Chester & Lester - Kitaristilegendojen studiojamit

Chester & Lester

Chet Atkins oli tehnyt edellisenä vuonna Merle Travisin kanssa hyvin menestyneen albumin The Atkins – Travis Traveling Show. Albumi menestyi hienosti ja toi tekijöilleen myös Grammy-palkinnon. Atkinsin ystävä, Peer-Southern Music Publishingin johtaja Roy Horton, joka oli ihastunut Travis-albumiin, ehdotti Atkinsille yhteisen albumin tekemistä Les Paulin kanssa.

Atkins ja Paul olivat tunteneet toisensa jo kauan. He olivat tavanneet ensimmäinen kerran 1947 KWTO-radioasemalla, Springfieldissä, Missourissa, missä Atkins silloin työskenteli ja missä myös Paul oli aiemmin työskennellyt. Atkinsin Jim veli oli soittanut 1930-luvulla Paulin bändissä. Les Paul oli ollut myös Chet esikuva tämän aloittaessa kitaran soiton. Chet Atkins ja Les Paul eivät kuitenkaan olleet aiemmin soittaneet yhdessä. Molemmilla oli jo huikea ura takana, Paul oli lähes kuudenkymmenen ikäinen ja Atkins oli täyttänyt edellisenä vuonna 50.

Muutama kuukausi ennen Nashvillen äänityssessiota Atkins oli käymässä New Yorkissa ja poikkesi samalla tapaamassa Les Paulia. He viettivät pitkän iltapäivän soitellen keskenään ja samalla ilmeisesti jo hahmotellen mitä biisejä otetaan levylle. Levytys oli sovittu pidettäväksi Atkinsin "kotipesässä" eli RCA:n Nashvillen studiolla. RCA:lla oli Nashvillessä kaksi studiota, vuonna 1956 rakennettu Studio B ja 1964 valmistunut studio A. Näistä molemmista käytettiin yhteistä nimitystä RCA Nashville Sound Studio, joka levykannessa mainitaan äänityspaikaksi. Varmaa tietoa ei ole kummassa noista studiossa äänitys tapahtui.

Studiossa Nashvillen A-ryhmää

Atkins valitsi levytykseen omia luottomuusikoitaan, hänen levyillään ja RCA:n sessioissa paljon soittaneita Nashvillen studioiden vakiosoittajia. Rytmikitaristi Paul Yandell, joka oli Atkinsin tapaan fingerstyle-soittaja oli tullut Nashvilleen jo 1955 ja soittanut monien artistien ja bändien kanssa niin levyillä kuin kiertueilla. Viimeksi hän oli soittanut viisi vuotta Jerry Reedin bändissä. Atkins oli havainnut Yandelliin taidot tehdessään pari yhteistä albumia Jerry Reedin kanssa. Yandellista tulikin Atkinsin vakituinen soittokumppani koko hänen loppu-uransa ajaksi.

Toinen komppikitaristi Ray Edenton kuului ns. Nashville A-Teamiin ja oli soittanut mm. Elviksen, Everly Brothersien, Marty Robbinsin, Roger Millerin ja Beach Boysien levyillä. Kaikkiaan hän soitti urallaan yli 12000 levytetyllä biisillä. Mukaan mahtuu yksi Suomi-julkaisukin, hän oli näet mukana Jussi Raittisen vuoden 1976 Nashville-sessioissa. Basisti Bob Moore oli samanlainen Nashvillen konkari. Hänen uraansa mahtuu yli 17000 levytettyä biisiä, hän oli soittanut taustoja mm. Elvikselle ja Roy Orbisonille. Hänetkin luetaan Nashville A-Teamiin, kuten myös 60-luvulla Motownin palveluksessa ollut rumpali Larrie Londin ja session toinen basisti Henry Strzelecki sekä kolmas komppikitaristi Bobby Thompson, joka tunnetaan paremmin banjon soittajana.

Vähiten kokemusta studiotöistä oli session aikaan pianisti Randy Goodrumilla, joka oli muuttanut Nashvilleen pari vuotta aiemmin. Hänestä tuli myöhemmin merkittävä lauluntekijä ja hän voitti Grammyn Atkinsille ja Mark Knopflerille kirjoittamastaan laulusta So Soft, Your Goodbye. Levyltä kyllä kuulee soittajien ammattitaidon. Hienosti he peesaavat pääosassa olevien kitaristien soittoa ja tuntuvat päässeen nopeasti kiinni mestareiden ajatuksista.

Ja mitä saatiinkaan aikaan!

Tällaisella joukolla kokoonnuttiin studiolle toukokuun alussa 1975. Kovin tarkkaa käsikirjoitusta ei ollut ennakkoon tehty. Levytys tapahtui jamipohjalta, välillä Chester ja Lester muistelivat menneitä, välillä soitettiin ja väliin taas vitsailtiin. Nämä levytykset poikkesivat merkittävästi Paulin ja varmaan myös Atkinsin normaaleista levytysrutiineista. Nyt ei juuri tehty päällekkäisäänityksiä, vaan otot päätyivät levylle pääosin sellaisenaan. Ainostaan Caravan ja Lover Come Back To Me sisältävät joitakin lisäyksiä. Studiossa on selvästi ollut rento ja vapautunut tunnelma.

Atkins ja Paul ovat luonteeltaan melko erilaisia, Paul tuntuu tuolloinkin olleen helposti innostuva kujeileva pikkupoika, kekseliäs ja leikkisä niin puheissaan kuin soitossaankin. Atkins on selvästi rauhallisempi, vaikka onkin yhdeksän vuotta Paulia nuorempi. No ehkä hän siksi suhtautuu hiukan kunnioitten soittokaveriinsa. Atkinsin soittotyyli ei myöskään ole niin rönsyilevä kuin Paulin. Atkins oli nopea ja tunnettu virheettömyydestään, mutta hänenkin soittonsa tuntuu nyt vapautuneemmalta kuin hänen monilla omilla levyillään. Les Paulin soitto pirskahtelee välillä kuin keväinen vuoripuro. Auto-onnettomuus ja reuma ovat runnelleet Paul käsiä, mutta ei sitä huomaa!

Levylle on valikoitunut lauluja kummankin kitaristin uran varrelta. Pääosin laulut ovat paljon levytettyjä jazz-standardeja ja lienevät olleet molemmille hyvin tuttuja ja useimpia molemmat ovat soitelleet omilla keikoillaan ja moni niistä on päätynyt molempien levyillekin. Laulut lienevät olleet tuttuja myös muille sessioon osallistuneille ja toki heidän rutiinillaan ei ollut vaikeuksia omaksua mitä vain.

Ensimmäisenä levyllä kuullaan It's Been A Long, Long Time. Vuonna 1945 Lesin uusi Trio säesti kappaleessa Bing Crosbyä hänen radioshowssaan ja samana vuonna he myös levyttivät biisin. Siitä tuli Paulin uran ensimmäinen listaykkönen, jonka myötä Paul nousi suuren yleisön tietoisuuteen. Biisi alkaa nyt samoin kuin Crosbyn levyllä, mutta sitten Atkins nostaa tempoa ja upea kitaroiden vuoropuhelu jatkuu loppuun saakka. Tulkinnasta muodostuukin huomattavasti raikkaampi kuin Crosbyn levytys, joka minusta vaikuttaa hiukan uneliaalta.

Seuraavana kuullaan medley Moonglow / Picnic. Paul soitti Moonglowia olleessan trioineen mukana Fred Waring Radio Showssa. Tuolloin trion komppikitaristina oli Atkinsin Jim-veli. Nuori Chet kuunteli tuolloin tarkkaan heidän soittoaan radiosta ja yritti ottaa oppia. Vuonna 1956 sovittaja George Duning yhdisti Moonglown suositun Picnic-elokuvan nimisävelmän kanssa ja sikermästä tuli hitti kahtenakin eri big band -versiona. Chet Atkins levytti puolestaan Picknicin vuoden 1959 Chet Atkins ln Hollywood -albumilleen. Ensin hiukan haetaan, miten intro lähtee. Sitten Atkins aloittaa melodian muotoilun ja Paul lisäilee siihen omat koristeensa, kunnes ottaa väillä ohjat käsiinsä,

Paljon levytetty Caravan on Duke Ellingtonin ja Juan Tizolin jazz-klassikko vuodelta 1936. Tämäkin biisi oli molemmille hyvin tuttu. Les Paul Trio soitti biisiä jo 30- ja 40-luvuilla ja Paul levytti sen vuonna 1948 Capitol Recordsille (Capitol 15313). Chet Atkins puolestaan levytti biisin 1954 ja se ilmestyi Session With Chet Atkins tupla-EP:llä (RCA Victor EPB 1090) ja myös saman nimisellä LP:llä. Lesterin ja Chesterin versio muistattaa aika paljon Atkinsin aiemmin levyttämää versiota. Atkins kuljettaa taas melodiaa ja Paul täydentää siihen ovat väristyksensä.

It Had To Be You on taas päivitys Les Paul Trion originaalista. Komppiryhmä luo tässäkin varmasti kulkevan pohjan. Aluksi Atkins muotoilee kauniisti melodiaa, Paul lisää koristeita ja pääsee puolivälissä pääosaan, loppu osa mennään yhdessä. Tämäkin on jo 30-luvulla kirjoitettu laulu. Ruth Etting esitti sen 1936 lyhytelokuvassa Melody in May. Bing Crosby äänitti sen 1952 ensin radio showtaan varten ja hiukan myöhemmin Deccalle levyjulkaisua varten. Paul ei luultavasti soittanut tuossa levytyksessä, enkä löytänyt mistään tietoa milloin Les Paul trio tämän levytti. Lukemattomat artistit ovat sittemmin myös levyttäneet tämän.

Chet Atkinsin levytti Out Of Nowheren yhdessä Jimmy veljensä kanssa vuonna 1958. Tarkoitus oli tuolloin tehdä yhdessä kokonainen albumi. Jostain syystä se ei kuitenkaan toteutunut, vaan tuo taltiointi julkaistiin 1963 RCA Camden -halpasarjassa ilmestyneellä The Guitar Genius albumilla. Ensimmäisen levytyksen laulusta oli tehnyt Bing Crosby jo 1931 ja biisi oli ollut myös Les Paul Trion ohjelmistossa. Nyt mennään hyvin rauhallisissa tunnelmissa, Les Paul taitaa muistella sessioitaan vaimonsa Mary Fordin kanssa ja toteaa: "Sounds Good, Mary", johon joku soittajista vastaa "Thank you, honey". Kohta Paul, kyselee tiedätkö Mel Bay -kitaraoppaan ja sille sitten naureskellaan lopuksi.

Atkinsin ja Paulin yhteisen esikuvan Django Reinhardtin ohjelmistosta on seuraava kuultava Avalon. Atkins pikkasi biisin 1954 EP:lle Chet Atkins And His Gallopin' Guitar (RCA Victor EPA-588). Al Jolson, Buddy DeSylva ja Vincent Rose kirjoittivat laulun jo 1920 ja Reinhardt levytti sen 1936. Lukuisat jazz- ja viihdemusiikin artistit ja bändit ovat versioineet biisiä eri vuosikymmeninä. Atkins ja Paul jutustelevat aluksi, kunnes huomaavat punaisen äänitysvalon. Tällä kertaa aloitetaan yhdessä. Paulin sooloiltua Atkins pyytää vuoroa ja soittaa hillitymmän soolon, sitten vaihdetaan vuoroa. Keskivaiheilla pysähdytään jutustelemaan ja loppu mennään Atkinsin aloittaen ripeämpään tahtiin vuorovedolla. Myös pianisti Randy Goodrumn saa soolovuoron. Biisi päättyy naurun remakkaan ja Les Paul karjaiseen "two dirty old men" ja kyselee soitetaanko seuraavana jotain kaunista kuten Ave Maria, sitä ei kuitenkaan soiteta.

Sen sijaan seuraavana on vuorossa Birth of the Blues, niin ikään jo 20-luvulla kirjoitettu laulu. Les Pauli yhteistyökumppani Bing Crosby lauloi tämän saman nimisessä elokuvassa 1941 ja myös levytti sen (Decca 3970). Atkins levytti tämänkin kappaleen edellä mainitulle Session With Chet Atkins EP:lle. Tämä taitaa olla nyt kuuntelussa olevan levyn lauluista kaikkein eniten levytetty, vai olisiko sittenkin 'Deed I Do? Someday Sweetheart taitaa puolestaan olla albumin vanhin sävellys. Veljekset John ja Reb Spikes kirjoittivat sen jo 1919, siis sata vuotta sitten. Les Paul levytti kappaleen singlelle (Capitol Records ‎F3015) 1955. Nyt kuultava versio on tempon osalta samanlainen, mutta aiempi levytys oli pelkistetympi. Nyt eloa tuo toinen kitaristi.

'Deed I Do taitaa olla ainut kappale, jota kumpikaan ei liene aiemmin levyttänyt. En ainakaan löytänyt sitä kummankaan levytystiedoista. Vanha jazz-standardihan sekin on, Fred Rose sävelsi laulun 1926 ja versioita tästäkin löytyy runsain mitoin. Nat King Cole Trion versio on yksi tunnetuimmista. Varmaan molemmat kitaristit ovat biisiä silti soitelleet. Tässä herrat tyytyvät soittamaan, välipuheita ei tällä kertaa kuulla.

Broadway musikaaliin The New Moon 1928 kirjoitettu Lover, Come Back to Me päättää alkuperäisen LP-julkaisun. Tunnetuin levytys laulusta lienee Barbara Streisandin tekemä, tai hän on levyttänyt biisin kolmekin kertaa. Chet Atkins levytti kappaleen 1953 ilmestyneelle Gallopin' Guitar -albumilleen (RCA Victor LPM 3079). Sillä versiolla, joka minulla tuosta albumista on, ei tätä laulua kuitenkaan ole. En siis ole kuullut tuota Atkinsin aiempaa versiota. Tämä on biisi edellisiä albumin raitoja nopeatempoisempi ja molemmat pääsevät esittelemään juoksutuksiaan.

Vuoden 2007 cd-julkaisulla on kaksi ylimääräistä kappaletta ja kaksi vaihtoehtoista ottoa. Paul lukee alkutahdit ensimmäisenä kuultavaan The World Is Waiting for the Sunrise -biisiin, joka oli Les Paulin ja Mary Fordin suuria hittejä vuonna 1951. Paul avaa biisin, mutta Atkins tulee muutaman tahdin jälkeen mukaan. Toinen ylimääräinen You Brought A New Kind Of Love To Me on niin ikään Les Paul & Mary Ford -levytys, joskaan se ei ollut samanlainen hitti kun edellinen. Vaikea sanoa miksi nämä eivät mahtuneet lp-julkaisulle. Kitarat soivat moitteettomasti näilläkin, mutta vitsejä tai hauskoja kommentteja ei nyt kuulla. Caravanin ja Moonglow-Picnicin harjoitusotot ovat hiukan löyhempiä ja kujeilevimpia kuin aluperin julkaistut versiot.

Levy otettiin hyvin vastaan ja se menestyi hienosti, parhaimmillaan se nousi Billboard's Country albumien listalla sijalle 11 vappuna 1976. Kaikkiaan julkaisu oli listalla 24 viikkoa. Instrumentaalialbumille menestys oli erinomainen. Atkinsin oli edellisenä vuonna saanut Grammyn Merle Travisin kanssa tekemästään levystä ja niin kävi nytkin, albumi palkittiin Grammyllä paras country-instrumentaali -sarjassa. Ei tämä minusta kyllä mikään kantrilevy ole. Sanoisin tätä kyllä pikemminkin Jazziksi, jos se johonkin katekoriaan on tarpeen sijoittaa.

Les Paul & Chet Atkins esittävät kappaleen Avalon NBC Today Showssa 5.7.1978, lisäksi nähdään Les Paulverizer Demo!

---

Guitar Monsters

Kuten niin usein aiemminkin, menestys vaati jatkoa ja marraskuussa 1977 kokoonnuttiin jälleen RCA:n studiolle Nashvilleen. Uutta levyä ryhdyttiin tekemään samanlaisella, hyväksi todetulla konseptilla. Tuottajana toimi tällä kertaa Atkinsin pitkäaikainen kumppani Bob Ferguson. Edellisen levynhän Atkins oli tuottanut itse. Fergusonin kokoama miehitys oli hieman toinen.

Edellisestä kerrasta mukana olivat pianisti Randy Goodrum, komppikitaristi Paul Yandell ja rumpali Larrie Londin. Muina rumpaleina toimivat sessiossa myös Buddy Harman ja Randy Hauser. Harman on myös pitkän linja Nashvillen studiokettuja, hän on soittanut mm. Elviksen, Roy Orbisonin, The Everly Brothersien, Patsy Clinen, Brenda Leen ja Johnny Cash menestyshiteillä. Kaikkiaan hänen sanotaan soittaneen yli 18.000 levytyssessiossa.

Randy Hauser oli tuolloin vielä nuori rumpali, mutta soitti sittemmin parikymmentä vuotta Atkinsin kanssa, kunnes kuoli sydänkohtaukseen vuonna 13.5.1997 43 vuoden iässä. Hän on soittanut myös Charlie Richin ja Ray Pricen kanssa. Basisti Joe Osborn oli soittanut nuorena Dale Hawkinsin ja Rick Nelsonin bändeissä sekä aloittanut studiomuusikon uransa Los Angelesissa, ollen jo silloin erittäin ansioitunut, Wrecking Crew -ryhmään luettu studiomuusikko. Hänen bassonsa soi mm. Simon & Garfunkelin megahitillä Bridge over Troubled Water. Nashvilleen hän oli muuttanut 1974 ja jatkoi siellä studiomuusikkona. Harman ja Osborn luetaan myös Nashvillen studiomuusikkojen valiokaartiin eli A-teamiin.

Levykannen mukaan sessiossa käytetyt kitarat olivat Gibson, Gretsch, Hascal Haile ja Del Vecchio, tarkemmista malleista ei ole mainintaa. Sitä ei myöskään sanota kuka mitäkin soitti. Les Paul luonnollisesti soitti Gibsonia ja nimenomaan nimikkomalliaan, jota hän ilmeisesti oli modannut mieleisekseen. Atkinsin pääinstrumentti oli Gretschin hänelle tekemä nimikkomalli Country Gentleman ja sillä hän tuntuu nytkin enimmäkseen soittavan. Atkinsin tiedetään soittaneen myös Hascal Hailea ja Del Vecchiota, joita hän luultavasti soitti tässäkin sessioissa.

Atkins on myös soittanut Gibsonin kitaroilla, mutta ei ole tietoa käyttikö hän Gibsoneita tässä sessiossa. Levyn kansiteksteissä äänityspaikaksi mainitaan Sound Master Studios, Nashville. Tuo on yksi RCA:n Nashvillen studioista käytetyistä nimityksistä (rakkaalla lapsella monta nimeä). Taaskaan ei ole varmuutta oliko äänityspaikka tarkalleen A vai B-studio. Sessiolle ei ilmeisesti taaskaan ollut tarkkaa käsikirjoitusta, vaan työtä tehtiin jammaillen. Jälki on kuitenkin erittäin tyylikästä kuten todellisilta ammattilaisilta voi odottaa.

Musiikillisesti ollaan jälleen enemmän Les Paulin alueella ohjelmiston koostuessa klassisista jazz-kappaleista. Tällä kertaa levylle päätyi useampikin Django Reinhardtin ohjelmistosta, kaikki ne ovat toki olleet myös Les Paul trion ohjelmistossa. Varmasti ne olivat tuttuja entuudestaan myös Atkinsille. Ensimmäisenä kuultavan Limehouse Bluesin Django levytti kolme kertaa vuosina 1935, 1936 ja 1940. Les Paul levytti kappaleen trionsa kanssa ja sen ovat toki levyttäneet lukemattomat muutkin, mutta Atkins ja Paul myötäilevät soitossaan esikuvansa Reinhardtin vuoden 1935 versiota. Atkins on parhaimmillaan heti tässä avauskappaleessa. Jostakin syystä sävelmä on levyn (alkuperäisen lp- ja myöhemmän cd-julkaisun) kansiteksteissä laitettu Paul Championin nimiin. Todellinen säveltäjä on kuitenkin englantilainen Philip Braham.

Mestareiden työnjako on alusta alkaen selvä, Atkins kuljettaa melodiaa vakaasti ja virheettömästi, Paul ottaa ohjat välillä ja piristää Atkinsin osuuksia heittämällä väliin omia kuvioita ja jippojaan saaden välillä Atkinsin mukaansa kujeiluun. Välillä kuullaan kitaroiden vuoropuhelua. Kerrotaan Paulin olleen tässä sessiossa hieman ärtyisä, ehkä reumakivut häiritsivät liikaa. Ei tuo huonotuulisuus kyllä juuri levyltä välity. Meno studiossa kuulostaa rennolta, joskin nyt ei kuulla niin paljoa jutustelua ja vitsailua kuin Chesterillä ja Lesterillä. Kuulostaa kuin tällä kertaa olisi keskitytty enemmän soittamiseen.

Poikkeuksen tekee studiossa improvisoitu I'm You Greatest Fan, jossa ajoittain hulvattomasti käydään läpi miesten historiaa ja kuullaan näytteitä monista hiteistä, jutut ja vitsit sinkoilevat soiton lomassa. Hieman kuullaan myös laulua. Atkins kertoo alussa todenmukaisesti jo pikkupoikana kuunnelleensa radiosta Paulia ja ihailleensa häntä. Atkins soittaa katkelmia Paulin ohjelmistosta ja heittää vitsillä sekaan muutaman tahdin Chuck Berryn Memphisistä, aivan kuin kokeillakseen Paulin muistia. Lyhyimmän näytteen esittää kuitenkin Paul ja mainitsee suosikikseen Atkinsin tuotannosta Maria Elenan. Soittajien keskinäinen kunnioitus tulee kyllä selväksi.

Herrojen ei nyt niin mahdottoman kaunista laulua kuullaan myös traditionaalissa Give My Love to Nell, joka poikkeaa melkoisesti levyn yleisilmeestä. Muista Reinhardtin aiemmin levyttämistä lauluista levyllä kuullaan Harold Arlenin tunnetuin sävellys Over the Rainbow, Duke Ellingtonin lt Don't Mean a Thing (lf lt Ain't Got That Swing), Harry Barrisin I Surrender, Dear ja Ary Barroson Brazil. Sateenkaaren yli kurkotellaan hyvin yksinkertaisella ja kauniilla sovituksella. Upea balladi, jossa Atkins soittaa tyylikkäästi akustisella kitaralla ja Paulkin täydentää soundimaailmaa Gibsonillaan malttaen olla kujeilematta. It Don't Mean A Thing on myös albumin parhaimmistoa, erittäin tyylikäs esitys runsaasti levytetystä sävelmästä. Atkinsia sanotaan usein tekniseksi soittajaksi, mutta kyllä hän tässä on myös sisäistänyt Ellingtonin biisin.

Tyylikkäästi soi myös Antonio Carlos Jobimin ja Newton Mendonça helmi Meditation, joka taitaa olla albumin tuorein biisi. Atkins aloittaa jälleen ja pikkuhiljaa Paul ui mukaan melodiaan ja nousee välillä etualalle ja lopussa mennään rintarinnan. Upeaa työtä tässä tekee myös komppiryhmä, niin tietysti voi sanoa muiden kappaleiden kohdalla. Vincent Youmans sävelsi I Want to Be Happyn vuonna 1925 musikaaliin No, No, Nanette. Biisin alku ja loppu sisältävät taas paljon jutustelua.

Sidney Arodinin Lazy River alkaa hieman varoen, hiukan ennen puoliväliä joki alkaa virtaamaan vuolaammin. Paul nousee pääosaan loppupuolella ja taustalta kuuluvien Atkinsin kannustushuutojen tukemana. Levyn päättävä Hot Toddy on pianistina, orkesterin johtajana ja säveltäjänä tunnetuksi tulleen Ralph Flanaganin tunnetuin sävellys. Atkins oli levyttänyt tämän 1960 ilmestyneelle albumilleen Chet Atkins' Teensville. Silti ihmettelen hiukan tämän uudelleen levytystä.

Chesterin & Lesterin kaltaista menestystä ei kitarahirviöistä tullut. Billboardin listalle ei levyn myynti enää yltänyt. Ehkä suurin syy oli siinä, että levy oli niin edeltäjänsä kaltainen. Levy jäi viimeiseksi kokonaiseksi albumiksi Les Paulin osalta. Toki hän joitakin yksittäisiä raitoja levytti ja 2000-luvulla julkaistiin pari albumia Les Paul and Friends -nimikkeellä, mutta hänen oma panoksensa noilla levyillä oli aika vähäinen. Toki hän kävi lähes kuolemaansa asti soittamassa Iridium Jazz Clubilla New Yorkissa. Chet Atkins sen sijaan julkaisi vielä useita albumeja yksin sekä yhdessä monien muiden muusikoiden kanssa. Molemmilta on tietysti tullut useita kokoelma-albumeja.

Les Paul & Chet Atkins esittävät kappaleet It Don't Mean A Thing (If It Ain't Got That Swing) ja Limehouse Blues NBC Today Showssa 5.7.1978

---

Jälkikirjoitus

Sain nämä kaksi älppäriä lainaksi 70- ja 80-lukujen vaihteessa Soundin toimituksessa Waldemar Walleniukselta. Olin tuolloin Soundin vuokranantaja ja kävin silloin tällöin ihailemassa Waldemarin levyhyllyä, samalla tietysti turistiin musiikista ja Waldemar antoi lainaan levyjä jotka ehdottomasti pitää kuunnella. Nauhoitin nämä levyt c-kasetille ja kyllähän niitä tuli aika paljon soitettua.

Myöhemmin levykaupoissa kierrellessäni yritin haeskella näitäkin levyjä. Meni kuitenkin aika kauan ennen kuin sain käsiini cd-julkaistut. BMG näkyy julkaisseen molemmat albumit yhdellä cd:llä 1997, mutta siihen en ole törmännyt. Lopulta Legacy julkaisi 2007 Chester ja Lester -albumista uudelleen masteroidun cd-version, jolla oli neljä bonusraitaa. Sen tilasin jostain ulkomaisesta verkkokaupasta. Kuusi vuotta myöhemmin Real Gone Music julkaisi uudelleen masteroidun cd-painoksen. Senkin tilasin heti huomattuani samoin jostain ulkomaisesta verkkokaupasta.

Myös tällainen "Double Play Compact Disc" -julkaisu ilmestyi 1989. Tästä puuttuu viisi LP:llä julkaistua biisiä.

Helmikuun 19 päivä poikkesin Tritone Recordissa, joka oli ilmoittanut loppuunmyynnistä. Levylaareja selaillessa vastaan tuli erinomaisessa kunnossa olevat alkuperäiset vinyylipainokset kummastakin levystä. Hinta oli yhteensä 10 euroa, eipä yhtään tarvinnut harkita ostosta.

Ovathan nämä levyt menneen aikakauden musiikkia, pääosa sävellyksistä on tehty 80-100 vuotta sitten. Melodiat ovat kuitenkin iättömiä ja 70-luvulla tehty toteutus on erinomainen ja tulos mukavan leppoisaa soitantaa. Les Paul ei ollut enää parhaassa soittokunnossa, hän ei ollut soittanut aktiivisesti pitkään aikaan ja reuma varmaan haittasi hiukan soittamista ja ehkä hiukan haittasi keskittymistä. Hyvin hänkin silti selvisi sessiosta ja mielestäni haastoi jollakin tavalla Atkinsiakin irti normaalisti tyylistään.

Musiikki soljuu kuitenkin eteenpäin todella vaivattomasti. Atkinsin ja Paulin lisäksi suuri ansio on tietysti sessioiden usein nimettömiksi jäävillä puurtajilla. Nashvillen studiomuusikoita ei aina Suomessa kovin arvosteta, mutta kaikki näiden levyjen soittajat ansaitsevat kyllä syvän kumarruksen. Vaikkei nämä levyt kantria olekkaan, herättivät ne aikoinan kiinnostuksen hankkia ja kuunnella lisää Nashvillen soittajien tuotoksia.

10.3.2019 Rami