Bob Dylan Hartwall Areenalla 24.6.2019

Ensimmäinen Dylan konserttini käynnistyi hieman hapuillen Dylanin Wonder Boys -elokuvaan kirjoittamalla laululla Things Have Changed. Dylanin ääni ei alkuun oikein kuulunut ja vaikutti muutoinkin hieman vaisulta. Voimallisemmin taustalla soi tässä biisissä, kuten muutenkin alkuosuudessa, George Recilen rummut. Muut instrumentit tuntuivat hiukan hautautuvan sen alle.

Seuraavina kuultujen klassikoiden It Ain't Me, Babe ja Highway 61 Revisited jälkeen soitetussa Simple Twist of Fatessa rummutus onneksi jo vaimeni ja muut soittimet erottuivat paremmin, erityisesti Tony Garnierin basso sekä Dylanin soittama ensimmäinen huuliharppuosuus, jota ainakin osa yleisöstä oli jo odottanut.

Dylanin lauluaarteistossa riittää valinnan varaa. Nyt niitä oli poimittu kaikilta Dylanin uran vuosikymmeniltä, paitsi 80-luvulta. Eniten lauluja oli 60-luvulta, jolta kuultiin kuusi laulua. Ilahduttavan paljon oli lauluja myös kuluvalta vuosikymmeneltä. Ilmeisesti mestari on tehnyt myöhemmällä urallaankin itselleen läheiseksi muodostuneita lauluja. Lauluja oli yhdeltätoista albumilta, kun mukaan lasketaan tuo Wonder Boys -soundtrack.

Vuoden 2012 Tempest-albumilta, joka itselläni on jäänyt vähemmälle kuuntelulle, kuultiin peräti neljä sävelmää. Ensimmäisenä niistä kuultiin Scarlet Town. Dylanin lauluhan kuulostaa välillä puheelta, niin tässäkin, mutta se ei haitannut. Yksinkertainen esitys oli siihenastisen konsertin parasta, se koostui Dylanin laulusta, Donnie Herronin banjosta, George Recellin nyt hillitysti soivista gongista ja Tony Garnierin tummasävyisestä kontrabassosta. Muutenkin soitinten ja Dylanin laulujen balanssi soi jo tuossa vaiheessa alkua paremmin ja hienojen soittajien soiton yksityiskohdat erottuivat.

Tempestin loputkin laulut toimivat hienosti tällä kokoonpanolla. Mikä ei tietysti ollut ihme olivathan kaikki lavalla olleet mukana myös tuolla albumilla. Kuten odotettua oli, useimpien konsertin laulujen sovituksen poikkesivat suuresti levytysversioista. Tempest-biisien välissä kuultiin Like a Rolling Stone, joka on useimmin soinut Dylanin konserteista ja lienee myös yksi yleisön eniten odottamista sävelmistä. Selvä kohahdus kuului nytkin, kun melodia tunnistettiin.

Suurimman vaikutuksen itseeni teki puolivälin jälkeen kuultu Don’t Think Twice, It’s All Right. Dylan aloitti laulun flyygelillä itseään säestäen, välillä tässäkin kuultiin huuliharppua. Toisena pääasiallisena säestyksenä oli Tony Garnierin vuoroon joudella ja vuoroon sormin soittama kontrabasso. Heti sen perään kuultiin Love Sick, jossa bändi pääsi jälleen hyvin esille, erityisesti kitaristi Charlie Sexton.

Odotettua oli, ettei Dylan puhu konserteissa. Enkä kuullut nytkään yhtään välispiikkiä, en bändin esittelyä, enkä muutakaan laulujen ulkopuolella. Dylan on soittanut näiden muusikoiden kanssa pitkään ja kaikki fanit luultavasti tiesivät, keitä lavalla oli. Silti muusikot olisivat ansainneet esittelyn. Bändi oli loistava.

Bob Dylan 7.10.2016 Desert Trip musiikkifestivaaleilla, Empire Polo Club, California. Kuvaaja: Raph_PH, Lähde: Wikimedia Commons

Eniten yllätyin basisti Tony Garnierista, jonka kanssa Dylan on soittanut jo 80-luvun lopulta. Hän hallitsi hienosti sekä sähkö- että kontrabasson. Basisteihin ei aina tule kiinnittäneeksi huomiota samalla tavalla kuin esim. kitaristeihin. Nyt hänen bassonsa soi täyteläisesti ja täsmällisesti mm. biiseissä Like a Rolling Stone ja Tryin' to Get to Heaven. Kompin toinen osapuoli, rumpali George Receli hallitsi myös hommansa, vaikka olikin alussa äänekäs, ehkä se olikin kiinni miksaajasta? Receli soitti todella nopean ja tarkan soolon yhdessä kappaleessa ja osoitti myös osaavansa soittaa hillittyjä ja tyylikkäitä detaljeja.

Donnie Herron on monilahjakkuus, pääsoittimena hänellä oli Pedal-steelin, joita hänellä näytti olevan kaksi versiota. Niillä hän loi upeita tunnelmia moneen lauluun. Lisäksi hän soitti ainakin viulua, edellä mainittua banjoa ja ilmeisesti myös lap-steeliä. Herronin viulu olikin merkittävä tunnelman luoja ensimmäisenä encorena kuullussa Blowin' in the Windissä.

Kitaristi Charlie Sexton vaihtoi kitaraa melkein jokaisen kappaleen jälkeen, mutta ei kovin usein päässyt sooloilemaan. Kauempaa katsoen hän näytti käyttävän pariakin telecasteria ja samoin Les Paulia, jossakin biisissä käsissä näytti olevan strato tai sen tyylinen soitin. Viimeisenä kuullussa bluesissa It Takes a Lot to Laugh, It Takes a Train to Cry hän pääsi paremmin esittelemään osaamistaan. Bluessävyjä konsertissa kuultiin muutenkin runsaasti.

Dylan soitti flyygeliään välillä istuen ja välillä seisten. Ehkä flyygelin ääni oli välillä turhankin hallitseva, mutta toisaalta; hän se oli illan tähti. Huuliharppua kuultiin aika säästeliäästi. Alun ensimmäisten biisien jälkeen hänen laulunsa kuulosti ihan totutulta. Narisevahan se on, ei kovin sävykäs, mutta jo monilta levyiltä tutuksi tullut. Laulu soi yllättävän vahvana. Kaukana nykyinen lauluääni on Nashville Skylinen ajoista, jolloin Dylaniin aikoinaan lähemmin tutustuin. Hyvin hän silti vangitsi yleisön ajoittain hyvinkin hypnoottisella esityksellään. Teatraalisia elkeitä ei nähty, mutta karismaa ja energisyyttä hänellä tuntui yhä riittävän.

Puhelimet kiinni, nauttikaa esityksestä!

Etukäteen oli jo tehty selväksi, ettei konsertissa sallita kuvaamista tai taltiointia missään muodossa. Oli myös kerrottu, että kieltoa tullaan valvomaan. Jossain kiertueen aiemmassa konsertissa Dylan oli lopettanut esityksen kuvauksen takia ja kysynyt haluatteko meidän poseeraavan vai soittavan. Salissa muistutettiin kuulutuksin kahteen kertaan ennen esitystä taltiointikiellosta kehottaen sulkemaan kaikki puhelimet ja muut mahdolliset mukana olevat taltiointilaitteet ja nauttimaan sen sijaan esityksestä.

Järjestysmiehet näyttivätkin valvovan hyvin tarkkaan kiellon noudattamista. Hyvin tunnollisesti yleisö näytti noudattavan kieltoa. En muista lähiajoilta muuta konserttia tai keikkaa, jossa ei kuvaamista olisi tapahtunut.

Seisoin ennen konsertin alkua permannon keskivaiheilla olleen istuinpaikkani vieressä, kun iskiasvaivoista johtuen joudun välttämään istumista. Järjestysmies tuli kysymään missä paikkani on ja totesi, että käytävillä seisominen on esityksen aikana ehdottomasti kielletty. Kaikki istuivatkin kiltisti paikoillaan, mitä nyt muutama ilmeisesti ennen konserttia liikaa nesteitä tankannut, kävi laskemassa liiat nesteet pois.

Raivoisia suosionosoituksia ei kuultu. Toki jokaisen biisin jälkeen taputettiin, joskus myös kesken laulunkin, esimerkiksi Dylanin soitettua välillä huuliharppuosuuden tai muutamille bändin muusikoiden sooloille. Pitkiin aplodeihin ei biisien välissä jäänytkään tilaa, sillä seuraava kappale alkoi melko heti edellisen päätyttyä. Varsinaisen setin jälkeen vaadittiin tavan mukaan encorea, mutta silloinkin aika hillityn kohteliaasti. Encorena kuullun kahden biisin jälkeen noustiin seisomaan ja annettiin vielä viimeiset aplodit.

Yleisöstä huokui kunnioitus vanhaa legendaa kohtaan. Nyt ei oltu tultu bilettämään, vaan esitystä seurattiin asiaan kuuluvalla hartaudella. Toisaalta käsikirjoitus oli varmaan lähes kaikkien tiedossa etukäteen. Ainakin asiaan vihkiytyneemmät fanit tiesivät mitkä laulut illan aikana tullaan kuulemaan ja mitkä kaksi encorea saadaan lopuksi. Biisitoiveita ei siis esitetty. Osattiin myös odottaa hillittyä lavarekvisiittaa, ei mitään laservaloshowta, pyrotehosteita tai isoja screenejä.

Tämä oli siis ensimmäinen Dylan-konserttini. Oliko samalla myös viimeinen? Dylanilla on ikää jo 78 vuotta. Kuinka kauan hän jaksaa vielä loputonta kiertämistä? Täyttä salia Dylan ei saanut paikalle, permanto näytti täydeltä, mutta yläkatsomoissa oli paikkoja runsaasti. Sanoisin paikalla olleen reilusti alle 10.000 katsojaa. Yleisön ikähaitari oli laaja, teini-ikäisistä eläkeläisiin, keski-ikä kuitenkin verraten korkea.

Lähes kaikki oli siis ennalta arvattavaa, samalla hyvin harjoiteltua. Esitystä voisikin verrata teatteriesitykseen, lavakin muistutti teatterin näyttämöä. Melko jämptisti klo 20 aloitettiin ja esitys kesti odotettavissa olevan, lähes kaksi tuntia. Oli kuitenkin elämys ylipäätään kuulla Dylania ja hänen bändiään livenä ja kuulla biisit tässä muodossa, kun ne nyt tarjoiltiin. Ja olihan loistavien ammattilaisten esitys musiikillisesti monin verroin nautittavampi kuin tällä vuosikymmenellä näkemäni Jerry Lee Lewisin tai Chuck Berryn viimeiset konsertit. Jos tämä nyt viimeiseksi ylipäätään jää.

Ennen esitystä kuvia sai ottaa ja otinkin artikkelin yhteydessä näkyvät kuvat silloin. Varmistin kuvausluvan lavan edessä olleelta järjestysmieheltä.

25.6.2019 Rami