John Fogerty Hartwall Areenalla 2.7.2019

Lähes kaksi tuntia rock'n'rollin ilotulitusta tarjosi John Fogertyn kymmenes Suomen keikka Hartwall Arenalla. Erinomaisen bändin säestyksellä energinen Fogerty tarjosi nostalgiatripin lähinnä uransa alkuaikojen tuttujen, monia muistoja herättävien melodioiden myötä.

John Fogertyn 50-vuotisjuhlakiertueen My 50 Years Trip ajanlasku alkaa vuodesta 1969, vaikka Fogertyn uran alkoi jo 60-luvun alussa. Ensimmäinen levy Tommy Fogerty and The Blue Velvetsin nimissä ilmestyi jo 1961. Creedence Clearwater Revivalinkin ensimmäinen bändin nimeä kantanut albumi ilmestyi 1968. Vuosi 1969 muutti kuitenkin Fogertyn ja hänen silloisten bändikaveriensa elämän tyystin. Bändi julkaisi tuolloin peräti kolme mahtavaa albumia ja murtautui niillä musiikkia kuuntelevan nuorison suosioon kaikkialla maailmassa. Albumi ja niiltä julkaistut singlet keräsivät lukemattomia Top Ten -sijoituksia ja kultalevyjä.

Konsertin aluksi lavalle rakennetulle screenille piirtyi värikäs kuva- ja videokollaasi Fogertyn uran varrelta, lähinnä 60- ja 70-lukujen taitteesta. Samaan aikaan ympäri salia kiersi tanssijaryhmä nostattamassa tunnelmaa. Varttitunnin lämmittelyn jälkeen bändi ja heti perään Fogerty astelivat lavalle ja saman tien käynnistyivät Born on the Bayoun tutut sävelet. Konsertin alkupuoli täyttyi muutenkin vuosien 1968-1970 CCR-hiteistä.

Ensimmäisen CCR-albumin helmi Susie Q on ollut yksi suurimpia suosikkejani CCR:n ja Fogertyn ohjelmistosta. Nyt tuo teini-ikäisen James Burtonin loihtima ja Fogertynkin aikoinaan huumaama riffi kajahti ilmoille konsertin neljäntenä. Burton täyttää ensi kuussa jo 80 vuotta, joten biisillä on jo ikää. Olin hieman pettynyt tämän kertaiseen aika rajuun versioon. Nyt ei juuri kuultu niitä herkkiä ja huikean intensiivisiä bluessävyjä, jotka olivat kuultavissa 1968 julkaistulla CCR-versiolla ja Fogertyn ensimmäisellä Suomen keikalla 1997.

Ensimmäinen Fogertyn CCR-kauden jälkeinen laulu oli harvemmin konserteissa kuultu, kahdeksantena soitettu, vuonna 1997 ilmestyneen Blue Moon Swamp-albumin Blueboy, joka oli myös konsertin tuorein laulu. Heti perään kuultiin toisena soolouran tuotteena Rockin' All Over the World vuodelta 1975, jossa peruskokoonpanoa vahvisti puhallinryhmä, jota en huomannut tenorisaksofonisti Nathan Collinsia lukuun ottamatta esiteltävän koko konsertin aikana. Muut puhaltajat olivat ilmeisesti Steve Robinson (pasuuna) ja Ethan Chilton (trumpetti). Collins näytti soittavan välillä myös bongorumpuja.

Erityisen suosittu Fogerty on ollut aina Suomessa ja muissa pohjoismaissa. Ei siis ihme, että Fogerty suuntasi Euroopan kiertueellaan myös Helsinkiin ja jatkoi täältä Norjaan, Ruotsiin ja Tanskaan. Tiistainen keikka oli Fogertyn viiden keikka Hartwall Arenalla ja kaikkiaan kymmenes keikka Suomessa. Vuoden 1997 uudelleen tulemisen jälkeisten Fogertyn keikkojen perusohjelmisto on koostunut CCR:n menestyslevyjen hittibiiseistä. Niin nytkin, kahdestakymmenestäkuudesta kuullusta laulusta seitsemäntoista oli CCR:n levyiltä ja vain kolme Fogertyn soololevyiltä.

Koskaan aiemmin ei soolotuotannon osuus ole jäänyt näin suppeaksi Fogertyn konserteissa. Edellisestä uusia lauluja sisältäneestä Fogertyn albumista on jo kymmenen vuotta. Tämä varmaan osaltaan selittää soolomateriaalin vähyyden. Osaltaan asiaan luonnollisesti vaikuttaa sekin, ettei soololevyillä ole juuri ollut CCR-biisien veroisia hittejä. Uskollisimmat fanit olisivat varmaan kuulleet myös esimerkiksi Deja Vu (All Over Again) albumin helmiä. Itse kaipasin etenkin automatkoilla paljon kuuntelemani vuoden 2009 The Blue Ridge Rangers Rides Again kantrialbumin biisejä. Fogertyhän on myös mitä mainion kantribiisien tulkitsija.

Nyt lavalla oli kuitenkin rockbändi, jonka ohjelmisto areenakonsertissa oli luonnollisesti suunnattu suurelle yleisölle, joka odotti niitä tuttuakin tutumpia biisejä ja niitähän kyllä riitti. CCR-biisien osuus ei kuitenkaan ollut aiempaa suurempi, sillä pois jääneet soolobiisit oli korvattu covereilla. Onhan CCR toki levyttänytkin covereita, mutta nyt kuultiin myös sellaisia biisejä, joita CCR tai Fogerty yksin ole koskaan levyttänyt.

Woodstock-tunnelmia

Konsertti ja koko kiertuekin näyttää osin kietoutuneen myös legendaarisen Woodstock-festivaalin muistojen ympärille. Konsertissa kuullut coverbiisit olivat pääosin Woodstockissa kuultuja, mm. Beatlesien With A Little Help From My Friends, jonka Joe Cocker lauloi Woodstockissa sekä Sly & The Family Stonen Everyday People ja Dance to the Music, jossa tässä konsertissa lauloivat nimettömäksi jääneet taustalaulajat. Tämän biisin aikana lavalla olikin eniten väkeä hippiasuihin sonnustautuneen tanssiryhmän pyöriessä soittajien seassa. Myös Tyler Fogertyn laulama The Whon My Generation soi aikoinaan Woodstockin lavalla.

John Fogerty muisteli myös pitkään CCR:n Woodstockin keikkaa. Bändi oli joutunut soittamaan Grateful Deadin jälkeen ja Fogertyn kertoman mukaan he olivat keikan aluksi katselleet epäuskoisina Deadin pitkän setin jälkeen nukuksissa ollutta yleisöä. Fogerty esitteli myös Humbucker-mikrofonilla varustetun Rickenbacker 325 -kitaransa, jolla hän oli soittanut tuon Woodstockin keikan ja ensimmäisessä tv-esiintymisessään Ed Sullivan Showssa sekä myös ensimmäisillä CCR:n levyillä. Nyt Fogerty soitti kitaralla Who'll Stop the Rainin, jonka hän kertoi säveltäneensä Woodstockin jälkitunnelmissa. Muuten Fogerty vaihtoi kitaraa melkein jokaisen biisin välissä. Sikäli kuin permannon takaosasta saatoin oikein havaita hän soitti ainakin kahdella erilaisella Les Paulilla ja Telecasterilla sekä monella muulla kitaralla.

Katso Shane Fogertyn soolo Star Spangled Banner, Red Rocks Amphitheatre, Morrison, USA

Woodstock-tunnelmiin liittyi myös Fogertyn toisen pojan, 28-vuotiaan Shane Fogertyn soolonumero. Aiemmin isänsä konserteissa pääosin komppikitaristina toiminut Shane osoittautui kelvolliseksi kitaristiksi soittaessaan Jimi Hendrixiä varioiden Henkan Woodstock-bruuvurin The Star-Spangled Banner eli Yhdysvaltain kansallislaulun. Shanen rooli bändissä oli kasvanut aiemmasta, kun lavalla ei nyt nähty Fogertyn kanssa viime vuosina kiertänyttä Devon Panglea. Ainut suoraan Woodstockiin liittymätön, mutta kylläkin samalta vuodelta ja hyvin Woodstockin henkeen sopiva lainabiisi oli John Lennonin Give Peace a Chance, jonka Fogerty esitti myös levynäkin julkaistussa John Lennon’s 75th birthday -konsertissa ja on sittemmin laulanut sitä myös omissa konserteissaan.

Kaikki lainabiisit eivät ehkä istuneet ihan täydellisesti Fogertyn äänelle, olisin mieluummin kuunnellut niiden tilalla hänen soolotuotantoaan. Toisaalta ehkä artistin näkökulmasta nuo biisit toivat vaihtelua, joka vahvistaa omaa motivaatiota.

Fogerty ylisti kovasti lapsiaan, myös lukiota käyvää Kelsey-tytärtään, jota konsertissa ei kuultu tai nähty muuten kuin kuvissa. Molemmat nykyisen vaimonsa kanssa tehdyt pojat olivat siis mukana ja Tyler sai laulaa myös Good Golly Miss Mollyn, osin isänsä kanssa.

Loistava rock'n'rollbändi

Fogertyn bändi ydinryhmä on pysynyt samana jo vuosia ja yhteissoitto toimii saumattomasti. Pisimpään Fogertyn kanssa kiertänyt nimekäs rumpali Kenny Aronoff tuntui iskevän lihaksikkailla käsillään rumpujaan entistä vahvemmin ja samalla todella tarkasti. Erinomaisen komppiryhmän toinen jäsen James LoMenzo on ollut mukana kuutisen vuotta ja myös hänen soittonsa oli hyvin energistä. Huikean soolon hän heitti Marvin Gayen tunnetuksi tekemässä I Heard It Through the Grapevinessa, jossa LoMenzo soitti välillä bassoa vikkelästi kuin kitaraa. Samassa biisissä sai erinomaisia taitojaan esitellä myös kosketinsoittaja Bob Malone. Molone soitti myös haitaria, mutta nyt häneltä ei kuultu pitkää haitari-introa Lookin' Out My Back Doorissa, kuten joissain aiemmissa konserteissa.

Grapevine olikin yksi illan kohokohdista ja selvästi pisin kappale. Se poikkesi selvästi illan yleisilmeestä. Pääosin ohjelmisto oli voimarockia, jossa vahvan soundin seassa eivät pienet hienot nyanssit juuri päässeet esille. Kuten suurissa areena- / stadionkonserteissa yleensäkin, bändi oli harjoitellut erinomaisesti soittamansa biisit, soittorutiini oli uskomaton ja kuviot toimivat täydellisesti ja biisistä toiseen siirryttiin saumattomasti. Grapevinessa, joka on upea jo biisinäkin, muusikot saivat soolotilaa ja siinä kuultiin hiukan jazzillisia tai progemaisiakin sävyjä.

John Fogertyn laulu kuulosti erittäin vahvalta koko vajaan kahden tunnin konsertin ajan. Fogertyn kitara soi myös entiseen malliin. Toki sooloja kuultiin muiltakin, Nathan Collinsin saksofoni soi Long As I Can See the Lightin alussa. Fogertyn avattua kitarallaan Bayou Countryn päätösraidan Keep On Chooglin' oli Aronoffin vuoro esitellä tunnettua osaamistaan, välillä Fogerty vetäisi vaikuttavan pätkän huuliharpulla ja Aronoff kiihdytti menoaan. Lopussa koko bändi yltyi hillittömään svengiin. Tämä oli illan hurjimpia vetoja. Vaikkei Fogerty laulu ollut ehkä ihan niin uhmakas ja raju, eikä huuliharppukaan ihan yhtä tunteikas kuin vuoden 1968 levytyssessiossa, soi hänen kitaransa edelleen vähintään yhtä rajusti ja bändi oli tällä kertaa selvästi vahvempi ja taidokkaampi.

CCR-aikoina Fogerty ei aina ollut tyytyväinen soittokavereihinsa, joten uskon hänen nyt nauttivan soitosta erittäin ammattitaitoisten ja kunnianhimoisten soittajien kanssa. Se kyllä välittyikin lavalta. Konsertti oli kaikin puolin huolella mietitty ja työstetty kokonaisuus, lavan taustalla oli suuri näyttö, jolla kukin esitys visualisoitiin laulun teeman mukaisesti kuvin ja videoin, lavan reunan näytöiltä kauempanakin istuvat voivat seurata lavan tapahtumia. Äänentoisto toimi moitteetta alusta loppuun, toisin kuin edellisen viikon Dylan-konsertissa. Suurten konserttien tapaan välillä tehosteena ilmassa leijui paperisilppua ja tulenlieskoja.

Muistoissani edellinen Puistobluesissa 2012 kuulemani Fogertyn konsertti tuntuu mieluisammalta. Ulkokonsertti on tietysti aina puitteiltaan hyvin erilainen kuin sisätiloissa pidetty. En erityisemmin ole ihastunut Hartwall Arenaan konserttipaikkana. Järvenpäässä kokoonpano oli toinen, Aronoff ja Malone olivat sielläkin, mukana oli myös loistava steel-kitaristi Randy Kohrs, josta erityisesti pidin. Erityisesti mieleeni sieltä ovat jääneet Ricky Nelsonin Garden Party, jossa Kohrsin steel soi upeasti, ja Roy Orbisonin Pretty Woman, jotka istuivat mielestäni Fogertylle paremmin kuin nyt kuullut coverit.

Sikälikin tämä poikkesi aiemmin näkemistäni konserteista, ettei lavalla enää nähty ruutupaitaista maalaispoikaa, vaan Fogerty oli pukeutunut siistiin esiintymisasuun, kuten monet amerikkalaiset artistit kuvioin ja kimaltein koristeltuun takkiin ja paitaan. Hiukan jäin miettimään, oliko tämä liiankin täydellistä, viimeisen päälle tuotteistettua. Oliko Dylanin konsepti sittenkin parempi, ei mitään ulkoisia tehosteita, vain pelkkä musiikki?

Encorena kuultiin, niin kuin tämän kiertueen aikana on jo tavaksi muodostunut, Bad Moon Rising ja Proud Mary. Bändi ja Fogerty myös tuntuivat vaan lisäävän höyryä. Energiaa tuntui jäävän vielä varastoon. Lopussa ilma oli täynnä paperisilppua, serpentiinejä ja tulenlieskoja. Mutta pian rock'n'roll-rieha oli ohi, kaikki ymmärsivät, ettei enempää tule ja loppuaplodit jäivät lyhyeksi yleisön jo poistuessa salista.

74-vuotiaana Fogerty tuntuu olevan todella hyvässä vireessä. Yleisöä oli paikalla selvästi enemmän kuin edellisen viikon Dylan-konsertissa, mutta ei ihan täyttä salillista. Tunnelma oli vapaampi, kuvia sai ottaa ja tanssihaluiset saivat tanssia ja encoren aikaan suuri osa katsojista osoitti suosiotaan seisten ja monet kiirehtivät lavan eteen.

Junalle kävellessä kuuntelin areenalta poistuvan yleisön kommentteja. Paljon kuului hyvin tyytyväisiä kommentteja. Paras konsertti ikinä, ehdottomasti, kuului äänekäs kommentti. Ihmiset olivat selvästi tyytyväisiä kuulemaansa. Kaksikymmentäkuusi laulua, silti muutama suosikki tuntui jääneen vielä kuulematta, Travelin' Band tai Lodi olisi vielä pitänyt soittaa. Silti Fogerty oli jälleen laulanut itsensä suomalaisten ja muidenkin paikalla olleiden sydämiin.

4.7.2019 Rami