Peter Green Suomessa

Keikat Suomessa

Peter Green keikkaili 1980 ja 1990-luvuilla ja vielä 2000-luvun alussa Suomessa vaihtuvien kokoonpanojen kanssa. Keräsin tähän tiedot näistä keikoista.

Peter Green & Kolors

Creole Records julkaisi vuonna Peter Greeniltä Kolors nimisen albumin. Levy koostui suurelta osin aikaisempien levyjen äänityssessioista yli jääneistä biiseistä. Biisit on siis tehty erilaisilla kokoonpanoilla. Laulut oli kirjoittanut Greenin Mike-veli. Peter Green oli tehnyt itse yhden levyn biiseistä, se on nimeltään Funky Jam. Green oli keikkaillut Kolors-kokoonpanon kanssa aiemmin jo ainakin Saksassa. Edellisenä vuona Helsingin Sanomat oli uutisoinut kahteen kertaan Greenin olevan tulossa huhtikuulla 1982 Helsinkiin. En kuitenkaan löytänyt mistään vahvistusta tälle.

YouTubesta löytyy Kolors-kokoonpanolta ainakin taltiointi Greenin yhdestä helmestä, Mr. Wonderfulilla alun perin kuultu Love That Burns

Levyn ilmestyttyä Green lähti kiertueelle Skandinaviaan, myös Suomessa tehtiin ainakin seuraavat kolme keikkaa juhannuksena 1983. Ei ole varmaa tietoa millä kokoonpanolla täällä soitettiin.

• 23.6.1983 Tavastia
• 24.6.1983 Halkosaari, Lappajärvi
• 25.6.1983 Sunrock, Ravirata, Forssa, Finland

Jukka Hauru kirjoitti Hesarissa 27.6.1983 Greenin Tavastian keikasta. Se oli keikka-arvioksi aika erikoinen. Hauru kävi siinä läpi Greenin elämän vaiheita ja sanoi keikasta vain seuraavaa: "Tavastiallekin tultiin, ei suurin odotuksin, mutta hieman jännittyneinä katsomaan entistä idolia". Kunnioituksesta idoliaan kohtaan Hauru ilmeisesti vaikeni kokemuksistaan. Greenin terveys

Pelkällä etunimellä esiintynyt Päivi kertoi Entisten nuorten sävellahjassa 26.5.2015 kertomuksen kohtaamisestaan Peter Greenin kanssa Lappajärven keikan jälkeen. Kertomus meni näin: "Olin juhannuksena 1983 kesätöissä hotellin respassa Seinäjoella. Olin aattona yövuorossa klo 22.00 - 7.00-välisen ajan. Hotellissa yöpyi englantilainen bändi, joka oli keikalla Lappajärvellä. Kun bändi tuli yöllä hotelliin, niin siitä yksi bändiläisistä sanoi minulle, etä et menettänyt mitään, sillä porukka oli siellä niin humalassa. Ravintolasalin nurkkaan jäi loppuyöksi istumaan bändin kitaristi. Hän ei mennyt nukkumaan niinkuin muut bändiläiset. Miehellä oli päässään sellainen Bob Marley-pipo. Muistan sen, kun työhöni kuului myös ravintolasalin siivous yöllä. Bändin nimeä en muista, mutta jälkeenpäin, siis vuosia myöhemmin, selvisi, että kitaristi oli kuuluisa Peter Green. Enkä pyytänyt edes nimmaria...

Peter Green Splinter Group

Green perusti Peter Green Splinter Groupin 1990-luvun lopulla Nigel Watsonin ja Cozy Powellin avustuksella. Splinter Group julkaisi yhdeksän albumia vuosina 1997-2004 ja keikkaili noina vuosina varsin paljon. Keikat olivat ilmeisen vaihtelevia, Greenin terveydentilan ailahdellessa melkoisesti. Ilmeisesti Green pystyi ani harvoin täysipainoiseen esiintymiseen.

Suomessa Splinter Group kävi useita kertoja. Ainakin seuraavat keikat olen todentanut tapahtuneeksi. Lappeenrannan keikasta ei ole muuta vahvistusta kuin tieto, että sitä on mainostettu. Todennäköisesti vuonna 2000 oli muitakin keikkoja, ainakin Imatrasta olen saanut yhden henkilön maininnan, muuten en ole sitä saanut vahvistettua.

• 15.6.1997 Provinssirock, Seinäjoki
• 04.4.2000 Tavastia Blues Festival, Tavastia, Helsinki
• 05.4.2000 Hotelli Lappee, Lappeenranta
• 20.7.2001 Pori Jazz, Kirjurinluoto Concert Park
• 21.7.2001 Pori Jazz, WORKShop
• 12.9.2002 Tavastia

Peter Green Splinter Group vuonna 2001 ja Crawlin' King Snake albumilta Blues Don't Change

Provinssin keikalla bassoa soitti Neil Murray ja koskettimia Spike Edney ja rummuissa oli Cozy Powell. Creenin ohella kitaristina ja laulusolistina toimi Nigel Watson. Vuonna 2000 ja sen jälkeen keikoilla soitti ilmeisesti alla mainittu kokoonpano.

• Peter Greenbaum, kitara, huuliharppu, laulu
• Nigel Watson, kitara, laulu
• Peter Stroud, basso
• Roger Cotton, koskettimet, rytmikitara
• Larry Tolfree, rummut

Dave Lindholm totesi Blues Newsissä 1999 Provinssirockin keikasta toisen käden tietona, kuulleensa Topi Sorsakoskelta Greenin "vetäneen Provinssissa ihan miehekkäästi". Helsingin Sanomissa Jarkko Jokelainen tyytyi toteamaan "Sunnuntain ohjelmisto oli perinteiseen tapaan kevyempi. Sir Elwoodin hiljaisten värien suomipopista siirryttiin Fleetwood Mac -yhteyksiä omaavan Splinter Groupin perinnemusiikkiin".

Blues News -lehdessä 4/1997 oli kuitenkin laajempi juttu Splinter Groupin keikasta ja samalla oli haastateltu Greeniä ja Nigel Watsonia. Lehteen kirjoittaneen Antti Vainion mukaan keikka oli mieltäylentävää kuunneltavaa juurimusiikin ystäville. "Bändi otti epäilijöiltä luulot pois heti kärkeen tykittämällä eetteriin vanhan Fleetwood Mac -bravuurin "Black Magic Woman". Selvitettyään pienet virittelyongelmat bändi latasi tanakan version Greenin biisistä "Rattlesnake Shake", kuvaili Vainio keikan avausta.

Robert Johnsonin "Travelling Riverside Bluesin" ja "Steady Rollin' Manin" Green ja Nigel Watson olivat esittäneet akustisena. "Samalla Green näytti kyntensä huuliharpistina", kertoi Vainio. Keikan bluesosastoa täydensivät sähköiset tulkinnat Elmore Jamesin aiheesta 'Look On Yonder Wall' sekä tietenkin Freddie Kingin säkenöivä 'The Stumble', jonka Green heitti miltei yhtä irtonaisesti kuin aikanaan John Mayall Bluesbreakersin älpeellä "A Hard Road" vuonna 1967. Komeasti kulki toinenkin Freddie Kingin ohjelmistosta poimittu revittely 'Going Down', kuvaili Vainio ja luonnehti lopuksi Greenin esitystä näin: "Ikäistään vanhemman näköinen mestari näytti nauttivan lavalla olostaan ja tuntui suhtautuvan touhuun huumorinpilke silmäkulmassa".

Settiin sisältyi edellä mainittujen lisäksi ainakin: Albatross, Green Manalishi sekä Jimi Hendrixin ohjelmistosta Can You See Me, lisäksi bändi esitti Vainion mukaan pari Watsonin biisiä. Green ja Watson olivat soittaneet vuorotellen kitarasooloja ja Watson oli myös hoitanut vuorollaan lauluosuuksia.

Provinssirock puhui mainoksessaan vain Peter Greenistä, varmuuden vuoksi mainittiin myös hänen kotimaansa.

Tavastia-Klubin 4.4.2000 Splinter Groupin keikasta kirjoitti Blues Newsiin Sami Ruokangas. Hänen mukaansa bändi avasi keikan komeasti soittaen muhkealla bluessoundilla Destiny Road -albumin Heart Of Stonen. "Nigel Watson soitti kitaraa bluesmieheksi oikeaoppisesti eli peukalolla. Green soitti osassa biiseistä melko vähän antaen suosiolla Nigel Watsonin hoitaa hommat", kertoi Ruokangas. Hänen mukaansa Green jätti välillä kitaran kokonaan sivuun ja soitti huuliharppua.

Illan kohokohdiksi Ruokangas nostaa Balck Macig Womanin, joka räjäytti melua täydehköltä Tavastialta, sekä toisen Greenin oman biisin, Bluesbreakersien aikainen helmi Supernatural. Välillä bändi oli soittanut akustisesti Robert Johnsonia, joissa pääosassa oli ollut Nigel Watson, Green tyytyessä laulun lisäksi huuliharpun soittoon. "Green ei ole mikään harppuvirtuoosi, mutta soitto ajoi asiansa", totesi Ruokangas. Sitten siirryttiin sähköiseen osuuteen ja kuultiin Freddie Kingin The Stumble, jossa Green Rautakankaan mukaan näytti osaavansa yhä soittaa.

Fleetwood Macin aikaista biiseistä kuultiin myös Rattlesnake Shake, Albatross, jossa pääosassa oli taas Watson, Greenin tyytyessä tuplaamaan paikoin melodiaa, sekä Green Manalishi, jonka sovituksessa Ruokangas oli kokenut ahaa-elämyksen. "Tajusin, että tässä biisissä ja koko keikkasetissä soivat terveellä tavalla sulassa sovussa Greenin 'suuruuden' eri elementit. Kuultavissa oli hänen varhaisin vaikuttajansa Hank Marvin, musta 'vähemmän on enemmän' -koulukunnan blueskitara, Fleetwood Macin myöhäistuotannosta syntynyt rock ja 'Manalishissa' sekä 'Rattlesnakessa' jopa juureva hard rock. Vaikka Green yhä kamppailee terveytensä kanssa ja kuulee "ääniä', hän on silti sovussa menneisyytensä kanssa. Suuri osuus tähän lienee juuri Nigel Watsonilla ja Splinter Groupilla, jotka ovat auttaneet legendaa takaisin pimeydestä", avasi Ruokangas elämystään.

Ruokangas kuvasi Greenin esiintymistä etenkin alkupuolella ujoksi ja arvioi välillä Greenin tuntuneen olevan täysin hukassa siitä mitä muu bändi soitti. Välillä Green oli laulanut hyvin hiljaa. Bändin keikkamiksaaja oli kertonut Greenin olevan hankala miksattava, kun hän ujostellen haluaa laulaa ja soittaa hyvin hiljaa. Vastapainoksi Green oli kuitenkin soittanut kitarallaan upeita näyttöjä muistutukseksi siitä, että häntä on kehuttu parhaaksi valkoihoiseksi blueskitaristiksi.

"Peter Green ei todellakaan ole sitä, mitä hän oli kulta-aikanaan reilut 30-vuotta sitten, mutta sairaudesta toipuessa osa mestarin suuruudesta on palannut", tiivisti Ruokangas arvionsa.

2001 Pori Jazzeihin Green ja Splinter Group palkattiin pikakomennuksella Gary Mooren paikkaajaksi. Jazzeissa esiintyi myös John Mayall Bluesbreakerseineen sekä toinen Greenin tuttu John Hammond, johon Green oli tutustunut ensimmäisellä USA:n kiertueellaan 1968. Mayall ja Hammond saivat Satakunnan Kansan arvostelijoilta synninpäästön esityksistään, mutta Green ei. Lehteen kirjoittaneen Ilari Tapion mukaan Green oli soittanut mm. Otis Rushin It Takes Timen ja Black Macig Womanin. Tapion mukaan Green soitti löysästi ja hänen äänensä oli pihinää, jonka Gary Moore olisi peitonnut kurkkutautisenakin.

Biisit kulkivat Tapion mukaan kosketinsoittaja Roger Cottonin, basisti Peter Stoudin ja rumpali Larry Tolfreen ammattimaisen peruskompin varassa, ei niinkään Greenin tai Nigel Watsonin soiton varassa. Tapion mukaan Splinter Groupin paikka ei edes hätätilassa olisi ollut itseään kunnioittavan jazzfestivaalin päälavalla.

Esa Kuloniemi oli saanut kunnian kuuluttaa yhden merkittävistä esikuvistaan eli Green lavalle Porissa ja Esa oli yrittänyt haastatellakin Greeniä, mutta Nigel Watson ei ollut sallinut haastattelua.

---

Peter Green suomalaismediassa

Peter Green on Fleetwood Macista lähtönsä jälkeen vältellyt julkisuutta ja antanut medialle haastatteluja ani harvoin. Muutaman haastattelun tai ainakin sen tapaisen löysin suomalaislehdistäkin. Ohessa lyhyet referaatit niistä.

Soundi 4/1997: Peter Green palaa pitkältä matkalta

Jutun alussa olivat äänessä Greenin yhteistyökumppanit. Splinter Groupin basisti Neil Murray kertoo Greenin soittotaitojen palautuneen huimaa vauhtia. Murray kuvaili työskentelyä Greenin kanssa tähän tapaan: "En tiedä, millainen Peter oli nuorempana, mutta ainakaan tänään häntä ei voi kutsua miksikään tavanomaiseksi muusikoksi. Soittajilta vaaditaan huomattavia määriä kärsivällisyyttä. Me joudumme toisinaan tavallaan kuin repimään soiton irti Peteristä, sillä hän on tunnepohjainen ihminen, joka sille tuulelle sattuessaan sulkeutuu omaan kuoreensa. Hänen fysiikkansa ei myöskään ole vielä sitä luokkaa, että hän pystyisi heittämään fantastisen keikan toinen toisensa perään"

Artikkelissa on paljon myös äänessä Greenin tuolloinen manageri Michelle "Mich" Reynolds. Reynolds oli ymmärtääkseni aikoinaan mukana Fleetwood Macin organisaatiossa ja oli myös naimisissa FM:n ja Greenin entisen managerin Clifford Davisin kanssa. Reynolds oli tutustunut Greenin jo FM:n alkuvaiheissa 1967. Reynolds kertoi käyneensä tapaamassa Greeniä pari vuotta aiemmin siis n. 1995-96. Tuolloin Green ei harrastanut lainkaan soittamista, eikä hänellä ollut ainuttakaan kitaraa. Green oli ollut vahvasti lääkitty ja hyvin väsynyt.

Mich Reynolds kertoi Greenin muuttaneen hänen luokseen ja hänen lääkitystään oli hiljalleen kevennetty. Raynoldsin kautta kuvaan oli astunut hänen veljensä Nigel Watson, jonka kanssa Green oli alkanut verryttämään kitaransoittoa. Reynolds kertoi, Green ensimmäisen esiintymisen pitkän tauon jälkeen olleen Frankfurtissa, Gibsonin kitaramessuilla. Splinter Group oli esiintynyt myös brittibluesin kantavimpiin voimiin kuuluneen Alexis Kornerin muistokonsertissa.

Lopulta Greenkin pääsee ääneen. Haastattelua tehneen Esa Koivion kysymykseen soittotaidon palautumisesta Green vastaa: "Tatsi ei kenties ole vielä yhtä luonnollinen kuin mitä se voisi olla, mutta toisaalta rakastan soittamista ja se on hommassa tärkeintä. Jostain syystä pystyn nyt keskittymään soittooni paremmin kuin koskaan aikaisemmin. Soittohalujeni palautumista on edesauttanut hyvä bändi. Yhtyefiilis on kokonaan toinen kuin mitä se oli aikoinaan Fleetwood Macissä. Nämä pojat osaavat pelleillä ja pitää hauskaa, eikä kaikki ole haudanvakavaa".

"Tatsi ei kenties ole vielä yhtä luonnollinen kuin mitä se voisi olla, mutta rakastan soittamista ja se on hommassa tärkeintä"

"Bluesin asemaa ei pysty uhkaamaan mikään. Tulevaisuudessa aion kuitenkin taas ryhtyä kuuntelemaan enemmän klassista musiikkia ja katsotaan sitten uudestaan mihin suuntaan oma musiikkini on menossa. Tällä hetkellä olen kirjaimellisesti musiikin ympäröimä. Harjoittelen koko ajan kotona ollessani. Kuuntelen satelliittiteeveen kanavia ja soittelen erityylisten biisien aikana. Menen intialaiseen ravintolaan ja saan vähintäänkin yhtä suuren tyydytyksen paikassa soivan musiikin kuuntelemisesta kuin itse ruuasta. Olen juutalais-arabialaista sukujuurta ja tunnen vetoa heidän etniseen musiikkiinsa", vastasi Green Kovion kysyessä, onko blues yhä suosikkimusiikkiasi.

Green kertoi olevansa yhä yhteyksissä Mick Fleetwoodin kanssa. Muuten hän totesi Fleetwood Mac kuuluvan menneisyyteen. "Soitan yhä joitakin noita varhaisia biisejä, mutta pidän niitä omina kappaleinani enkä Fleetwood Macin biiseinä", kertoi Green.

Tulevaisuuden suunnitelmistaan Green kertoi tekevänsä keikkoja ja hoitavansa soittamisen niillä sekä antavansa muiden hoitaa loput. Menneistä Green kertoi: "Minua on kusetettu aiemmin, mutta minulla on oikeusjuttuja vireillä tilanteen korjaamiseksi nyt jälkikäteen. Halusin antaa rahani pois, mutta en sentään kaikkia rahojani. Minut teljettiin parantolaan sen takia, etten osannut päättää minkä osan rahoistani halusin lahjoittaa muille".

Green kertoi lopuksi olevansa onnellisempi kuin pitkiin aikoihin. Onnen salaisuus oli hänen mielestään se, että saa tehdä keikkoja ja pystyy yhdistämään soittamisen sekä arkielämän askareet yhteen. Koivion kysyessä katuuko Green mitään, hän vastasi katuvansa, "mutta mitä jälkiviisaus voisi auttaa".

Koivio oli ollut kuuntelemassa ennen haastattelua Splinter Groupin keikan ja sitä edeltäneen soundcheckin, jota hän kuvaili ponnettomaksi. "Illalla täyden klubiyleisön paikallaolo sytyttää Greenin kuitenkin kokonaan uuteen elämään. Kaiken aiemman valossa kyseenalaista huumoria osoittaen kitaristi esittelee 'Black Magic Woman' biisin Carlos Santanan säveltämänä kappaleena. Hivelevän täyteläinen soitto nostattaa kuitenkin palan auttamattomasti kurkkuun. Jo ai koinaan alkuperäisen Fleetwood Macin levyttämä 'Homework' rullaa vaivattoman mukaansatempaavasti", kuvaili Koivio varsinaista keikkaa.

Blues News 4/1997: Peter Green - kitaralegenda palasi pimeydestä

Blues Newsin Antti Vainio oli päässyt haastattelemaan Greeniä Provinssirockin keikan jälkeen. Tai alkuun äänessä oli Nigel Watson, joka kertoi Splinter Groupin etsivän keikoilleen sopivaa tasapainoa bluesklassikoista, Fleetwood Mac -biiseistä ja bändin jäsenten uusista lauluista. Watson kertoi tehneen sisarensa Mich Reynoldsin kanssa ison työn saadakseen Green jälleen soittokuntoon ja keikoille. "Peter soittaa jälleen, mutta tämä ei ole mikään comeback. Hän vain jatkaa siitä mihin joskus jäi. Hän haluaa soittaa jälleen ja juuri sitä hän nyt tekee", totesi Watson Vainiolle.

Green kertoi Vainiolle kitaran soiton alkuvaiheistaan: "En oikeastaan aloittanut kitaransoittoa bluesilla, vaan soittelin skiffleä Lonnie Doneganin ja kumppaneiden tapaan. Ammattimaisesti soittelin kuitenkin lähes alusta asti nimenomaan bluesia koska jouduin monien muiden tapaan brittiläisen bluesbuumin pauloihin".

"Kun näin Yardbirdsit keikalla ja kuulin Eric Claptonin kitarointia, aloin ajatella että tuo voisi olla kivaa hommaa. Eric oli tosi kova kaveri noihin aikoihin. Näin hänet myös ensimmäisellä keikallaan John Mayalla Bluesbreakersin ja Champion Jack Dupreen kanssa. Eric soitti tuolloin Telecasteria ja se soveltuu mielestäni bluesiin paremmin kuin Irs Paul, jonka soundi valtaa ehkä liikaa tilaa muulta bändiltä", jatkoi Green alkuaikojensa muistelua.

Sitten palattiin nykyhetkeen ja Gren arvioi "Tiedän nykyään paljon enemmän kitaransoitosta kuin aikanaan 60-luvulla. En tiedä mikä silloin pidätteli minua kehittämästä tietämystäni kitarasta, mutta jokin sen teki ja niin luovuin koko hommasta." "Levysi voi olla listoilla ykkösenä, eikä sellainen tilanne ole helppo nuorelle pojalle. Se ei todellakaan ole helppoa. Menestys ei useinkaan ole helposti käsiteltävä asia", tilitti Green menestyksen paineista.

Blueskitaristeista Green kertoi arvostavansa erityisesti Freddie Kingiä, mutta arvostavansa myös Chuck Berryä nimenomaan blueskitaristina. "Freddie nosti kitaran esille esimerkiksi biisillä "Hideaway". Jimmy Rogers oli kova, kuten Otis Rushkin. Itse yritin aikanaan jäljitellä sitä tapaa, jolla Otis Rush soittaa mutta huomasin pian, etten pysty siihen. Otis soittaa sävelet todella kauniisti. Siinä on paljon lämpöä mukana", kuvaili Green ja mainitsi suureksi innoittajakseen myös B.B. Kingin.

Blues News 2/2000: Peter Green - Valkoisen blueskitaran mestari Suomessa

Edellä referoin Sami Ruokankaan keikka-arviota Tavastialta 4.4.2000. Ruokangas pääsi konsertin jälkeisenä aamuna aamiaiselle Greenin ja kumppaneiden kanssa. Presidentti-hotellissa Ruokangas tapasi ensimmäisenä Nigel Watsonin, joka oli pahoitellut sitä, ettei Green ole ennä entisensä. Pian seuraan liittyivät kiertuemanageri Arthur Andersson, kosketinsoittaja Roger Cotton ja Green, jonka tapaamista Ruokangas kuvaa häkellyttäväksi. "Green puhuu harvoilla parin sanan lauseilla. Välillä hänen puheensa hiljenee mutinaksi ja kuiskaukseksi, josta on mahdotonta saada selvää. Seuraava lause saattaa taas olla voimakas ja selkeä. Enimmäkseen hän on hiljaa ja kuuntelee muun pöytäseurueen keskustelua ujosti hymyillen", kuvaili Ruokangas Greenin käytöstä.

Ruokankaan kysyessä, onko Fleetwood Macin biiseissä sellaisia, joita Green ei halua soittaa. Greenin mukaan suurin osa, "kun aloitin taas soittamisen julkisesti, homma lähti Black Magic Womanista. Sen yleisö haluaa kuulla, ja sitä Splinter Group on soittanut koko olemassaoloaikansa. Vähitellen otimme mukaan myös muita vanhoja Flidari-biisejä kuten Rattlesnake Shake, Albatross ja Green Manalishi", kertoi Green.

Vanhan Fleetwood Macin paluuta koskevaan kysymykseen Green oli vastannut: "Mick Fleetwood on minulle niin pahasti velkaa, että en esiinny hänen kanssaan vapaaehtoisesti. Halusin itse aiemmin soittaa hänen kanssaan, mutta häntä ei kiinnostanut. Se loukkasi minua. Lisäksi hän on minulle valtavasti rahaa velkaa käytettyään materiaaliani. Jos hän nyt pyytää minua soittamaan kanssaan, sanon ei.

Mike Vernonin kokoamista Blue Horizon sessioiden julkaisusta Green toteaa haastattelussa: "Ymmärrän kyllä, että ihmiset haluavat saada kuullakseen kaikki otot biiseistämme. En tiedä paljoakaan Vernonin projekteista, enkä pidä siitä, että minulta ei kysytä lupaa materiaalin käyttöön. Tietysti antaisin luvan, jos sitä minulta kysyttäisiin. Se loukkaa, ettei edes kysytä".

Martin Celminsin kirjoittaman elämäkertansa Green sen sijaan hyväksyy. "En ole tätä itse lukenut. En ole kiinnostunut omasta elämästäni. Kirjoittaja on kuitenkin ok", toteaa Green. Ruokankaan kysyessä Greeniltä hänen huuliharpun soitostaan, toteaa Green: "No joo, soitan sitä mielelläni. Jos itse saisin päättää, soittaisin nykyään pelkkää huuliharppua ja laulaisin. Soitan nykyään omaksi ilokseni myös rumpuja. En ole Clapton, vaikka minua halutaan pitää sellaisena kitarasankarina. Hendrixejä on jo liikaa. Minulle kitara ei ole A ja O. On aivan sama saanko bluesini ilmaistua harpulla vaiko kitaralla".

Parhaaksi elossa olevaksi blueskitaristiksi Green nimeää Honeyboy Edwardsin, jonka kanssa hän levytti 1969 Chessin studiolla. "Hänen tyylinsä on uskomaton ja kaiken kaikkiaan hän on minulle jäljellä olevista kovin jätkä. Toista hänen kaltaistaan ei ole", vastasi Green.

Ruokangas kysyy myös, millaista oli tehdä hiljan ilmestynyttä Hot Foot Powder albumia, jolla soittivat myös Dr John, Honeyboy Edwards, Otis Rush ja Buddy Guy. "Aivan mahtavaa. Sekä Otis Rush että Buddy Guy soittivat upeaa kitarointia levylle. Olisin silti valinnut molempien sooloista eri otot kuin jotka tuottajat levylle ottivat. Nyt mukaan valitut olivat tavanomaisempia kuin ne rajummat ja hullummat otot, jotka jätettiin pois. Levy tehtiin nopeasti, enkä ehtinyt tapaamaan heitä kunnolla. Honeyboyn tapasin taas ja se oli hieno kokemus. Pidän koko Hot Foot Powder -levystä. Robert Johnsonin biisit ovat parasta mahdollista musiikkia, vastasi Green ja kertoi olleen mukavaa saada mukaan myös Dr John.

22.11.2018 Rami Öystilä