Antero Jakoila - kitaristi

Pääosassa Antero Jakoila

Olen luullut tiedostaneeni Antero Jakoilan monipuolisuuden. Silti kirjan luettuani hämmästelin kuinka monipuolinen kitaristi ja muusikko hän onkaan. Niin monessa Jakoila on ollut mukana 60-puolivälissä alkaneen muusikkouden vuosikymmeninään. Jaakko Riihimaan ja John Fagerholmin kirjassa Antero Jakoila – Kitaristi esiintyy satoja muusikoita tai musiikkielämän vaikuttajia Suomesta ja monesta muustakin maasta.

Jakoila ei ole pitänyt ääntä tekemisistään, teot ovat puhuneet puolestaan ja vieneet miestä eteenpäin uusiin tilaisuuksiin ja tehtäviin. Kirjassa Jakoila on itse hyvin paljon äänessä, mutta ääneen pääsevät myös monet yhteistyökumppanit ja jo edesmenneitä muistellaan. Hector, Jussi Raittinen, Tuomari Nurmio, Kari Kuuva, Anneli Saaristo, Dave Lindholm, Rauli Somerjoki, M.A. Numminen, Kojo, Pedro Hietanen, Otto Donner, Albert Järvinen, Aki Kaurismäki, Kimmo Pohjonen ovat ehkä sieltä tärkeimmästä päästä.

Paljon Jakoila on myös työskennellyt ulkomaisten muusikoiden kanssa. Omara Portuondo ja Martin Rojas Kuubasta, Malvina Reinolds, John Fahey ja monet argentiinalaisen tangon taitajat mm. löytyvät kirjan sivuilta.

Jakoilan tarina avataan kirjassa mallikkaasti. Musiikillinen tarina alkaa seitsemän ikäisenä haitarilla, teini-iässä soitin vaihtui kitaraan ja ensioppia löytyi ystävän Django Reinhard -levyiltä. 60-luvun puolivälin folk-kausi toi ensimmäisen tv-esiintymisen ja ensimmäisen yhteistyökuvion Hectorin kanssa. Toden teolla musiikkiura käynnistyi armeijan ja kauppaopiston jälkeen Jussi Raittisen värvättyä opiskelutoverinsa The Boys-yhtyeeseen. Folk-into oli hilalleen laantunut ja Jakoila oli löytänyt bluesin.

Kirjan alku meneekin vielä kronologisessa järjestyksessä. Pian Jakoila on jo mukana niin monessa, että kirjan tekijät ovat joutuneet pohtimaan miten sovittaa kaiken yhteen. Todettuaan Jakoilan uran monisäikeisyyden, ovat kirjoittajat luopuneet aikajärjestyksestä ja hyvä niin. Kirjasta olisi ilman muuta tullut hyvin sekava, jos Jakoilan kaikkea tekemistä olisi yritetty seurata yhdellä aikajanalla. Nyt uran keskeiset säikeet on erotettu omiksi tarinoikseen. Vaikka ne osin sivuavat toisiaan ja kulkevat osin rinnakkain, piirtyy kuva Jakoilan urasta selkeämmin näin.

Antero Jakoilan ensimmäinen levytys oli Kellonsoittajat -yhtyeen albumi Trubaduuri (Kyriiri Kauppakorkeakoulun Ylioppilaskunta ‎– KYEP-1 ) vuonna 1967

Pian osaavaksi todettu Jakoila alkoi saada keikkamuusikon lisäksi studiohommia, aluksi sessiomuusikkona ja sitten sovittajana, säveltäjänä ja tuottajana, myöhemmin tie vei myös teatterimuusikoksi, monessa bändissäkin Jakoilan on ehtinyt vaikuttaa. Hyvin kirjassa valotetaan näitä kaikkia puolia Jakoilan työssä.

”Nyt tulee faktaa. Haluan kertoa ammattilaisen inside-näkökulmia siitä, mistä muusikkona olosta on kysymys. En ole pyrkinyt rock’n’roll-sankariksi, mutta aina on menty kitaran tarjoamien loputtomien vaihtoehtojen pauloissa”, lupaa Jakoila kirjan alussa.

Toden totta, kirjassa piirtyykin realistisen tuntuista kuvaa siitä, millaista musiikkiammattilaisen elannon hankinta on Suomessa ollut kirjassa läpikäytyinä vuosikymmeninä. Keikkamuusikoiden arkeahan on monissa kirjoissa ja elokuvissakin kerrottu, nyt valotetaan myös hyvin sitä puolta mikä ei tavalliselle musiikin kuluttajalle juurikaan näy.

Jakoila ei juoruile tai kerskaille, eikä märehdi skandaalijutuilla, vaikka varmasti on nähnyt kaikenmoista. Toisaalta hän ei silti myöskään tunnu yhtään kaunistelevan tapahtumia. Hyvin kunnioittaen hän puhuu kaikista yhteistyökumppaneistaan, silti välittäen hyvin aidosti muusikon arkea lukijoille.

Ehkä värikkäintä antia kirjassa on kuvaukset Jakoilan monista ulkomaan matkoista, niin esiintymisten kuin levytystenkin osalta. 70-luvulla liikutaan poliittisen laulun festivaaleilla Berliinissä ja Santiago de Cubassa, jossa Jakoila pääsi tutustumaan moniin kuubalaisiin huippumuusikoihin ja rakastui kuubalaiseen musiikkiin.

Tuo rakkaus vie Jakoilan sitten useammankin kerran Kuubaan. Mielenkiintoisia matkakertomuksia on myös Bulgariasta, Neuvostoliitosta Siperiaa myöten, Pariisista, Nicaraguasta, Tukholmasta, Euroviisumatkalta Sveitsin Lausannesta ja Cannesin filmifestivaaleilta.

Harri Marstio ja Antero Jakoila: Tämä maa elokuvasta Toivon tuolla puolen

Kun kirjassa kerrotaan kitaristista, tärkeässä roolissa ovat tietenkin kitarat. Niitä Jakoilalla on uransa aikana ollut lukematon määrä ja vielä lainasoittimia tarpeen niin vaatiessa. Kirjan lopussa on pitkä valikoitu luettelon tärkeimmistä kitaroista ja muusta Jakoilan soittokalustosta. Jakoila kertoo pitkät tarinat itselleen tärkeimmistä soittimista. Nuo tarinat kiinnostavat tietysti kaikkia kitaristeja, mutta ne on kerrottu maallikoitakin kiinnostavalla tavalla.

Ensimmäisenä esittelyvuorossa on Gibson Les Paul ja erityisesti sen legendaarinen vuoden 1959 sunbrust -malli. Jakoila ei itse ole omistanut kyseistä mallia, sen sijaan soittanut paljon kirjassa moneen otteeseen mainitun ystävänsä Per-Olof ”Löffe” Löfbergin omistamaa soitinta. Löfberg oli osatanut soittimen keväällä 1967 650 markalla. Nyt tuon kitaran hinnalla saisi jo tilavan asunnon. Perusteelliset esittelyt on laskujeni mukaan kuudesta muusta keskeisestä Jakoilan käyttämästä kitaramallista.

Antero Jakoilan tuorein sooloalbumi Guitar vuodelta 2004

Kirjan yli neljäänsataan sivuun mahtuu monenlaisia sattumuksia muusikon arkipäivästä. Yksi tällainen tulee vastaan kirjan loppupuolella, kun Jakoila on Ossi Kallioisen kanssa keikalla Käpylinna -nimisessä vanhusten palvelutalossa. Erik Lindströmin Ranskalaiset korot esitettiin encorena ja Kallioinen kertoi aluksi, miten biisi oli usein kuullun legendan mukaan saanut alkunsa. He eivät arvanneet, että tuon legendan päähenkilö istuikin katsomossa kuuntelemassa heitä. Kirjasta voit lukea miten hän kommentoi tuota legendaa.

Kirjan monipuolinen kuvitus täydentää hienosti kerrontaa. Erittäin hyvä ratkaisu, että kuvat on sijoitettu tekstin lomaan eikä erilliseksi kuvaliitteeksi kuten usein on tapana elämänkerroissa. Ilmeisesti kustannussyistä kuvat ovat mustavalkoisia.

Jakoilan soololevyt, joita ei hirveän monta ole, käydään yksitellen myös läpi ja noiden kertomusten jälkeen levyjä tulee kuunneltua hiukan erilailla. Sama koskee monia Jakoilan tuottamia levyjä, hänen kertomuksensa avaa uusia näkökulmia levyjen kuunteluun. Kirjan sivuilta tuli vastaan myös useampi levy, joka on jostain syystä jäänyt huomioimatta, mutta nyt lukemani perusteella täytyi laittaa hankinta vireille.

Itse olen tavannut Jakoilan vain ohimennen muutaman kerran. Kirjasta piirtyy kuva hyvin sosiaalisesta ja monenlaisten ihmisten kanssa toimeentulevasta ihmisestä ja kaiken lisäksi edelleen vielä vireästä muusikosta. Kirjaa voi hyvin lämpimästi suositella kaikille musiikin ystäville.