Fleetwood Mac Suomessa

Nopea nousu

Fleetwood Mac nousi pinnalle Suomessa varsin pian. Ensimmäiset bluesfriikit noteerasivat bändin varmaan jo vuoden 1967 lopulla. Yhä useammat suomalaiset havahtuivat bändiin kesällä 1968, jolloin myös Fleetwood Mac nousi ensimmäisen kerran myyntilistoille täällä. Bändi esiintyi kolme kertaa vuoden sisällä Helsingissä 1968-1969. Se ja Albatross-single nostivat Fleetwood Macin hetkeksi suomalaisten ykkössuosikiksi, ohi jopa Beatlesin.

Fleetwood Mac esiintyy kaikissa Suomen konserteissaan tässä kokoonpanossa: Mick Fleetwood (rummut), John McVie (basso), Jeremy Spencer (laulu ja kitara), Danny Kirwan (laulu ja kitara) ja Peter Green (laulu ja kitara)

Ensimmäinen löytämäni lehtijuttu bändistä ilmestyi toukokuussa 1968 Ilkka Sysimetsän eli Frederikin päätoimittamassa Stump-lehdessä. Siinä sanottiin bändiä Britannian lupaavimmaksi uudeksi bluesyhtyeeksi. Jutussa kerrottiin myös bändin saaneen lukemattoman joukon ystäviä puolessa vuodessa loppuunmyydyillä klubikeikoillaan kaikkialla Englannissa. Edelleen jutussa todettiin bändin ensimmäisen albumin ja singlejen olleen melkoisia myyntimenestyksiä. No eivät nuo singlet nyt vielä olleet varsinaisia hittejä, mutta albumi menestyi hienosti.

Kari Helopaltion kirjoittamassa artikkelissa kerrottiin myös bändin olevan lähdössä Skandinavian kiertueelle, tuskin kuitenkaan Suomeen. Niinhän silloin vielä kävikin. Bändillä oli toukokuussa viisi esiintymistä Ruotsissa ja kolme Tanskassa. Ehkä jokunen suomalainen kävi jo kuuntelemassa bändiä Ruotsin puolella, vaikkei keikkamatkat lahden yli ehkä vielä tuolloin olleet kovin yleisiä.

Vuosina 1966-1970 ilmestynyt Stump-lehti uutisoi Suomessa ensimmäisten joukossa Fleetwood Macista

Stumpin jutussa esiteltiin myös lyhyesti bändin jäsenet ja kerrottiin John Mayall yhteyksistä tutun Mike Vernonin toimivan bändin levytuottajana. Mainittiin myös Peter Greenin ja John McVien Mayall-menneisyydestä. Sanottiin myös bändin pyrkivän puhtaampaan bluesiin kuin mikään toinen brittiyhtye. Bluesin perusajatukseksi Helopaltio määritteli "välitön kosketus kuulijaan ja korvinkuultava syvällisyys".

Elokuussa Stump julkaisi toisen jutun Fleetwood Macista. Siinä kerrottiin, että bändin toinen LP A Good Lenght tullaan julkaisemaan 19.8. Albumi kyllä julkaistiin noihin aikoihin, mutta sen nimihän oli Mr. Wonderful. En ole mistään muulta löytänyt tietoa, että albumin nimeksi olisi kaavailtu Stumpin käyttämää nimeä.

Fleetwood Macin toinen albumi Mr. Wonderful ilmestyi Englannissa 23.8.1968

Stumpin jutussa kerrottiin myös bändin palanneen juuri valtavan suosion saaneelta Amerikan kiertueeltaan. Olivat kyllä palanneet, mutta valtavasta suosiosta ei vielä voinut puhua. Bändi oli joutunut soittamaan osan keikoistaan ilmaiseksi, kun ei heitä vielä tunnettu USA:ssa. Jutun mukaan Peter Green oli nimennyt suosikeikseen B.B. Kingin, Duster Bennetin, Danny Kirwanin ja John Moresheadin. Jälkimmäinen oli jutun mukaan joukon ainoa englantilainen. Ilmeisesti tällä viimeisellä tarkoitettiin John Moorsheadia, joka oli tullut Greenin seuraajaksi Shotgun Expressiin ja oli ollut ehdolla myös Greenin seuraajaksi Mayallin Bluesbreakersiin. Tokihan myös Duster Bennett ja Danny Kirwan olivat englantilaisia. Kirwanin liittymisestä Fleetwood Maciin ei jutussa puhuttu mitään.

Jutussa nimetään Fleetwood Macin läpilyöntilevyksi Suomessa single Black Magic Woman, jota kyllä muistan radiossa soitetun, mutta en löytänyt minkään lehden julkaisemista myyntitilastoista. Single julkaistiin Englannissa maaliskuussa 1968, mutta Markku Helismaan kirjoittama arvio singlestä julkaistiin joulukuun Suosikissa. Helismaa totesi muutenkin aika tylyn arvionsa lopuksi: "ei tätä levyä myydä kuin tosi faneille ja niille, jotka eivät ole paremmasta kuulleet". Ehkä single tuli Suomen markkinoille vasta loppuvuodesta. Sen sijaan single Shake Your Money Maker ilmestyi Suosikki 100 -listalle sijalla 52 elokuussa ja oli seuraavalla listalla sijalla 53.

Shake Your Moneymaker single julkaistiin Saksassa, Norjassa ja Hollannissa, mutta ei Englannissa, ei ole tiedossa mitä painosta Suomessa myytiin, ehkä todennäköisemmin saksalaista.

John Mayall -yhteys oli varmaan yksi syy Fleetwood Macin nopeaan suosioon Suomessa, kuten muuallakin. Mayall ja hänen alati muuttuva bändinsä oli suuressa suosiossa myös Suomessa. Ehkä pelkästään Suosikin antaman historian kuvan varassa olevalla tuo on yllättävää. Mayallin Bluesbreakers oli esiintynyt Helsingin Kulttuuritalolla 6.10.1967 ja nauhoittanut samalla useita biisejä TV-ohjelmaa varten. Konserttiarviot keikasta olivat kiittäviä ja Mayallin älppäreitä oli myyty Suomessakin yllättävän paljon.

Ennakkotietojen mukaan Mayallin Helsingin keikalla piti basistina olla John McVie, mutta hän oli juuri ennen tätä siirtynyt Fleetwood Maciin. Green ja McVie olivat siis kuitenkin tuttuja suomalaisillekin bluesin ystäville Mayall-kautensa ansiosta. Mick Fleetwoodin lyhyt visiitti Mayallin bändissä oli ehkä monilta jäänyt huomaamatta, kuten voi todeta tuon ajan lehtijutuistakin.

Myös toisen ex-Mayall-kitaristin, Eric Claptonin uuden bändin Creamin keikka edellisen vuoden marraskuussa oli pohjustanut brittibluesin juurtumista Suomeen. Olihan Suomessa jo vieraillut myös aitoja bluesmiehiä USA:sta muun muassa Sleepy John Estes, Otis Rush, Big Joe Turner, Junior Wells, Little Walter, Brownie McGhee & Sonny Terry ja Buddy Guy.

Fleetwood Macin esikoisalbumi herätti myös kiinnostusta ja kesällä 1968 se oli kolme kuukautta Suosikin albumilistalla, parhaimmillaan viidentenä. Lp-levyjä myytiin tuohon aikaan vielä aika pieniä määriä ja niiden myyntilistoja julkaistiin aika vaihtelevasti ja niiden luotettavuus oli ehkä vain suuntaa antavaa. Kaikkeen tuohon suhteutettuna Fleetwood Mac -albumi myi täälläkin yllättävän hyvin.

Keikalle Suomeen

Fleetwood Mac kävi kaikkiaan kolme kertaa konsertoimassa Suomessa. Kaikki konsertit pidettiin Helsingissä Kulttuuritalolla. Ensimmäinen, loppuunmyyty konsertti oli 22. marraskuuta 1968. Keikkojensa ja Albatross-singlen ansiosta bändi kohosi huippusuosituksi myös Suomessa. Hetken aikaa bändi ohitti suosiossa jopa Beatlesit.

Peter Green ja Danny Kirwan Kulttuuritalon pukuhuoneella ennen keikkaa, kuva Tapani Talo

Fleetwood Mac oli tehnyt alkukesästä lyhyen ensi vierailun rapakon taa ja sieltä palattuaan bändi oli saanut kolmannen kitaristin Danny Kirwanin liityttyä joukkoon. Alkusyksyn aikana oli kierretty ahkerasti Brittein saarta ja poikettu Hollannissakin. Marraskuussa oli sitten vuorossa toinen Skandinavian kiertue. 15.11. bändi esiintyi Tukholmassa ja ennen Suomeen tuloa oli vielä viisi muuta keikkaa Ruotsissa ja Tanskassa.

Sattumalta tuo 22.11. oli bändin kannalta historiallinen päivä. Ensimmäisen Suomen keikan kanssa samana päivänä julkaistiin Englannissa bändin uusi single Albatross, josta sitten tuli bändin kaikkien aikojen suurin hitti ja myös menestynein FM-levy täällä Suomessa.

Keikan oli järjestänyt monia muitakin brittibändejä Suomeen aiemmin tuonut Leo "Leksa" Heinosen Finnshow. Kovin paljon ennakkoon ei keikkoja tuolloin mainostettu. Ensimmäisen mainoksen Finnshow julkaisi noin kolme viikkoa ennen keikkaa. Ajat ovat siis todella paljon muuttuneet noista ajoista, nythän ulkomaisten huippujen esiintymisiin lipunmyynti voi alkaa jo vuotta ennen konserttia. No ei Fleetwood Mac ollut vielä ensimmäisen keikkansa aikaan ihan kovinta huippua.

Helsingin Sanomissa julkaistiin kolme mainosta Fleetwood Macin ensimmäisestä keikasta. Ensimmäinen mainos oli 31.10.1968, toinen 20.11. ja konserttipäivänä voitiin jo kertoa keikan olleen loppuunmyyty.

Juuri konsertin alla ilmestynyt, kesällä aloittanut Markku Veijalaisen johtama Intro-lehti uutisoi näyttävästi keikasta. Jutussa esiteltiin lyhyesti, mutta ihan asiallisesti bändi ja sen historia. Tiedettiinpä kertoa myös uudesta singlestä, Albatrossista ja kohta-alkavasta uudesta USA:n kiertueesta.

Ennen konserttia Fleetwood Macilla oli TV-nauhoitus Mainos-TV:n Tunnussävelohjelmaa varten. Stump-lehti kertoi bändin tulleen Suomeen aamuyöllä neljän aikaan ja ehtineen nukkua vain muutaman tunnin ennen TV-nauhoitusta. Stumpin mukaan bändi oli valvonut melkein kolme päivää yhtä mittaa ennen Suomeen tuloa. Fleetwood Mac oli soittanut Ruotsissa pääosin klubeilla ja luullut, että näin tapahtuisi myös Suomessa.

Stumpissa kerrottiin bändin hieman kauhistelleen Kulttuuritalon katsomoa ja isoa lavaa, saisiko näin kolkossa ympäristössä yleisöä mukaan, kun paikassa ei ollut edes oluttarjoilua. Yhtye oli jättänyt vahvistimensa Ruotsiin, jossa heillä oli vielä muutama keikka edessä. Ei ole tiedossa mistä Heinonen järjesti paikalle vahvistimet, ei ainakaan The Boys -yhtyeeltä, kuten jossakin on arveltu. Jussi & The Boys oli näet samana iltana keikalla muualla.

Kulttuuritalolle ahtautui 1600 innokasta fania, sali oli täynnä portaita myöten. Yksikään bluesbändi ei ollut herättänyt tällaista kiinnostusta.

Leksa Heinonen saattoi olla tyytyväinen kiinnitykseensä. Liput myytiin loppuun ennakossa ja paikalle saapui 1600 lippunsa hankkinutta. Kulttuuritalon ulkopuolella 10 markan hintaisia lippuja myytiin kolminkertaiseen hintaan. Salin kerrotaan olleen portaikkoa myöten täynnä. Ilmeisesti Heinosella oli hyvät suhteen Kulttuuritalon järjestysväkeen, eikä ylibuukkauksesta tullut ongelmaa. Stump raportoikin Heinosen hykerrelleen tyytyväisenä jo ennen konserttia. Alkuaan oli kerrottu, että lämppärinä olisi toiminut englantilainen, niin ikään Blue Horizon -levy-yhtiön talliin kuulunut Chicken Shack. Heitä ei kuitenkaan paikalla näkynyt, eikä heitä mainoksissakaan enää mainittu.

Toisena lämppärinä toiminut ruotsalainen Rowing Gamblers oli julkaisut kolmannen singlensä Mister Music Man / Be Free vuonna 1968

Kaksi lämppäribändiä Heinonen oli kuitenkin paikalle järjestänyt. Illan aloitti kotimainen Night Train. Antti Einiö kuulutti bändin lavalla, kertoen konsertin alkavan "suomalaisella laatutavaralla". Stumpin mukaan tämä "soul"-yhtye esitti melko junamaisen tasapaksua musiikkia. M.A. Numminen oli hiukan toista mieltä ja arvioi Ilta-Sanomissa 25.11. laulusolistin olleen aika hyvässä vedossa, samoin pasunistin.

Toisena esiintyi ilmoituksissakin mainittu ruotsalainen Rowing Gamblers. Seura-lehti totesi arviossaan "Ruotsalaiset pikkupojat Rowing Gamblers ovat jo aikaisemminkin esiintyneet maassamme, tuntuu vaan siltä, ettei ohjelmistoa ole ensikäynnin jälkeen uusittu tippaakaan. Useimmissa lauluissa oli säestyksenä liikuttavan falski enkelikuoro, sympaattisin esiintyjä oli 14-vuotias ja jo kaksi vuotta ammattimuusikkona toiminut rumpalipoika. Rowing Gamblers suunnilleen vihellettiin ulos". Mauri Anteron huomion oli vienyt 14-vuotias basisti, jonka erinomaista omistautumista popmusiikille M.A kertoi ihmetelleensä koko ajan.

Väliajalla Seuran toimittaja oli bongannut yleisön joukosta Kisu Järnströmin ja Hasse Wallin. Myös Anki Lindqvist oli nähty Antti Einiön seurassa. Muuten Seurassa kuvailtiin yleisöä tähän tapaan "Gipsy-lookia, huivi otsalla, maksitakkeja, minihameita, kaikki kuluneen vuoden mahdolliset muodinkuvat olivat näkyvillä. Mielenkiintoisin oli kuitenkin tyttö, jonka polkkatukka oli jakauksella keskellä päätä ja hiukset toiselta puolelta porkkananpunaiset ja toiselta tuhkanvaaleat. Hänellä oli nukensilmät maalattuine ripsineen ja hopeapaperista tehty tähti kaulalla".

Perjantaina 22.11. oli pääkaupunkiseudulla paljon muutakin musiikkitarjontaa. Tässä muutamia keikkamainoksia päivän Hesarista. Ehkä pahin kilpailija oli Dipolissa järjestetty 'Secret Concert show tanssiaiset', jossa esiintyivät mm. Soulset ja Boys.

Stumpin mukaan bändin kuulutti lavalle "pitkähkön sähläämisen jälkeen monimiljonäärimanageri Mike Vernon". Blue Horizonin toinen omistaja Mike Vernon oli tosiaan bändin mukana tällä kiertueella, vaikkei hän ymmärtääkseni ollut bändin manageri. Perhelehti Seura kertoi konsertin alusta: "Verhot avattiin ja pojat tulivat lavalle. Itse Fleetwood kireissä nahkahousuissaan yläruumis paljaana ja muut jokseenkin yhtä villin näköisinä. Musiikki alkoi soida. Se oli vahvaa bluesia, siinä oli tiivis tunne heti alkusoinneilla".

Jeremy Spencer nähtiin lavalla kitaransa kanssa konsertin alussa

Stump kertoi yhtyeen soittaneen aluksi useita Dust My Blues -muunnelmia. Alussa pääosassa olikin Jeremy Spencer, jonka esitystä Seura luonnehti yksinkertaisesti hyväksi. Sitten oli vuorossa Danny Kirwan, joka Stumpin mukaan "halasi kitarastaan korva kaulassa kiinni hitaan melodisen bluesin". Seuran mukaan Kirwan "taisi yhtyeen tyylin, mutta hänen esiintymisensä oli melkeinpä hillittyä ja arvokasta Jeremyn jälkeen". M.A. kuvasi Kirwania "valkoisemmaksi" ja modernimmaksi kuin bändin muut kitaristit. "Hänen sooloilutapansa, ja laulukin, on viileämpää kuin muiden. Tekniikkaa oli vaikka millä mitalla", kuvaili Numminen. M.A:n mielestä kaikkein vetoavin ja aidoin blues puuttui kuitenkin Kirwanin soitosta.

Kirwanin jälkeen seurasi Stumpin kertomana vielä "dustmybluesia" ja Spenceriä. Sitten oli vuorossa Shake Your Moneymaker, jossa "kansa yltyi ikävä kyllä taputtamaan tahtia ja yhtä laahaavasti kuin aina. Näin jäi John McVien mainio bassoilu läiskytyksen taakse. Langanlaiha Mick Fleetwood takoi ihmeellisen pienen rumpusoolon", raportoi Stump.

Eipä silti blues on aina kaavamaista, bluesin soittajan nerokkuus mitataan sillä miten hän osaa käyttää fraaseja.

Mauri Antero kuvaili Spenceriä näin: "Hänen lennokas, hieman vanhahtava Elmore James -tyylinsä tuntui saavan yleisön mukaansa. Spencerin tyyli on melko kaavoittunut. Olin suorastaan kuulevani tarkasti Elmore Jamesin soolot kopioituna kappaleessa 'Shake Your Money Maker'. Eipä silti blues on aina kaavamaista, bluesin soittajan nerokkuus mitataan juuri sillä, miten hän osaa käyttää fraaseja".

Paidaton Mick Fleetwood herätti huomioita, kuva Tapani Talo

Tämän jälkeen Stumpin mukaan Spencer siirtyi "hakkaamaan pianoa" ja oli Peter Greenin vuoro. "Hän joutui soittamaan miltei pimeässä, sillä valojen hoitaja valaisi epätoivoissaan kaikkia muita Fleetwoodeja ihmetelleessään kuka nyt oikein mahtaakaan sooloilla. Peterin huimaavan kaunis 'I never missed a woman like i missed you' (tarkoittanee Drifting biisiä, jonka bändi oli levyttänyt jo 1967, mutta julkaistiin vasta 1971) sai valtavat aplodit" kuvaili Stump Greenin osuutta. Greenin biiseistä kuultiin ilmeisesti myös I Loved Another Woman (yksi ensimmäisen albumin helmistä) sekä tietenkin tuore single Albatross.

"Kaikkein raisuin meno alkoi Peter Greenin toisessa kappaleessa. Paitsi että yleisö riehaantui, se oli myös taiteellisesti sangen merkittävää soittoa", arvioi Numminen, muttei kertonut mikä toi toisena tullut kappale oli. Liekö ollut bändin aiempi singlebiisi Need Your Love So Bad, joka on kerrottu sisältyneen keikan ohjelmistoon. "Peter tuntuu saaneen moderneja vaikutteita, joten hänen soittonsa ei ole aivan niin suuressa määrin B.B. Kingin kaltaista kuin ennalta annettiin ymmärtää", Numminen jatkoi vielä Greenin soiton analysointia. Seuran artikkelin mukaan Green lauloi myös Good Golly Miss Mollyn, jota hieman epäilen. Yleensähän nämä vanhat rock'n'roll-klassikot olivat Spencerin heiniä. Minulla ei ole tuota biisiä FM:n esittämänä, enkä löytänyt YouTubestakaan, joten varmaksi en voi mennä sanomaan.

Legendaarinen kaksikko: Peter Green ja Gibson Les Paul, kuva Tapani Talo

Seuran mukaan bändi huudettiin lavalle kahteen kertaan. Toisena encorena "Peter Green lauloi Tutti Frutin (mitä taas epäilen). Peter Greenillä svengasi. Yleisöllä svengasi. Vanha järjestysmies katsoi, joko voisi juosta lavan eteen. Peter Greenin mikrofoni kaatui, tytöt huusivat", kertoo Seura. Stumpin jutussa sanotaan, "aplodimyrskyn johdosta he esittivät pari rockia", mutta ei sanota biisien nimiä.

Hesari raportoi lyhyesti konsertista 25.11. ilmestyneessä lehdessä. Ei ollut puhettakaan, että Hesari olisi tuohon aikaa arvioinut blues- tai rokkibändin keikkaa kulttuurisivulla. Sen sijaan lehdessä oli pieni yhden palstan juttu lehden sivulla 6, joka sisälsi tapahtumakalenterin "Helsinki tänään" sekä lyhyitä sekalaisia uutisia maailmalta ja Suomesta. Hesari kirjoitti mm. "Esitetyt kappaleet perustuivat melko raskaaseen ja hakkaavaan komppiin. Yleisö tuli innokkaasti mukaan, mikä on meillä melko harvinaista. Kappaleet olivat paria rock-numeroa lukuun ottamatta bluesia. Konsertin loputtua yleisö aplodeerasi pojat vielä kaksi kertaa lavalle ja sai kuulla viimeiseksi kappaleet Tutti Frutti ja Roll over Beethoven. Esiintyjät lupasivat, ettei vierailu jää viimeiseksi." Juttua koristi kuva paidattomasta Mick Fleetwoodista soittamassa rumpuja.

Yleisö tuli innokkaasti mukaan, mikä on meillä melko harvinaista.

M.A. Nummisen mukaan konsertti oli täydellinen menestys. Yleisö oli hänen mukaansa intoutunut oikein pahanpäiväisesti ja tytöt olivat kirkuneet "aivan siihen tyyliin kuin kolme vuotta sitten oli muotia". Numminen arvio, että poliiseja oli kutsuttu lisää konsertin kestäessä, järjestyshäiriöitä ei kuitenkaan ilmennyt. Nummisen Ilta-Sanomien juttua koristi Tapani Talon ottama kuva Peter Greenistä ja hän ei mainitse jutussaan nimeltä Shake Your Moneymakerin lisäksi yhtään konsertissa esitettyä biisiä.

Tämän ensimmäisen konsertin biisilistasta ei ole täyttä varmuutta, kukaan ei tainnut kirjata biisejä ylös, eikä tästä ole ilmeisesti ainakaan kokonaisia bootleg-taltiointejakaan. Varmuutta ei siis ole mikä biisilista lopulta oli.

John McVie Kulttuuritalon lavalla 22.11.1968, kuva Tapani Talo

Suosio kasvaa kohisten

Konsertti ja Albatross-single vauhdittivat bändin suosion huimaan kasvuun Suomessa. Jo kesällä 1968 oli bändi noussut listoille Stumpin ja Intron lukijaäänestyksissä "karvapäälistalla" ja "pörssissä". Konsertin lähestyessä oli bändi noussut jo kymmenen suosituimman ulkomaisen bändin/artistin joukkoon. Konsertin jälkeen nousu kiihtyi. Kuten edellä kerroin bändin levytkin olivat saaneet 1968 jo pientä listamenestystä. Osaltaan suosiota nostattivat bändin tv- ja radioesiintymiset, niillähän tavoitettiin myös muualla kuin pääkaupunkiseudulla asuvat.

Albatross nousi jo joulukuun myynnillään kaikkien kolmen listoja laatineen lehden eli Suosikin, Stumpin ja Intron listoille. Vaikka Fleetwood Macin aiemmat levyt olivat täällä purreet hitaammin kuin muualla, Albatross kävi kaupaksi Suomessa lähes yhtä ripeästi kuin bändin kotimaassa Englannissakin. Helmikuun myynnillään single yli kakkossijalle kaikkien kolmen edellä mainitun lehden listoilla ja pysytteli tilastoissa puolisen vuotta. Markku Aron Käyn uudelleen eiliseen esti ykkössijan saavuttamisen.

Stumpin karvapäälista ja Intron pörssi maaliskuussa 1969.

Maaliskuussa Stumpin ja Intron lukijat äänestivät Fleetwood Macin suosituimmaksi ulkomaiseksi bändiksi / artistiksi. Lehtien lukijaprofiilit olivat hiukan erilaiset, Stump oli ehkä hieman enemmän nimenomaisesti rockmusiikin ystävien lehti ja siellä FM syrjäytti pitkään ykkössijaa hallinneen Creamin ja Introssa taas syrjäytettiin valtaistuimelta Walesin tiikeri Tom Jones. Erittäin pitkäaikainen suomalaistenkin suosikki Beatles oli molemmilla listoilla kolmas. Äänestykseen osallistuneiden määrä ei tosin kummassakaan lehdessä ollut huikean suuri.

'Albatross' ei koskaan häviä unholaan. Siitä saattaa jopa tulla ikivihreä, jonkun 'Apacen' tapaan.

Maaliskuulla suomalaislehdetkin kertoivat bändin aikeista vaihtaa levy-yhtiötä, tosin vielä varmaa tietoa ei ollut siitä mihin firmaan bändi tulee päätymään. Samalla tiedettiin kertoa bändin tulevan uudelleen Suomeen ja nimenomaan taas Helsingin Kulttuuritalolle. Stumpissa julkaistiin myös artikkeli otsikolla "Peter Green ja Albatross". Siinä kerrottiin Albatrossin herättäneen kovaa keskustelua englantilaisten bluesfanien keskuudessa. Greenin suuhun oli laitettu lausunto "Soitamme yhä edelleen samankaltaista musiikkia kuin ennenkin, mutta joka kerta, kun sisällytämme ohjelmistoon 'Albatrossin' putoaa paikassa kuin paikassa fiilis automaattisesti". Toisaalta Green kertoo, ettei usko bändin menettäneen montakaan fania Albatrossin johdosta. Siitä ei puhuttu mitään, kuinka monta fania bändi oli saanut tuolla biisillä. Green toteaa enteellisesti myös: "Albatross ei koskaan häviä unholaan. Siitä saattaa jopa tulla ikivihreä, jonkun 'Apacen' tapaan". Kuinka oikeassa Green tässä olikaan!

Uudelleen Kulttuuritalolle

Leo Heinonen oli innostunut onnistuneesta marraskuun keikasta niin, että oli ilmeisesti tilannut bändin saman tien uudelleen keikalle. Keikkapäiväksi oli sovittu maaliskuun viimeinen päivä. Tällä välillä Fleetwood Mac oli käynyt toisella USA:n kiertueellaan ja tällä kertaa vastaanotto oli ollut hyvä, nyt keikoista oli saatu hyvät palkkiotkin. USA:ssa oli vierailtu useampaan kertaan levytysstudiossa ja taltioitu iso joukko upeita biisejä. Chicagossa paikallisten bluesmuusikoiden kanssa useampi levyllinen rehellistä bluesia, Otis Spannin kanssa New Yorkissa albumillinen niin ikään kunnon bluesia ja vielä omin voimin bändin seuraava singlebiisi Greenin Man of The World.

USA:sta palattua oli kierretty Englantia ja Skandinavian kiertue käynnistyi 20.3. Örebrosta, Ruotsista. Viiden Ruotsin ja Tanskan keikan jälkeen oli vuoro siirtyä Tukholman kautta Helsinkiin, jonne bändi saapui iltapäivällä. Majoittumisen jälkeen oli vuorossa Intro-lehden tarjoama päivällinen Merihotellissa. Päivällisen lomassa Veijalainen haastattelin bändiä. Peter Green kertoili vuoden vaihteen USA:n matkasta. "Amerikka on suuri ja sen markkinoiden laajuus hirvittää joskus. Esiinnyimme sikäläisissä bluespaikoissa ja yleisö todella osasi vaatia. Heille on turha esittää parempaa, mitä on, ja olemme mielestäni täysin syystä ylpeitä siitä, että saimme siellä varsin suopean vastaanoton", tilitti Green USA:n matkan antia.

Finnshow saattoi kertoa konserttipäivänä julkaistussa keikan ainoassa mainoksessa keikan olevan loppuunmyyty. Samalla mainostettiin parin viikon päästä tapahtuvaa Marmeladen keikkaa.

Intron jutussa kerrottiin myös bändin USA:ssa tekemistä levytyksistä. Danny Kirwan aprikoi "On vaikea sanoa, onko parempi tehdä levyjä Amerikassa vai Englannissa. Mielestäni tärkeämpää kuin studio, on se musiikki, mitä studiossa tehdään. Tilanne voi olla eri niiden yhtyeiden kohdalla, joiden levyillä studiotekniikalla on suuri merkitys. Me pyrimme pitämään musiikin ja taikatemput erillään". Kirwan myös kertoi, että uusi single on juuri julkaistu.

'Man of the World' on bluesia, mutta se ei ole sellaista bluesia kuin sinä tai muut kuvittelette bluesin olevan.

Green analysoi uutta singleä "Man of the World on bluesia. Se ei ole sellaista bluesia kuin sinä tai muut kuvittelette bluesin olevan. Siitä huolimatta sanoisin, että levymme on puhdasta bluesmusiikkia, vaikkakin hiukan uusitussa asussa. Näin ollen tuo Englannissa vallinnut kohu siitä, olemmeko unohtaneet bluesin ja siirtyneet pop-yhtyeeksi on aivan turha".

Helsingin jälkeen bändillä oli vielä yksi keikka Tukholmassa, liekö johtunut siitä, että bändin vahvistimet oli jätetty sinne edellisen vierailun tapaan. Helsingissä tarvittiin taas lainakamoja. Leo Heinonen oli ollut siinä käsityksessä, että bändi tuo mukanaan kaiken tarvitsemansa kaluston. Lämppäriksi Heinonen oli pestannut Raittisen Jussin ja The Boysin.

Fleetwood Macille tarjottiin Boysien laitteita, Jussin mukaan heillä oli useampikin Marshallin setti. Bändin kiertuemanageri lähetettiin Merihotellilta tarkistamaan tarjolla olevia vahvistimia. Pian hän palasi takaisin ja kertoi mitä on tarjolla, bändin jäsenet kauhistelivat, ei homma onnistu! Raittisen Jussin mukaan kissojen ja koirien kanssa yritettiin etsiä jousikaiulla varustettuja Fenderin vahvistimia. Niitä ei tainnut kuitenkaan löytyä.

Peter Green ja John McVie Helsingissä TV-ohjelma Tunnussävelen nauhoituksessa 22.11.1968. Marshallin vahvistimia näyttää olleen silloin käytössä.

Markku Veijalaisen kirjoittaman Intron jutun mukaan bändillä oli varta vasten heille tehty kalusto, jonka arvo oli kolmenkymmenen-neljänkymmenentuhannen markan välillä. Suomalaisittain tuo oli varmaan aika huikea summa. Intron mukaan tuolla kalustolla syntyy jo sellaiset soundit, mitä bändi konsertissaan haluaa tarjota ja mihin heidän menestyksensä perustuu. Peter Green olikin pudistellut päätään ja todennut heidän joka tapauksessa häviävän. "Jos soitamme, yleisö ajattelee meidän olevan huonoja, kun emme saa aikaan kunnon fiilinkiä. Jos emme soita, meitä pidetään ylpeinä tai ajatellaan menestyksen kihahtaneen lettiimme", oli Green tuumaillut.

Liput konserttiin olivat menneet kaupaksi ennätysvauhtia, parissa päivässä puskaradion avustuksella. Heinonen ei ollut ehtinyt mainostamaan konserttia, kun se oli jo loppuunmyyty. Mustanpörssin kauppiailla oli taas hyvät apajat. Konserttiyleisön koostumus poikkesi tällä kertaa selvästi edellisestä. Pääkaupungin ulkopuoliset bluesdiggarit jäivät pääosin ilman lippuja. Jussi Raittisen Introon kirjoittaman arvion mukaan paikalla oli pääosin hesalaisia poppareita. Konsertin aloittaneen Jussin ja The Boysin vahvistuksena oli Häkä Virtanen bassossa ja Leksa Heinosen pyynnöstä toisena solistina Anki Lindqvist, joka lauloi nyt folkin sijaan soulia ja bluesia.

Tauon jälkeen Fleetwood Mac aloitti osuutensa heidän keikkabravuureihinsa kuuluneella Otis Rushin ohjelmistosta lainatulla Homeworkilla, jonka bändi oli levyttänyt tammikuussa Chicagossa Otis Spannin kanssa. Seuraavana kuultiin Greenin suurimpiin suosikkeihin kuluneen B.B. Kingin If You Let Me Love You, jonka Green oli levyttänyt Fleetwood Macin alkuperäisen basistin Bob Brunningin perustuman Brunning Sunflower Blues Bandin kanssa alkuvuodesta.

"Peter Green lauloi aina muutaman tahdin melko rauhallisesti ja vastasi tähän aivan rautaisilla kitarakuvioilla, melkeinpä vielä maukkaammin kuin suuri esikuvansa".

Jussi Raittinen totesi Introssa Greenin osuudesta "Parhaita kappaleita eivät suinkaan olleet Albatross tai Shake Your Moneymaker, vaan muutamat hitaat bluesit B.B. Kingin tapaan. Peter Green lauloi aina muutaman tahdin melko rauhallisesti ja vastasi tähän aivan rautaisilla kitarakuvioilla, melkeinpä vielä maukkaammin kuin suuri esikuvansa".

Yllä olevalla YouTube videolla kuullaan neljä biisiä tästä 31.3.1969 (ei heinäkuulta 1968, kuten YouTuben tiedoissa kerrotaan) pidetystä konsertista. Biisit ovat Something Inside Of Me, If You Let Me Love You, Stop Messin' Round ja Jigsaw Puzzle Blues.

Danny Kirwan oli nyt selvästi suuremmassa roolissa kuin edellisellä keikalla. Hän oli pääosassa vielä levyttämättömällä biisillä Like It This Way ja lokakuussa Albatross-sessiossa purkitetuilla lauluilla Something Inside of Me, Coming Your Way ja Jigsaw Puzzle Blues. Viime mainittu saikin salista valtavat suosionosoitukset. Jussi Raittinen arvioi Kirwania seuraavasti: "Danny Kirwan esitti hänkin pari melko häikäisevää sooloa. Laulajana hän on vähiten bluesääninen yhtyeen jäsen. Hänen suuri valttinsa on loistava sävellystyö".

Jeremy Spencerin rooli jäi nyt vaatimattomammaksi kuin edellisellä kerralla. Raittisen mukaan Spencer haukkui vahvistimensa yleisön kuullen aivan pataluhaksi ja löi melkein hanskat naulaan ja oli jätti välillä soittamisen kokonaan. Piano, jota Spencer soitti välillä, ei kuulunut kunnolla. Ainakaan minulla olevalla taltioinnilla ei pianoa juuri kuule. Toki Spencer slideä kuultiin ja Jussi innostuikin kehumaan hänen sliden soittoaan parhaaksi Suomessa siihen asti kuulluksi. Kovimpaan menoon Spencer yltyy konsertin pisimmäksi venyneellä Talk To Me Baby / I Can't Hold Out (rakkaalla lapsella on monta nimeä) biisillä.

Loppupuolella kuullaan vielä kaksi Greenin biisiä Stop Messin' Round ja tietenkin se odotettu hittibiisi Albatross. Konsertin lopuksi oli vuorossa vanhaa rock'n'rollia, mutta tällä kertaa vain yhden biisin verran, Freddien Cannonin vuoden 1959 hitti Tallahassee Lassie. Bändi poistui lavalta ja seuraavaksi Antti Einiö kysyy: "Halutaanko niinku lisää", jota seuraa kova kirkuminen, Einiö huutaa jotain, mutta se peittyy yleisön meluun. Lavalle palannut Green kysyy sitten mitä haluatte, joku huutaa "Good Golly, Miss Molly" ja bändi aloittaa Shake Your Moneymakerin, jonka aikana yleisö Jussi Raittisen mukaan innostui vahtimestarien kauhistukseksi nousemaan seisomaan tuoleille.

Intro-lehti oli uhrannut Fleetwood Macin ja muutamaa päivää aiemmin Kulttuuritalolla esiintyneen Moven Suomen vierailulle melkein koko aukeaman. Markku Veijalaisen haastattelu oli tehty ennen konserttia ja sitä täydensi Jussi Raittisen konserttiarvio.

"Mick Fleetwood lienee eräs persoonallisimpia pop-rumpaleita. Hänen hillitty soitantonsa onkin eräs yhtyeen tyylin kulmakivistä."

Teinilehdessä Mikko Kurenniemi arvioi bändin saaneen yleisön mukaansa heti alusta alkaen. "Kuitenkin vaikutti siltä kuin heiltä olisi ollut hieman veto poissa, sillä soitto oli vähän rutiininomaista, eivätkä he yltäneet huippusuorituksiin", kirjoitti Kurenniemi. Syynä tuohon Kurenniemi arvio väsymystä, hänen mukaansa John McVie oli näyttänyt nukkuvan bassonsa varressa. Jeremy Spencerin slide-kitaran soiton Kurenniemikin arvioi kärsineen huonosta vahvistimesta. Mick Fleetwoodin Kurenniemi totesi soittaneen "vahvaa blues-komppia". Myös Jussi Raittinen antoi tunnustusta Fleetwoodille: "Mick Fleetwood lienee eräs persoonallisimpia pop-rumpaleita. Hänen hillitty soitantonsa onkin eräs yhtyeen tyylin kulmakivistä".

Myös Jussi arvioi kiertueväsymyksen vaikuttaneen siihen, ettei bändi yltänyt samalle tasolle kuin marraskuussa. Tosin Jussihan ei ollut paikalla marraskuussa, mutta perusti varmaan arvionsa muiden kertomiin vaikutelmiin. Totta olikin, että bändi oli keikkaillut erittäin tiivistiin näiden kahden keikan välisen ajan ja levyttänyt monta albumillista musiikkia. Kolmas Jussin mainitsema syys pienoiseen vaisuuteen oli yleisön koostumus

Jotenkin silti minusta tuoltakin kuuntelemaltani hieman heikkotasoiselta taltioinnilta välittyy hyvin yhteen hitsautuneen bändin intohimoinen paneutuminen soittamaansa musiikkiin. Konsertissa kuultiin kolme bändin Chicagossa mustien muusikoiden kanssa vajaa kolme kuukautta aiemmin levyttämää ja vielä julkaisematonta biisiä ja vain vajaa puolet biiseistä oli bändin levyillä aiemmin kuultuja. Bändi osoittikin olevansa edelleen vahvasti bluesbändi.

Ei kahta ilman kolmatta

Keväällä Helsingin keikan jälkeen Fleetwood Mac oli tehnyt Englannissa lyhyen kiertueen Peter Greenin idolin B.B. Kingin, Sonny Terryn, Brownie McGhee sekä Duster Bennettin kanssa. Lisäksi bändi oli kiertänyt yksinkin runsaasti ympäri Brittein saarta. BBC:lle oli tehty useita nauhoituksia ja äänitetty biisejä seuraavaa albumia varten. Lisäksi Jeremy Spencer oli tehnyt sooloalbumia, jolla muu bändi oli ollut myös soittamassa. Peter Green oli osallistunut useisiin muihin levytysprojekteihin kaiken muun tohinan ohessa.

Suomessa bändin suosio pysyi korkealla, Albatrossia myytiin hyvin kesään saakka ja lehtien suosikkiäänestyksissä bändi pysyi kärjessä loppukesään saakka. Man of the World singlestä ei enää tullut suurmenestystä maassamme. Kesäkuussa se oli Suosikin singlelistalla 22, mutta seuraavalla listalla vasta 47, elokuussa 45 ja siten se katosi listalta. Mr. Wonderful -albumia ei täällä listoilla näkynyt.

Kulttuuritalolla oli tangoilta 24.9.1969 esiintyjinä Pekka Nurmikallio (taisi olla sama Nurmikallio, joka perusti sitten Lahteen Microvox-studion) ja Kati-Annikki, ei Fleetwood Mac.

Finnshown Leo Heinosen mielissä maaliskuun keikka oli ollut menestys. Ainakin rahaa tuli. Miksei siis voisi koettaa vielä kolmannenkin kerran. Kolmannen keikan ajankohdassa lienee ollut jotain säätöä. Liekö jossain vaiheessa sovittu keikkapäiväksi 24.9.1969. Se ainakin kummittelee edelleen kovasti, netissä voi törmätä monessa kohtaa väitteeseen, että bändi olisi esiintynyt tuolloin Kulttuuritalossa. Näin ei kuitenkaan tapahtunut.

Finnshow julkaisi 29.10.1969 Hesarissa mainoksen, jossa mainostettiin tuona päivänä olevaa Steppenwolfin keikkaa ja kerrottiin samalla Fleetwood Macin esiintyvän B-Messuhallissa perjantaina 7.11.1969. Seuraavana päivänä julkaistiin kuitenkin uusi mainos, jossa kerrottiin FM:n esiintyvän Kulttuuritalolla 11.11.1969. Mitään selitystä päivän ja paikanvaihdolle en ole löytänyt. Mainoksessa kuitenkin kerrottiin bändin soittavan samana iltana kaksi konserttia klo 18 ja 21:15. Seuraavan päivän ilmoituksessa kelloajoiksi oli muuttunut 19 ja 21:15.

Ilta-Sanomissa julkaistu Then Play On -albumin mainos. Samalla kerrotaan bändin olevan tulossa Hesaan ja "kohta ilmestyy tosikova single Oh Well". Single ilmestyi marraskuun aikana ja joulukuussa ilmestynyt Stump kertoi sen olleen marraskuun 22. myydyin single.

Juuri konsertin aikoihin painoon menneessä Introssa oli Kari Helopaltion juttu Fleetwood Macista. Siinä Helopaltio kertoi suomalaisten tehneen aiemmilla vierailuilla vaikutuksen Peter Greeniin, joka oli suuresti ylistänyt täkäläistä yleisöä. Helopaltio ylisti myös bändin kolmea kitaristia sanoen heitä todelliseksi musiikilliseksi voimalataukseksi. "Heidän soittamansa musiikki on mallikelpoista bluesia ja säveltäjinä he ovat jo kynäilleet eräitä blues-historiaan jääviä sävelmiä", kertoo Helopaltio. Kirwanin hän mainitsee erityisen tuotteliaaksi säveltäjäksi ja kertoo Kirwanin kirjoittaneen ensimmäiset laulunsa viisi vuotta sitten. "Although The Sun Is Shining oli eräs hänen ensimmäisistä tekeleistään, tarina kadotetusta rakkaudesta", jatkoi Helopaltio.

Helopaltio kertoo Spencerin säveltäneen ensimmäiset kappaleensa jo 11-vuotiaana, jolloin häntä innoittivat Paul Ankan, Bobby Veen ja Tommy Roen kaltaiset tähdet. Edelleen Helopaltio toteaa, etteivät Spencerin sävellykset ole bluesia - huomaa ristiriita edellä sanotun kanssa - eivätkä ne näin ollen sovellu Fleetwood Macin kuvioihin. Siksi Spencer tulee tekemään oman albumin. Lisäksi Helopaltio kertoo, Spencerin olevan porukan humoristi, erityisesti esiintymislavalla ja siksi erityisen tärkeä bändille.

Peter Greeniä Helopaltio kuvailee osuvasti yhtyeen isäksi ja kertoo tämän sävellysten perustuvan fraasien varaan, oikean tunnelman löytäminen on hänen mukaansa tärkeää Greenin sävellystyössä. "Monet hänen sävellyksistään päättyvät roskakoriin, jos kohta jäljelle jäävät ovat todellisia kaunottaria", toteaa Helopaltio ja mainitsee esimerkkeinä biisit Albatross ja Man of the World.

Tällä kertaa keikkaa mainostettiin moneen otteeseen lokakuun lopun ja marraskuun alun aikana.

Viimein koitti keikkapäivä tiistai 11.11. Mainostuksesta huolimatta yleisöä kahteen konserttiin tuli 1640 eli kummassakin konsertissa oli noin puoli salillista yleisöä. Lämmittelijäksi oli Leo Heinonen kiinnittänyt tällä kertaa Paroni Paakkunaisen juuri kokoaman Utopian, tuolla nimellä bändi mainittiin konserttimainoksessa, mutta bändi tunnettiin myös pidemmällä nimellä Black Flag of Utopia. Keikka ilmoituksessa bändin kokoonpanoksi ilmoitettiin Paronin lisäksi, Gugi (Kokljuschkin), Nono (Söderberg) ja Ken McLeod, myös basisti Timo Väkevä kuului soittaneeseen kokoonpanoon, vaikkei häntä ilmoituksessa mainittu.

Jussi Raittisen Introon kirjoittaman keikka-arvion mukaan Utopia selvisi osuudestaan kiitettävästi. Jussi kertoi bändin soittaneen mukavaa ja hillittyä korkean tyylin poppia, josta ei puuttunut svengiäkään, vaikka bändi oli soittanut hiljaa. Live In Finland -kirjan mukaan Nono Söderberg olikin kertonut Greenin ja Kirwanin ihmetelleen, onkohan lämppäribändi akustinen, kun vahvistimet olivat niin mitättömät.

Edellisestä kerrasta viisastuneena Fleetwood Mac toi mukanaan kaiken tarpeellisen laitteiston. Jussi Raittinen kertoi Introssa hämmästelleensä alkuun, kun roudarit alkoivat kantamaan lavalle ensin 30-40 wattisia ja osin vielä vanhemman ikäpolven Fenderin Bandmastereita, Pro-Ampeja ja Tremoluxeja. "Myös näiden kaapit olivat samoja vuosikertoja. Vain John McViellä oli tallella mammuttikokoinen appelsiinin värinen Orangensa. Ehdin jo ajatella, että konsertin nimi olisikin 'Fleetwood Mac esittelee basistinsa John McVien', kun kummallekin sivulle kohosi yleis- ja lauluvahvistimien seinä. Kaksikymmentä erilaista, tosin ei kovin suurikokoista kaappia, kahdeksan sadan watin pääteastetta, kaksi viisikanavaista jousikaiulla varustettua sekoituspöytää sekä vielä nauhakaiku muodostavat systeemin, jota parempaa ei täällä ole nähty tai kuultu", esitteli Jussi bändin varustusta.

Kovin varteenotettavaa kilpailevaa musiikkitarjontaa ei tiistaina 11.11.1969 ollut.

Sitten oli pääesiintyjän vuoro astua lavalle. Kotimaakuntani päälehteen Karjalaiseen konsertista raportoinut nimimerkki TK eli hiljattain Joensuusta Tampereelle muuttanut Tapio 'Madman' Korjus kertoi bändin saapuneen lavalle ilman suurempia eleitä. Alusta alkaen valitsi Korjuksen mukaan lämmin ja välitön tunnelma.

Soittimien virittely vei aikansa, "mutta yleisö ei ehtinyt hermostua pitkään odottamiseen, sillä esiintyjien välittömyys ja spontaani ilonpito pitivät tunnelmaa yllä", kuvaili Korjus. Ensimmäisen settinsä bändi aloitti uusimmalla singlehitillään Oh Well. "Kylläpä homma toimikin. Oh Well -biisin introssa joku soitti akustista nylonkielistä kitaraa, ja kun tempo tuli mukaan, Mick Fleetwood taputteli conga-rumpuja joissa oli Shuren puikkomikki. Biisi toistettiin lavalla aivan kuin studiossa!", muisteli Jussi äskettäin minulle. Minulla on osa tuosta biisistä, valitettavasti vain noin puolet, ja vaikka taltiointi ei ole korkeatasoinen voi hyvin uskoa Jussin kertoman.

Korjuksen mukaan Green osoitti olevansa ennen kaikkea mainio kitaristi, mutta ei pyrkinyt tuomaan itseään jatkuvasti esille. Green soitti soolot vain omissa kappaleissan ja muuten komppasi Spenceriä ja Kirwania heidän soolobiisiensä aikana. Raittisen Jussin mukaan Greenin suggestiivinen ääni tempasi yleisön mukaansa, kuten myös hänen äärimmäisen keskittynyt kitaransoittonsa. "Peter käytteli varsin runsaasti vahvistimensa jousikaikua oppi-isänsä B.B. Kingin tyyliin", kertoi Jussi. Danny Kirwanin Then Plat Onin avausbiisi Coming Your Way keräsi Jussin mukaan runsaat suosionosoitukset ja muutenkin Kirwan loisti jäälleen uusien sävellystensä ansiosta.

"Kirwanin kappaleet edustivat uudentyyppistä Fleetwoodia ja niinpä ei Jeremy Spencer näyttäytynyt paljoakaan soittamassa pianoa ennen omaa osuuttaan", totesi Jussi ja kertoi Spencerin olleen erittäin hyvällä tuulella. "Hänen toinen kappaleensa, ilmeisesti oma sävellys, hidas blues, sisälsi taas kerran aivan loistavaa slide-kitarointia", jatkoi Jussi. Jeremyn kitaraa Jussi kuvaili ihmeellisen muotoiseksi lankuksi, joka muistutti suuren pyrstönsä ansiosta pyrstötöntä lentokonetta. Kyseessä oli Spencerin USA:n kiertueella hankkima Gibson Flying V -kitara.

Jeremy Spencer maaliskuisen Saksan kiertueen ensimmäisellä keikalla 18.3.1970, Niedersachsenhalle, Hannover, Saksa. By W.W.Thaler - H. Weber, Hildesheim - Own work, CC BY-SA 3.0, Link

"Raisuin meininki oli Jeremyllä E. Jamesin kappaleessa 'I'm a Stranger' (Stranger Blues), jossa kuultiin uudentyylistä slidekitarakomppausta", arvioi Jussi. Spencer osuuden jälkeen tunnelma Jussin mukaan jotenkin lopahti, eikä sitä nostanut takaisin edes Albatross. Lopuksi oli vuorossa jo perinteiseen tapaan 50-luvun rock'n'rollia. "Jeremyn laulama Great Balls of Fire oli mannaa ainakin paikalla olleille rock-kauden kokeneille, niin hyvin Jeremy soitti pianoaan ja lauloi. Ylimääräinen loppunumero Little Richardin Keep a Knockin' ei kuitenkaan enää yltänyt paljon minnekään, vaan sen jälkeen lähti yleisö vähin äänin ulos".

Toinen setti poikkesi suurelta osin ensimmäisestä eli bändi osoitti, että ohjelmistoa löytyy pidempäänkin esitykseen. Setti aloitettiin pitkään ohjelmistossa olleella Homeworkilla. Jussi Raittisen mukaan alku oli vielä lupaavampi kuin edellisessä ja tunnelma nousi koko ajan. Erityisesti tunnelmaa nostivat Jussin arvion mukaan Greenin tulkitsemat Man of the World ja B.B. Kingin ohjelmistosta lainattu I've Got A Mind To Give Up Living toiselta nimeltään All Over Again. Viimeksi mainitusta olikin muodostunut yksi Greenin upeimmista keikkabravuureista. Spencerin Stranger Blues oli jälleen hurjaa menoa. Oh well sisältyi myös toiseen settiin, samoin Kirwanin tähtihetki Coming Your Wayn muodossa.

Keikan puolivälissä Green erehtyi pyytämään yleisöä lavan eteen paremman kontaktin luomiseksi. Tällöin talon valojen hoitaja sytytti salin valot ja järjestysmiehiä ilmestyi lavan reunalle. Tunnelma muuttui hetkessä. Roudarit yrittivät häätää järjestysmiehiä pois, mutta turhaan. Loppuosa mentiin sitten näissä puitteissa eikä alun tunnelma enää palannut. Toinen keikkabravuri Shake Your Moneymaker ei sekään nostanut tunnelmaa, ei myöskään Albatross. Ihan lopuksi kuultiin pakolliset rock'n'roll numerot, tällä kertaa Jerry Leen Great Balls of Fire ja pikku-rikun Jenny, Jenny. Täydessä valaistuksessa eivät nämäkään enää innostaneet suuresti yleisöä.

YouTubesta on kuunneltavissa kymmenen ensimmäistä biisiä tästä jälkimmäisestä setistä alkaen Homeworkista ja päättyen Shake Your Moneymakeriin. YuoTubessa väitetään biisien olevan 24.9.1969 pidetystä konsertista. Kulttuuritalolla oli silloin tangoilta ja tangolta nämä biisit eivät kuulosta ;-).

Yleisradio äänitti konsertit, joidenkin mukaan vain jälkimmäisen ja lähetti ne myöhemmin radiossa. En löytänyt mistään tieto siitä, milloin nauhoitus esitettiin radiossa. Radiosta useampikin varmaan nauhoitti lähetyksen ja myös näitä taltiointeja sittemmin päätyi myös bootlegeille. Ehkä nuo tuo yllä mainittu YouTube taltiointikin on juuri tästä radiolähetyksestä.

Helsingin Sanomat tiivisti 16.11. keikan annin näin: "Popyhtye Fleetwood Mac vieraili Suomessa nyt kolmatta kertaa. Konsertissa oli yleisöä kohtalaisen vähän, mikä tuotti järjestäjille tappiota. Yhtye pitäytyi pääasiassa menestyskappaleisiinsa (mikä ei pitänyt paikkaansa). Mick Fleetwood soitti rumpuja ja Peter Green sekä Danny Kirwan kitaraa. Jeremy Spencer lauloi ja soitti kitaraa". Näin siis valtakunnan päälehti kuittasi tuohon aikaan merkittävän kansainvälisen bändin vierailun. Suosikki puolestaan kuittasi konsertin kertomalla kauhistellen, kuinka bändi oli vienyt suuren joukon tyttöjä mukaansa hotelliin.

Yleisömäärä oli pettymys ja Heinosen saldo illasta meni miinukselle. Tapio Korjus kirjoittikin Karjalaisessa "Helsinki on liian pieni kaupunki kahdelle pop-konsertille samana iltana. Väite saattaa tuntua harkitsemattomalta, mutta sen paikkaansa pitävyys nähtiin taas". Korjus arveli, että tämän seurauksena ulkomaisia huippuja nähdään harvemmin Suomessa. Ainakin Fleetwood Macin osalta tämä piti paikkaansa.

Vai vieläkö nähdään?

Monissa lähteissä kummittelee edelleen, että Fleetwood Mac olisi esiintynyt Helsingissä 3.4.1970. Ehkä näin oli alustavasti sovittukin, ilmeisesti bändin keikkakalenteriin on tällainen merkintä jossakin vaiheessa tullut. Leo Heinonen ei ymmärrettävästi enää ollut innostunut ainakaan lähiaikoina uudesta keikasta. Maaliskuussa 1970 FM oli jälleen Euroopan kiertueella, keikkoja oli Ranskassa, Sveitsissä, Hollannissa, Belgiassa ja erityisesti Saksassa, jossa bändi oli erittäin suosittu. Martin Celminsin Green elämäkerrassakin Helsingin keikka mainitaan, siinä todetaan Euroopan kiertueen päättyneen Helsinkiin 3.4.1970.

Saksassa Münchenin keikka oli bändille kohtalokas, kuten toisessa jutussa jo kerroin. Saksan jälkeen suunnattiin Skandinaviaan, ensin Tanskaan 28.3. ja 1 ja 2.4. bändi esiintyi Tukholmassa. Siellä yleisöä riitti, vaikka bändi oli esiintynyt siellä tiheämmin kuin Helsingissä. Ruotsin vierailun aikana Green ilmoitti lopettavansa. Suomeen bändi ei tullut, vaan palasi Ruotsista Englantiin. Siellä tehtiin vielä huhti-toukokuulle sovitut keikat ennen Greenin eroa.

Ehti mennä useampi vuosikymmen ennen kuin taas uutisoitiin Fleetwood Macin tulevan Suomeen. 5.2.2013 Hesari ja monet muutkin lehdet kertoivat Fleetwood Macin konsertoivan Hartwall Areenalla 25.10.2013. Bändi oli aloittamassa maailmankiertuetta klassikkolevynsä Rumoursin uudelleen julkaisun kunniaksi. Reilun parin kuukauden päästä kuitenkin ilmoitettiin, että Helsingin keikka peruuntuu "tuotannollisista ja logistisista syistä". Todellisuudessa lippujen ennakkomyynti oli ollut heikkoa. En ollut pettynyt tästä peruutuksesta, tuskin moni muukaan Peter Greenin ajan Fleetwood Macin ystävä. Bändin musiikki oli muuttunut suuresti sitten Greenin päivien, bluesista ei ollut jäljellä rippeitäkään.

Miten Fleetwood Mac vaikutti

"Muhun Green vaikutti eniten tunnetasolla plus tietenkin se, että mä näin tään originaalin Fleetwood Macin kolme kertaa. Kitaristina taas Greenin merkitys on ollut mulle kaikista suurin ja lauluntekijäpuolella tietysti Dylan", kuvaili Dave Lindholm suhdettaan Peter Greeniin ja Fleetwood Maciin Arto Junttilan haastattelussa (Blues News 6/1999).

Bändin Suomen keikkoja Dave muisteli näin: "Mun mielestä Fleetwood Mac oli hirveän rikas yhdistelmä. Keikalta sait monta fiilistä. Se svengasi ihan tajuttomasti sitten kun bändi innostui. Se oli tiimi, etten mä ole semmosta kuullut en ennen, enkä jälkeen".

"Fleetwood Mac oli hirveän rikas yhdistelmä. Keikalta sait monta fiilistä".

"Voisin melkein sanoa, että meikäläiselle ainoa brittiartisti, jota mä olen kuuntelemalla kuunnellut, on Peter Green ja diggaan tänäkin päivänä miehen alkuaikojen juttuja. Tavallaanhan mulla blues lähti silleen, että 10-vuotiaana Nastolassa kuulin radiosta sellaista ohjelmaa kuin Kaleidoskooppi ja sieltä tuli John Mayallin Bluesbreakersia. Hiffasin, mistä on kysymys ja sitten ilmestyi 'A Hard Road' ja se kolahti ja nimenomaan Green viehätti kitaristina ja seuraavana tulikin jo Fleetwood Mac", kertoi puolestaan Pepe Ahlqvist niin ikään Blues Newsissä 1999.

"Greenin soitto oli sekoitus mustaa miestä ja B. B. Kingiähän hän oli kuunnellut paljon. Hänellä oli erittäin hyvä tyylitaju ja eurooppalaisena hän oli muita syvällisemmin tutustunut blueskitaran soittoon. Green oli myös loistava laulaja ja hyvä harpisti", arvioi Ahlqvist haastattelussa edelleen.

"Greenillä oli erittäin hyvä tyylitaju ja hän oli myös loistava laulaja ja hyvä harpisti".

Suosikeikseen FM-tuotannosta Pepe Ahlqvist nimesi Junttilan haastattelussa "Kahdella ensimmäiseliä levyllä ja nimenomaan Mr. Wonderful-levyllä mun mielestä kaikki Greenin osurit on loistavia; lf You Be My Baby, Rollin'Man, Stop Messin' Round ja erittäin hieno hidas Love That Burns.

Daven vastaus suosikkikysymykseen oli: "Greenhän on loistava säveltäjä. Vaikkei hänen tuotantonsa ole kauhean massiivinen, se kattaa paljon. En tiedä kuka muu olis' voinut säveltää Albatrossin, mutta keikoilla olen aina soittanut Long Grey Mareä ja Stop Messin' Roundia. Ne on mun lempparit".

Esa Kuloniemi kertoi minulle hänen elämänsä muuttuneen täysin, kun hän näki ja kuuli TV:stä Tunnussävel-ohjelmasta Fleetwood Macin esityksen. Esa Pulliainen pitää Greenin Albatrossia ohittamattomana helmenä. Heikki Silvennoinen aloitti kitaran soiton Greenin ja Fleetwood Macin innoittamana.

Lukemattomat muutkin suomalaismuusikot innostuivat aikoinaan Fleetwood Macista ja heidän ansioistaan perehtyivät syvällisemmin bluesiin ja löysivät myös originaalit mustat bluesin taitajat ja heidän levynsä. Fleetwood Macin merkitys oli siis valtava myös Suomessa ja vaikka suuren yleisön silmissä kiinnostus heihin väheni, syveni toisaalta monien musiikin ystävien kiinnostus heidän musiikkiinsa. Fleetwood Macin ensimmäiset levyt ovat edelleen haluttuja keräilykohteita.

Olin Fleetwood Macin ensimmäisen konsertin aikaan marraskuussa 1968 juuri täyttänyt 16 vuotta. Asuin Pohjois-Karjalassa Polvijärvellä, kävin keskikoulua, enkä tiennyt Fleetwood Macin konsertista mitään. Muistan kyllä jo tienneeni bändin Black Macig Womanin ansiosta. Seuraavista konserteista tieto ehkä jo kantautui Itä-Suomeenkin, mutta en silloin voinut kuvitellakaan lähteväni Helsinkiin asti konserttiin.

Tapio Korjuksen jutun konsertista varmaan luin aikoinaan Karjalaisesta, vaikken sitä enää muistakaan. Muistan kuitenkin, että meillekin tulleeseen lehteen alkoi ilmestyä Tapion kirjoituksia. Eipä siinä lehdessä silloin paljon muuta kiinnostavaa ollutkaan. Fleetwood Macin levyt hankin sitten muutettuani Tampereelle, siitä kirjoitinkin jo aikaisemmassa jutussani.