Kalle Lae & Orchestra of bluezz: Deep in the blues

Kaikessa soi blues!

Albumin nimi Deep in the blues herättää tietynlaisia odotuksia, mutta kaikkein ryppyotsaisimmille bluefaneille Kalle Lae ei selvästikään ole levyään tehnyt. "Blues on aina ollut mun juttu. Tämä kokoelma koostuu monentyylisistä kappaleista, mutta vanhaa värssyä lainaten kaikessa soi blues", kirjoittaa Lae cd-julkaisun kansiteksteissä.

Kuka ihmeen Kalle Lae, joku voi kysyä. Moni vanhempi musiikin ystävä muistanee Kallen esimerkiksi Karmasta ja Jussi & The Boysista, ehkä joku myös Smokingsista ja Oiling Boilingista. Saattaapa joku muista Kallen soittaneen Helsinkiin kotituneen Eddy Boydin taustallakin. Vähemmän tunnettua on Kalle Laen studiomuusikon ura 70- ja 80-luvilla. Häneen soittoaan voi kuulla esimerkisi syvälle kansakunnan muistiin piirtyneillä menestyshiteillä Avaa sydämesi mulle (Fredi), Tahdon olla sulle hellä (Armi & Danny), Yritetään yhdessä vielä (Jamppa Tuominen), Kotkan poikii ilman siipii (Juha Vainio), Viikonloppuisä (Reijo Kallio) ja Et voi tulla rajan taa (Matti ja Teppo).

Satojen studiokeikkojen välissä ei aikaa ilmeisesti jäänyt kuin yhdelle sooloalbumille. Scandian julkaisema, Matti Laipion tuottama Ominpäin ilmestyi 1976. Pääosin Laen omia kappaleita sisältänyt, vahvan muusikkokaartin kanssa tehty albumi jäi vähälle huomiolle. 80-luvun alkuvuosien jälkeen Lae häipyi ilmeisesti muihin hommiin. Ainakaan Pohjois-Karjalassa asuessani en tehnyt vuosikymmeniin havointoja hänestä. Nyt näyttää taas olevan enemmän aikaa musiikille. Tosin Deep in the blues -albumilta kyllä kuulee, ettei Lae ole soittamista lopettanut välilläkään.

Tällä kertaa levyllä kuullaan vain yksi Laen oma biisi, muuten mukaan on poimittu varsin monipuolinen kattaus hyvällä maulla toteutettuja biisejä monilta vuosikymmeniltä ja genreistä. Lae käyttää musiikistaan termiä "bluezz". Avauskappaleella, Señor Blues, korostuu tuon termin loppuosa, tosin lattarisävyissä. Horace Silverin 1957 julkaistulla originaali versiolla kuultiin sooloissa Silverin pianon ohella trumpettia ja saksofonia. Nyt pääosassa ovat Laen kitara ja Pentti Lahden/Mikko Mäkisen huilu. Yleisilme on hieman pehmeämpi kuin Silverin versiolla, mutta aika saman henkinen on tämäkin sovitus, joskin hieman rikkaammaan oloinen.

Jazz-aarteistosta ovat löytyneet myös Kenny Burrellin, 1963 ensi kertaa levytetty Chitlins Con Carne, Billy Strayhornin nimiin levyllä kirjattu Blues In Orbit sekä klassikkojen klassikko Ellingtonin ja Tizolin Caravan. Kun en niin hyvin jazzia tunne, piti sivistää itseään kuuntelemalla orginaaliversiot. Viimeksi mainitun kappaleen origaalin olen kyllä kuullut ennenkin, sen levytti Barney Bigard and His Jazzopators jo 1936 Ellingtonin soittaessa pianoa ja Tizol puolestaan pasuunaa. Sittemmin levytettyjä versioita on syntynyt lukematon määrä, muutama kymmenen versiota täällä Suomessakin. Laen kitarointia ryhdittävät puhaltimet. Sooloilemaan pääsevät myös trumpetisti Markku Rento, joka myös vastaa pääosin kappaleiden tyylikkäistä sovituksista, sekä rumpali Henrik Björklöf.

Blues In Orbit ei taida olla Ellingtonin levytyskataloogin tunnetuipia kappaleita. En muista kuulleeni siitä muita levytysversioita. Ellington levytti sen 1960 julkaistulle samannimselle albumilleen. Albumilla säveltäjiksi oli merkitty Ellington ja hänen pitkäaikainen yhteistyökumppaninsa Billy Strayhorn. Nykyisin säveltäjänä näytetään pitävän yksin Strayhornia. Tosin ASCAP:n ja BMI:n tietokannoista en tuon nimistä kappaletta löytänyt kummankaan nimissä. Rauhalliselta tunnelmaltaan Laen ja kumppaneiden toteutus on lähellä originaalia. Sen sijaan Chitlins Con Carne poikkeaa vahvemmalla otteellaan selvästi alkuperäisestä ja nyt sävelmä oli saanut ympärilleen myös Laen laulaman tekstin.

Bluesperinnettä edustaa sen ensimmäisen Sonny Boy Williamsin Good Morning Little Schoolgirl. Tästäkin laulusta on moni kuullut lukuisia versioita niin levyillä kuin livenäkin. Hiukan eri nimilläkin sitä on taidettu levyttää. Suurimman vaikutuksen minuun on tehnyt Muddy Watersin Folk Singer -albumilta kuulemani yksinkertainen, mutta väkevä versio. Laen lähestymistapa on erilainen, hän ei ollenkaan yritä kuulostaa Williamsonilta tai Watersilta - hyvä niin - ja sovitus on tällä kertaa moni-ilmeisempi.

Meksikolaisen Consuelo Velázquezin 16-vuotiaana säveltämää boleroa Bésame mucho tuskin kukaan suomalainenkaan on voinut välttyä kuulemasta, niin monia kymmeniä levytyksiä siitä on täälläkin tehty ja lukemattomat tanssiorkesterit ja artistit ovat sitä esittäneet. Eihän tämän meksikolaistytön kirjoittamasta melodiasta voi olla pitämättä ja kukapa ei suudelmia haluaisi. Tarinan mukaan Consuelo ei ollut saanut ensimmäistäkään suudelmaa, kun hän kirjoitti tämän laulun, jolle antoi nimeksi "Suutele minua paljon". Kalle Lae tuntuu imeneen vaikutteita hyvin monelta soittajalta. Bésame muchon kohdalla tulee mieleeni Wes Montgomery, jonka soittoa kuulin ensimmäisen kerran radiosta teini-ikäisenä. Montgomerystä en entuudestaan tiennyt mitään, kuten en jazzistakaan, mutta Montgomeryn soittoon ihastuin heti. Ehkäpä näin on käynyt myös Kallelle. Upea esitys tämäkin, vaikka olisin ehkä jättänyt puhallinosuudet vaimeammiksi.

Omia nuoruuden kokemuksiaan Lae taitaa kuvailla ainoassa kantaesityksenä kuultavassa Rengon kanssa kirjoittamassaan laulussa Ei hosista

saatanan juonia jazz ja rock
raikui haka-kertsis around the clock
munaa vennuille vinkkelist
mut poke kyl hiffas jos on tunnelis
				

Olisikohan tämä biisi vaikka synteesi jazzista ja räpistä. Tässä ehkä tiivistyy jollain tavalla albumin teon perusfilosofia - näin voisin ainakin kuvitella - vaikka levyä onkin tehty huolella ja musiikillisella kunnianhimolla, pipo ei ole ollut kireällä, eikä oltu tosikoita. Osataan olla hulvattomiakin. Kunnianhinosta kielii sekin, että albumista ilmestyi jo remasteroitu uusi painos! Kallen mukaan äänitteen tasoja säädettiin paremmin sopivaksi mm. soittolistoille.

Ehkä yllättävin kappalevalinta levylle on viimeisenä kuultava I Don't Need No Doctor. Hittimaakarit Ashford & Simpson kirjoittivat laulun yhdessä Jo Armsteadin kanssa 60-luvun puolivälissä ennen läpimurtoaan. Ashfordin oma levytys ei menestynyt, mutta Ray Charles sai siitä jonkinmoisen hitin 1966. Kalle Laen persoonallinen lauluääni istuu hyvin Rengon luomaan paljon puhallinvoimaa sisältävään sovitukseen.

Sovitukset ja toteutus on huikeaa, edellä mainuttujen lisäksi kiitosta ansaitsevat monet pienet, taidolla ripotellut perkussio-osuudet, esimerkkinä Señor Blues ja Ei hosista. Tällaisten levyjen kuuntelu on myös antoisaa siksi, että ne haastavat laajentamaan omaa musiikin tuntemustaan. Näistä kappaleista on vaikea nostaa mitään suosikkejaan, ehkä silti minua viehättivät eniten Blues In Orbit (huikean monipuolinen sovitus) ja Chitlins Con Carne (kiehtova melodia).

Tässä suosikkini Blues In Orbit

Rami 19.12.2022