti hienosti Caldonian, mutta muistan hänen vain istuneen. Olin iloinen hänen tapaamisestaan ja hän näytti saavan lohtua minulta", muisteli King.

Samana vuonna 1971 Green soitti myös Memphis Slimin Blue Memphis albumilla. Green soitti myös toisen englantilaisen bluesmuusikon, Dave Kellyn levyllä sekä Gass-yhtyeen Juju-albumilla. Gassin rumpali Godfrey McLean soitti puolestaan Greenin The End of the Game -albumilla. Bob Brunning on kertonut, ettei Green aina jälkeenpäin muistanut soittaneensa kaikilla niillä levyillä, joilla oli soittanut.

70-luvun alussa Green möi hänen tavaramerkikseen muodostuneen Les Paul -kitaran Lontooseen muuttaneelle Pohjois-Irantilaiselle kitaristilupaukselle Gary Moorelle. Ehkä Green halusi myös näin tehdä pesäeroa Fleetwood Maciin, halusi tulevan soundissa poikkeavan siitä, miten hän soitti ex-bändissään. Moorestahan tuli sittemmin myös armoitettu ja suosittu kitaristi ja lauluntekijä. Kyseessä oli siis sama kitara, jonka Green oli ostanut Bluesbreakerseihin liittyessään. Green möi kitaran Moorelle samaan hintaan (n. 300 dollaria), millä oli sen itse ostanut. Moore möi kitaran rahapulassa vuonna 2006 miljoonalla dollarilla. Nykyisin kitaran omistaa Metallican Kirk Hammett, jonka kerrotaan maksaneen kitarasta kaksi miljoonaa dollaria. Oheisella videolla Phil Harris esittelee kitaran ja kertoo sen tarinan.

Vuoden 1971 jälkeen Green ei levyttänyt pitkään aikaan, eikä ilmeisesti paljoa soittanutkaan. Bob Brunningin mukaan hän oli antanut Les Paulin lisäksi pois kaikki muutkin kitaransa. Ainut poikkeus vuosiin tapahtui tammikuussa 1973, jolloin Green vieraili Fleetwood Macin Penguin-albumilla, jolla hän soitti Bob Welchin kappaleella Night Watch. Wikipedian ja joidenkin muiden lähteiden mukaan Green olisi soittanut myös 1979 ilmestyneellä Tusk-albumilla Christine McVien Brown Eyes -biisillä. Green on kuitenkin kiistänyt tämän.

Muuten väsynyt ja sairas, edelleen huumeita käyttänyt Green oli hyljännyt täysin musiikkibisneksen. Green etsi töitä mm. Lontoon eläintarhasta, jonne häntä ei kuitenkaan huolittu. Sen sijaan hän pääsi haudankaivajaksi Mortlaken hautausmaalle Lontooseen. Jossain vaiheessa hän lähti Israeliin ja työskenteli siellä kibbutsissa. Green oli välillä sairaalassa ja jatkuvassa lääkityksessä. 70-luvun puolivälistä alkaen hän sai elektrokonvulsiivista (ECT) hoitoa, eräänlaista sähköshokkikäsittelyä.

1977 Green nousi lehtiotsikoihin uhattuaan ampua kirjanpitäjänsä. Green pidätettiin ja oikeus passitti hänet jälleen mielisairaalaan. Green elämänkerran mukaan koko jutun taustalla saattoi olla Clifford Davisin ja kirjanpitäjän halu estää Greeniä jakamaan heidän hallussaan olleita Greenin rahoja hyväntekeväisyyteen, tiedä häntä.

Greenin ollessa sairaalassa hänen veljensä Michael otti yhteyttä PVK Recordsia pyörittäneeseen Peter Vernon-Kelliin. Green suostui tulemaan studiolle, alkuun hän vain kuunteli muiden soittoa. Lopulta hän pyysi saada soittaa bassoa. Mick Fleetwood osti Greenille samanlaisen Les Paul -kitaran, joka hänellä aiemminkin oli. Green antoi sen hotellin hississä tapaamalleen tuntemattomalle henkilölle.

Koska Green ei ollut soittanut vuosiin kitaraa, hankki Vernon-Kell sessioihin kitaristiksi Snowy Whiten (tuttu Pink Floyd -yhteyksistä ja Thin Lissystä). Syksyllä 1977 Green alkoi pitkästä aikaa äänittämään levyä. Myös Greenin vanha yhtyetoveri Peter Bardens osallistui levyn tekoon. In The Skies -albumi julkaistiin toukokuussa 1979. Se menestyi kohtalaisesti, Englannissa levy oli parhaimmillaan myyntitilastossa 32. Saksassa menestys oli vielä parempi, siellä levyä myytiin 80.000 kpl. Bardensin kertoman mukaan Green jätti muutamilla levyn julkistuksen jälkeen soitetuilla keikoilla soolojen soiton Whiten huoleksi. "Se oli hieman häpeällistä, koska yleisö oli tullut kuuntelemaan Peteriä", kertoo Bardens.

Vuonna 1978 Green avioitui Jane Samuelsin kanssa ja Jane synnytti tyttären samana vuonna. Avioliitto jäi lyhyeksi, heidän erottuaan seuraavana vuonna. Jane osallistui parin In The Skies -albumin biisin kirjoittamiseen. Greenin kunto oli edelleen heikko. Green julkaisi PVK Recordsilla vielä kaksi albumia. Green ei itse enää kyennyt kirjoittamaan biisejä, vaan ne teki pääosin hänen veljensä Michael. Levyjen menestys jäin vaatimattomaksi.

Sen jälkeen vuorossa oli kaksi albumia Creole Recordisille. Mike-veli vastasi jälleen pääosin albumien biisien kirjoittamisesta, hänen biisinsä eivät yltäneet Peter Greenin mestariteosten tasolle. Greenin kunto ja levytyshalut vaihtelivat, mikä osin näkyy myös lopputuloksissa. Greenin uskomattoman pitkiksi kasvaneet kynnet aiheuttivat tuskaa tuottajalle. Ronnie Johnson joutuikin paikkaamaan Greeniä kitaran soitossa.

Kyllä näillä 70-80-lukujen vaihteen levyillä on hyviäkin hetkiä, mutta ei näistä kuolemattomia mestariteoksia tullut. Kolors-albumin avausraidan nimi What Am I Doing Here? ehkä kuvaa Greenin tunnelmia noihin aikoihin. Kolors-bändin kanssa Green keikkaili puolentoista vuoden ajan ahkerasti ympäri Eurooppaa esittäen myös Fleetwood Macin aikaisia biisejään. Ohessa taltiointi Hampurin keikalta 4.12.1982, joka on näytetty alun perin Rockplast TV-showssa. Greenin olemus ja kitaran soitto on muuttunut melkoisesti Fleetwood Macin ajoista.

Tuon keikkarupeaman jälkeen Green ja hänen silloinen tuottajansa Jeff Whittaker päättivät aloittaa alusta ja etsiä todella hyviä muusikoita. He päätyivät Mungo Jerry -bändissä soittaneen Green-fanin Ray Dorsetin studiolle. Siellä sai alkunsa Katmandu ja joulukuun 1983 ja tammikuun 1984 äänitettiin melko perinteinen bluesalbumi, jolla Dorset ja Green vuorottelivat laulussa ja kitarassa. Green kirjoitti albumille yhden biisin ja toisen, yhdeksi suosikikseen nimeämänsä, Who's That Knocking yhdessä Whittakerin kanssa.

Bändien vaihdokset ja kiertue-elämä oli heikentänyt Greenin terveyttä. Jokainen uusi projekti, jokainen tuore ryhmä muusikoita, toi mukanaan oikeudellisia ja taloudellisia velvoitteita ja selvittelyä. Green koki taas samaa ahdistusta kuin loppuaikoinaan Fleetwood Macissa ja vetäytyi jälleen musiikkibisneksestä moneksi vuodeksi. Nämä vuodet olivat Greenin pimeintä aikaa. Hän eli yksinäistä elämää, lähistön lapset pilkkasivat häntä hänen kauhistuttavan ja siivottoman ulkomuotonsa takia.

Lopulta Greenin vanhin veli Len ja hänen Gloria-vaimonsa ottivat Greenin huostaansa, omaan kotiinsa. Niin alkoi Greenin hidas toipuminen. Greenin elämänkerran kirjoittaja Martin Celmins alkoi vierailla Greenin luona 1994. Aluksi Green torjui Celminsiä sanoen "Kukaan ei halua ostaa minusta kertovaa kirjaa". Celmins voitti kuitenkin Greenin luottamuksen. Kirjan ilmestyminen 1995 ja sitä seuranneet Gary Mooren Blues For Greeny ja Bernie Marsdenin Green And Blues: A Tribute To Peter Green -albumit nostivat Greenin jälleen julkisuuteen. Perheen ja Celminsin rohkaisemana Green vähensi rankkaa lääkitystään ja vapautui pahimmista demoneistaan.

Uusi musiikillinen tuleminen alkoi toukokuussa 1996. Tuolloin oli Greenin yhdessä Nigel Watsonin ja Cosy Powellin kanssa kokoaman Peter Green Splinter Groupin ensimmäinen keikka. Seuraavana vuonna ilmestyi bändin ensimmäinen albumi. Levy sisälsi Robert Johnsonin, Elmore Jamesin, Otis Rushin, Freddie Kingin ja Sonny Boy Williamsonin kaltaisten mustien mestareiden klassikkoja. Mukana oli myös yksi Greenin Fleetwood Mac -ajan suosikeista Homework. Albumi sai hyvän vastaanoton Green fanien keskuudessa. Seuraava albumi Robert Johnson Songbook jatkoi perinteisellä linjalla. Splinter Group julkaisi kaikkiaan yhdeksän albumia vuosina 1997-2004.

Bändi keikkaili myös ahkerasti ja esitti keikoilla myös Greenin Fleetwood Mac -kauden biisejä. Keikat olivat ilmeisesti vaihtelevia, välillä Green tyytyi vain soittamaan komppia ja antoi Watsonin hoitaa sooloilun. Ilmeisesti Greenin terveydentila tai sen vaatima lääkitys heikensivät hänen keskittymistään niin, ettei hän aina pystynyt täyspainoiseen esiintymiseen. Vuoden 2004 alussa Green jätti bändin yllättäen juuri ennen alkamassa ollutta kiertuetta ja muutti Ruotsiin. Green ja Watson olivat riitaantuneet ja Green haki ja sai Watsonille oikeudessa lähestymiskiellon.

Peter Green with The Splinter Group soittavat saksalaisessa TV-taltioinnissa vuonna 1998 Greenin biisin The Supernatural, joka alun perin on julkaistu John Mayall's Bluesbreakersin A Hard Road -albumilla.

Greenin oli tarkoitus osallistua vuonna 2005 British Blues All Stars -kiertueelle, mutta tämä peruutettiin saksofonisti Dick Heckstall-Smithin kuoltua. Green palasi taas esiintymislavoille 2009 Peter Green & Friends -kokoonpanon kera. Bändi teki kiertueen Englannissa, Irlannissa ja Saksassa ja seuraavana vuonna he esiintyivät vielä Australiassa. YouTube videoiden mukaan Greenin laulu ja soitto ei enää ollut tälläkään kiertueella kovin täysipainoista.

Vuonna 1998 Green sanoi Guitarist-lehden haastattelussa: "Nykyään olen suuri maailmanmusiikin fani, kuuntelen paljon arabialaista musiikkia ja kiinalaista musiikkia - joka on luultavasti suosikkini - yhdessä kreikkalaisen bazouki-musiikin ja vatsatanssimusiikin kanssa. Kuuntelen edelleen myös bluesia, mutta vain kaiken muun ohessa." Enää Green ei ilmeisesti esiinny, vaan on tätä nykyä veljensä perheen huostassa.

Peter Green & Friends, Moles Club Bath, syyskuussa 2009: Oh Well / Albatross

Peter Green:
"There is such a sick thing about ''What is blues?' Some people think that it is just a way of playing guitar, but it isn't. The blues really is having the blues, and if you haven't got the blues, forget it, you cannot play or sing the blues."

Clifford Davis

Davis teki vuosina 1969 ja 1970 kaksi omaa singleä Greenin avustuksella. Davis otti manageroitavakseen myös 1970 perustetun Curved Air -progebändin. 70-luvun alussa bändiin tulleiden Bob Welchin ja Bob Westonin lähdettyä bändistä. Davis kokosi Curved Airin jäsenistä ja muista muusikoista bändin, jota ryhtyi myymään Fleetwood Macin nimellä. Fleetwood ja McVie haastoivat Davisin oikeuteen ja voittivat kiistan. Davis taru bändin managerina päättyi siihen.

Davis toimi Danny Kirwanin managerina ja Kirwanin levytysten oikeudet ovat ymmärtääkseni edelleen hänen hallussaan. Hän toimi myös Greenin managerina tämän soolouran alkuvaiheissa. Davis ilmeisesti hallinnoi edelleen Fleetwood Macin alkuaikojen levytysten kustannusoikeuksia. Vaikka Davisilla on hiukan hämäräperäinen maine, eivät bändin jäsenet ole kiistäneet hänen ansioitaan Fleetwood Macin uran edistämiseen. Davis teki Greenin aikakaudella kovasti töitä bändin menestyksen eteen ja siinä sivussa tietysti omankin menestyksen eteen.

Uudelleen yhteen?

2000-luvulla huhuttiin useaan otteeseen alkuperäisen Fleetwood Macin paluusta. John McVie vastasi Fleetwood Mac -fanien Penguin -verkkosivustossa huhtikuussa 2006 fanien kysymykseen paluusta näin. "Jos saisimme Peterin ja Jeremyn tekemään sen, olisin luultavasti tekemässä sen. Tiedän, että Mick tekisi sen salamannopeasti, mutta valitettavasti en usko, että Danny on mukana." Nyt Kirwan on kuollut ja Green ei enää esiinny. Voimme siis lopullisesti unohtaa puheet Peter Greenin Fleetwood Macin paluusta.

Ehkä tämän ymmärtäen Mick Fleetwood kokosi 2008 oman bluesbändin ja teki kiertueen sen kanssa. Bändin ohjelmisto koostui pääosin Peter Greenin lauluista, osin myös bändissä soittaneen Rick Viton biiseistä. Kiertueelta taltioidulla Blue Again! -albumilla kuullaan mm. Stop Messin' Round, Rattlesnake Shake, Love That Burns ja Black Magic Woman.

Mick Fleetwood on monissa yhteyksissä jakanut auliisti tunnustusta ja kehuja Greenille. Hän kertoi Greenistä tehdyssä tv-dokumentissa turvautuneensa aina Greeniin kärsiessään alkoholiongelmasta ja liiallisesta juhlimisesta. Tällaisessa tilanteessa hän kaivoi aina esiin Peter Green -nauhat ja pakotti kaikki kuuntelemaan niitä. John McVie vahvistaa tämän.

Uuden kirjansa Love That Burns saatesanoissa Mick Fleetwood kirjoittaa: "Uskon, että kaikki Fleetwood Macin jäsenet tunnustavat, että patriarkkamme, Peter Green, on liekki, joka valaisi maailmamme ja palaa edelleen. Ilman tätä miestä ja todella lahjakasta muusikkoa ei yksinkertaisesti olisi Fleetwood Macia. Tämä kirja on omistettu Peter Greenille, paljon kiitoksia Peter. Bändin historia on huikea tarina, mahtavan menestyksen ohella siihen liittyy myös surua ja tuskaa.