Olli Haavisto: Collisions

Musiikillisia törmäyksiä

Vaikka Olli Haavisto onkin tuttu näky levystudioissa, nyt on ilmestynyt vasta toinen Haaviston oma albumi. Edellinen albumi Pysäkkimusiikkia ilmestyi 2002. Nyt on vuorossa monen jo ehkä kauan odottama Collisions nimen saanut seuraaja.

Ilmeisen pitkään Haavisto on kypsytellyt tätä albumia lukuisten muusikkoystäviensä kanssa ja on äänityksiä on tehty pikkuhiljaa monissa eri studioissa ja soittajien kodeissa eri puolilla maailmaa. Ilman levyn kuunteluakin voi arvata levyn olevan ainutlaatuinen kokemus. Haaviston kanssa soittavien muusikoiden lista on huikea Redd Volkaert, BJ Cole, Danny Thompson, Duke Levine, Eric Bibb, Chris Cote, Dean Parks, Pepe Ahlqvist, Jukka Gustavson, Verneri Pohjola, Timo Kämäräinen, Tuomo Prättälä, Esa Kotilainen, Eeva Koivusalo, Seppo Sillanpää...

Jokainen biisi on tehty eri kokoonpanolla ja millä huikealla ammattitaidolla. Ollinhan tiedetään kyllä taitavaksi muusikoksi ja olen kuullut hänen soittoaan lukemattomissa kokoonpanoissa. Levyllä hän esittelee soittotaitoaan lukemattomilla instrumenteilla. Pedal steel, lap steel ja dobro lienevät useimmille tutut soittimet hänen käsissään. Niitä nytkin kuullaan useimmilla raidoilla. Lisäksi monenlaisia muita kitaroita, niin akustisia kuin sähköisiäkin. Harvinaisimpia Haaviston levyllä käyttämistä instrumenteista ovat Mellotron, Weissenborn sekä basso. En muista kuulleeni aiemmin hänen soittoa noilla instrumenteilla.

Mellotroniahan yleensä suomalaisilla levyillä soittaa Esa Kotilainen, niin tämänkin levyn aloitusbiisissä. Haaviston soittamana mellotronia kuullaan Jim Pembroken biisissä Marverly Skimmer (Friend From The Fields). Mikähän muuten mahtaa lopulta olla tuon biisin nimi? Aika montaa versiota siitä näyttää esiintyvän. Olipa mikä tahansa, nyt kuultava versio on selvästi Wigwamin versiota rauhallisempi, tunnelma on seesteisen rauhallinen.

Rauha ja seesteisyys on muutenkin ominaista tälle levylle. Jos ei levyteossa ole pidetty kiirettä, ei sitä kuule soitossakaan. Biisit ovat pitkähköjä, soittajat tuntuvat nauttivan soitostaan ja nautittavaa on myös soiton kuuntelu. Eivät albumin kappaleet tunnu turhan takia venytetyiltä.

Ehkä levyn tunnelma kuvaa Haaviston elon tilaa, kaikki tuntuu olevan kohdallaan. Haavisto ei pidä suurta ääntä itsestään ja se päätee myös musiikkiin, enää ei tarvitse herättää huomiota suurilla eleillä ja erikoisuuksilla. Olli Haavisto on saanut rautaisella ja monipuolisella osaamisellaan ansaitun arvostuksen juurimusiikin ystävien ja muusikoiden keskuudessa.

Usein hänet yhdistetään kantrimusiikkiin. Pitkälti kai se johtuu stilikasta, joka yleensä mielletään kantrisoittimeksi. Haavisto on kuitenkin osoittanut, että stilikalla voi soittaa paljon muutakin kuin kantria. Olen käynyt säännöllisesti Kanneltalon juurilla klubilla, jossa Haavisto soittaa Juki Välipakan housebändissä. Siellä Haaviston ja muun bändin solistivieraina ovat olleet Janne Louhivuori, Mika Kuokkanen, Sonja Lumme, Jussi Raittinen, Heikki Hela, Jiri Nikkinen, Kikka Laitinen, Heimo Holopainen, Laura Sippola ja monet muut.

Eikä tämä levy ole kantrialbumi. Levyllä kuullaan juurimusiikkia hyvin laajalla kirjolla, bluesia, kantria, folkia, soulia. Haaviston musiikkiherätyksen lähteenä, kuten monen muunkin 60-luvun nuoren, on ollut brittiblues, John Mayall etunenässä. Noita varhaisia vaikutteita levyllä edustaa Mayallin ja Mick Taylorin Snowy Wood. Sekin on nyt sovitettu hitaammaksi.

Vanhan Isännän aikaisiin juuriin viitannee Cyril Tawneyn Sally Free And Easy, jonka Haavisto nimeää suosikikseen brittiläisestä kansanmusiikista. Tähän biisiin Haavisto on saanut mukaan alkuperäisellä Pentanglen levytysversiolla soittaneen, jo 81-vuotiaan Danny Thompsonin, jonka levytyshistoria on huikea.

Heikkoa lenkkiä ei tältä albumilta löydy ja ehdottoman suosikinkin nimeäminen on vaikeaa. Niin tinkimättömällä asenteella on jokaiseen biisin pureuduttu. Haavisto on säveltänyt itse suurimman osan biiseistä ja pari niistä soittokavereidensa kanssa.

Niin kuin nykyisin usein tapahtuu, on tätäkin levyä ainakin osin koottu palasina eli muusikot ovat soittaneet osuutensa kukin tahoillaan. Haavisto soittaa itse enimmillään ainakin kuutta instrumenttia samalla biisillä. Ehkä joissakin biiseissä olisi yksikertaisempi asukin riittänyt. Ehkä kaikki on kuitenkin tarvittu oikean tunnelman luomiseksi.

CD-painoksen päättävä Homecoming on hyvä esimerkki yksinkertaisuudesta, Haaviston Weissenborn kitaraa täydentää vain Pepe Ahlqvistin huuliharppu. Niilläkin syntyy kiehtovan kaihoisa kotiinpaluun tunnelma.

CD-painoksen sijaan suosittelen ehdottomasti vinyylipainoksen hankintaa. Tupla-LP:n kakkoslevyltä löytyy bonusmateriaalina kaksi loistavaa livetaltiointia. Ensimmäisenä Haaviston veljesten synttäribileistä Tavastialta marraskuussa 2014 taltioitu huikea ja pitkä Ode to Billie Joe. Swamp Ash eli Timo Kämäräinen (kitara), Joni Leino (rummut), Anssi Växby (basso) ja Olli Haavisto (pedal steel), täydennyttynä Janne Haaviston lyömäsoittimilla kuljettaa sävelmää yli kymmenen minuuttia ja silti soitto on huikeaa kuunneltavaa alusta loppuun.

Toisella livebiisillä ovat mukana vain Kämäräinen ja Haavisto. Dan Pennin ja Chips Momanin soul-klassikko The Dark End of the Street soi täyteläisesti näinkin. Vaikka soittajat ovat loistavia, ei heillä tunnu olevan tarvetta teknisen taituruutensa esittelyyn, vaan pääpointti on biisien tulkinnassa. Kun albumin biisit ovat kahta poikkeusta lukuun ottamatta instrumentaaleja, onkin sävellysten tunnelmien välittäminen yksin soittajien ja heidän soitintensa varassa.

Livebiiseillä tunnelma on selvästi intensiivisempi. Oma latauksensa tulee soittoon livetaltioinnissa, kaikkien ollessa samalla lavalla. Oma ansionsa on tietysti myös Jyri Riikosen äänityksellä. Moni kokenut studiomuusikkokin on korostanut yhdessä soittamisen tärkeyttä, sen vuorovaikutuksen merkitystä, joka syntyy samassa tilassa soitettaessa. Nykyään vaan taitaa realiteetti monesti johtaa palapelimalliin. Ainakin tällaisissa taltioinneissa, joissa on mukana muusikoita eri puolilta maailmaa.

Intensiivinen meno ja hieno fiilis on myös After Lunchissa, jonka mainitaan olevan jamitaltiointi. Nykäsen rumpuintro herättää levyn rauhalliseen tunnelmaan tottuneen kuulijan. Haavisto on koristellut tätäkin biisiä monilla instrumenteilla kokonaisuuden toimiessa erinomaisesti. Tunnelma ja jännite nousee noiden livebiisien tasolle.

Pidin paljon myös seuraavana kuultavasta, ihan toisen tyyppisestä biisistä Enter My Cave. Sillä vierailee englantilainen pedal steel -taituri BJ Cole, hänelläkin hämmästyttävä levytyshistoria, ja kontrabassossa jälleen Danny Thompson. Biisin ilmava tunnelma toi mieleeni Peter Greenin upean Albatrossin tai yleensä Greenin tunteikkaan soittotyylin.

Olli Haavisto on erinomainen esimerkki suomalaisten muusikoiden kovasta tasosta. Onhan täällä tietysti aina ollut erinomaisia muusikoita, mutta nykyään osataan myös verkostoitua kansainvälisesti. Haavistolla tuntuu olevan eriomaiset yhteydet maailmalle ja se on tuonut levylle useita kovatasoisia soittajia maailmalta, väheksymättä yhtään levyllä soittavia suomalaismuusikoita.

Uskon albumin löytävän kuulijoita Suomen rajojen ulkopuoleltakin ja siinä auttavat varmasti levyn ulkomaiset vieraat. Lämpimästi suosittelen levyä kaikille juurimusiikin ystäville ja toivottavasti tällaisia yhteistyöprojekteja tulee vastaan useamminkin.

CD-painoksen hankkineiden lohdutukseksi Swamp Ashin Ode to Billie Joe löytyy myös YouTubesta, taltiointi Tavastia-klubilta 30.11.2014

Rami 10.5.2020