Elvis Is Back! - Osa 2: Äänitykset käynnistyvät

Valmisteluja Elviksen ensimmäiseen armeijan jälkeiseen levytyssessioon oli tehty kuumeisesti jo kuukausia. Eversti Parker piti tapansa mukaan RCA Victorin johtoa jännityksessä, eikä yhtiössä ollut varmuutta mitä Elvis levyttäisi sessiossa. Ehkä Elvis ei itsekkään ollut vielä varma kaikesta lähtiessään Memphisistä kohti Nashvillea.

Edellisessä osassa kerroin Elviksen kotiutumisesta asepalveluksestaan Saksasta ja sekä kuukausia sitten käynnistyneistä valmisteluista, siitä miten Eversti Parker, RCA ja Elvis itse tahoillaan hakivat sopivaa materiaalia levytettäväksi ja miten Chet Atkins ja Bill Porter olivat virittäneet studiotaan huippukuntoon palvellakseen Elvistä parhaalla mahdollisella tavalla ja toisaalta varmistaakseen Elviksen hittiputken jatkumisen.

Tässä artikkelisarjan toisessa osassa kerron miten biisit päätyivät sessioon ja levytyssessioiden etenemisestä biisi biisiltä. Kolmannessa osassa poraudutaan vielä tarkemmin sessioiden työskentelytapaan. Neljännessä osassa ovat sitten vuorossa sessioiden tuloksena syntyneiden äänitejulkaisuiden esittely. Elvis Is Back! -albumin lisäksi esittelen samoista sessioista julkaistut singlet ja niiden vastaanoton.

1. sessio 20.3.1960

Sunnuntaina 20.3. Elvis lähti puolen päivän jälkeen seurueineen Memphisistä kohti Nashvillea Everstin vuokraamalla bussilla. Mukana olivat Scotty Moore, D.J. Fontana, Freddy Bienstock ja iso joukko Elviksen muuta seuruetta. Elviksen sessioiden ”vakiokalustoon” kuuluva lauluyhtye The Jordanaires eli Gordon Stoker ja Neal Matthews, Hoyt Hawkins ja Ray Walker olivat jo studiolla odottamassa, samoin muut sessioon osallistuvat muusikot, jotka olivat entuudestaan tuttuja Elvikselle.

Vaikka äänitystilaisuus oli yritetty pitää salassa, oli studion ulkopuolelle kerääntynyt isohko fanilauma odottamaan Elvistä. Atkins oli järjestänyt paikalle Nashvillen studiomuusikoiden valiokaartia, Elviksen edellisessä sessiossa kesäkuussa 1958 mukana olleet; kontrabasisti Bob Moore, rumpali ja lyömäsoitinekspertti Murrey 'Buddy' Harman, kitaristi Hank Garland, joka soitti myös sähköbassoa, ja pianisti Floyd Cramer, joka oli soittanut jo Elviksen ensimmäisessä RCA sessiossa tammikuussa 1956. Muutoksena edellisen session miehitykseen oli Atkins itse, joka nyt ei soittanut sessiossa, vaan toimi toisena tuottajana. Toinen muutos oli Scotty Moore, joka ei osallistunut edelliseen sessioon perustettuaan juuri oman levymerkin.

RCA:n julkaisi maaliskuun lopulla 1960 ensimmäisen mainoksen uudesta singlestä. Mainosta tehdessäkään ei vielä ollut tiedossa singlen kappaleet, mutta singlen kannet oli jo painettu ja mainoksen mukaan levyä oli ennakkoon tilattu jo 1.275.077 kappaletta. Koko sivun mainos julkaistiin Billboardissa ja useissa muissa alan lehdissä.

Bill Porter oli saapunut paikalle jo varhain iltapäivällä valmistelemaan sessiota ja klo 19 maissa paikalle saapuivat kaikille tärkeää sessiota valvomaan Eversti Parker avustajansa Tom Diskin kanssa, sekä RCA:n johtajat Steve Sholes ja Bill Bullock. Myös muusikot sekä Atkins olivat saapuneet studiolle hyvissä ajoin ennen Elvistä ja tunnelma oli melkoisen jännittynyt, odotukset sessiolle olivat suuret. Tuttuun tapaansa Eversti Parker huokui itsevarmuutta, hänellä oli vankka usko suojattiinsa.

Sen sijaan Sholes taisi jännittää yhtä paljon kuin 10. tammikuuta 1956 Elviksen saapuessa levyttämään ensi kertaa RCA:n studioon Nashvillessa. Sholes ja Bullock olivat ostaneet Elviksen Sun Recordsilta monien mielestä uskomattoman kovaan hintaan. Jos Elvis olisi tuolloin flopannut, olisi molempien ura RCA:lla voinut tyssätä. Elviksen menestyttyä, olivat Sholes ja Bullock nousseet RCA:n hierarkiassa. Nyt heillä oli enemmän hävittävänä, lisäksi Eversti Parker oli onnistunut kasvattamaan Elviksen RCA:lta saamaa palkkiota. RCA oli jo ennakkoon satsannut paljon tähän sessioon. Yhtiöllä olisi siis myös paljon pelissä. Sholes ja Bullock miettivät varmasti vieläkö heidän ykkösartistinsa onnistuu nousemaan listojen kärkeen.

Lisäksi paikalla oli vartioita, joiden tehtävänä oli estää ulkopuolisten pääsy studiolle. Elviksen saapuessa noin 20:40 takaovesta avustajiensa ja ystäviensä kanssa oli hetken hiljaisuus, sitten Elvis lähetti seurueeseensa kuuluneen Lamar Fiken hakemaan ruokaa. Fiken tuomia eineksiä pureskellessa kuunneltiin vielä koko porukalla Bienstockin asetaatteja. Välillä kokoonnuttiin pianon ympärille ja Elvis lämmitteli ääntään laulamalla tuttuja gospelsävelmiä, katkelmia omista vanhoista hiteistään sekä suosikkejaan kuten Ray Charlesin I Got a Woman.

Elviksen suuri avustaja- ja ystäväkaarti, joita Porter kutsui nimellä ”yes peoples”, pysytteli äänitysten ajan studion odotushuoneessa. Kuluttaen siellä aikaa korttia pelaamalla tai miten milloinkin. Kun tallenteita sitten kuunneltiin, änkesivät he studioon ja alkoi kätten taputus ja ylistys 'kuulostaa upealta! Suurenmoista! Porterista nämä ”siipiveikot” olivat vain haitaksi ja venyttivät suotta sessioita.

Todennäköisesti Elvis oli jo ennakkoon valinnut ainakin suurimman osan levytettävistä biiseistä, mutta ehkä joistakin tehtiin päätös vasta studiossa. Ilmeisesti Elvis oli loppuun asti hieman epävarma biisivalinnoista. Kovin kauaa ei studiossa kuitenkaan käytetty enää biisien pähkäilyyn, äänitykset käynnistyivät Porterin kertoman mukaan 21:30. Asetaattien kuuntelun ohessa Elvis oli kertonut kokemuksistaan Saksassa ja esitellyt karatetaitojaan. Tässä ensimmäisessä sessiossa äänitettiin kuusi laulua, ehkä loppujen osalta päätökset tehtiin vasta myöhemmin.

Kun kaikki olivat valmiita äänittämään, siirtyivät Chet Atkins ja Bill Porter äänitarkkaamon äänityspöydän taakse. Heidän taakseen tarkkaamoon ”kultahanhensa” sessiota todentamaan kokoontuivat ainakin Eversti Parker, Steve Sholes ja Bill Bullock sekä Freddy Bienstock. Vaikka kaikille oli tärkeää saada ensimmäisen singlen biisit äänitetyksi, ei niillä haluttu aloittaa.

RCA Studio B 1960-luvun alussa, Kuvaaja tuntematon

Otis Blackwell oli jo kirjoittanut Elvikselle muutaman upean hitin, joten hänen sävelmänsä oli turvallinen aloitusbiisi. Bill Porter kertoo tunnelman tarkkaamossa olleen hyvin jännittynyt ensimmäisen biisin, Make Me Know It, taltioinnin käynnistyessä. Takarivin miehet olivat seisseet hiiren hiljaa aivan Atkinsin ja Porterin takana. Porter tunsi olonsa hieman ahdistavaksi. Äänitykset tehtiin ’kaikki kerralla sisään’ -periaatteella eli 100 prosenttisena livetaltiointina kuten pitkään Elviksen myöhemmissäkin sessioissa. Laulusolisti, muusikot ja taustakuoro olivat kaikki kerralla studiossa.

You say you wanna hold me
And stick to me like glue
Well hearing's deceiving
And seeing's believing
Make me know it do
Come on now, make me know it
Well go ahead and show it
I say hearing's deceiving
Seeing's believing
Make me know it do

Floyd Cramerin pianointro käynnistää biisin, soittajia ei jännitys tuntunut haittaavaan. Ensimmäinen otto saatiin kokonaisena sisään, mutta Elviksen äänessä on kuultavissa pientä epävarmuutta. Sama epävarmuus kuuluu vielä toisessakin otossa, jonka Elvis keskeyttää lopussa. Pikkuhiljaa Elviskin pääsee sisään lauluun. Keskeytyksiä tulee eri syistä, Atkins keskeyttää muutamia kertoja, sen kummemmin kertomatta syytä, usein Atkins vain toteaa ”One more” ja sitten jatketaan.

Välillä Elvis putoaa laulusta. Useampikin kokonainen otto saadaan sisään, vaikka lopetukset tuntuvat välillä takkuavan. Lopulta yhdeksästoista otto riittää ja se valitaan master-otoksi. Todellisuudessa ottoja oli 18, mutta ottojen numeroinnissa jätetään luku 13 väliin. Oliko ottojen kirjaaja Porter taikauskoinen, vai kenen idea tuo lienee ollut.

Kuuntele ensimmäinen ja Elvis Is Back! -albumilla julkaistu otto laulusta:

Lopputulos on erinomainen, Blackwellin hienosti rullaava, menevä biisi istuu jälleen täydellisesti Elvikselle, joka laulaa paremmin kuin koskaan. Tauko, poissa fanien ja median ulottumattomissa, oli ilmeisesti tehnyt hyvää Elvikselle. Jordanaires yltyy myös erinomaiseen suoritukseen ja täydentää lauluosuutta uskomattoman kekseliäillä, ottojen myötä kehittyneillä osuuksillaan.

Soldier boy,
Oh, my little soldier boy,
I'll be true to you.
You were my first love
And you'll be my last love.
I will never make you blue.
I'll be true to you.
In this whole world
You can love but one girl.
Let me be that one girl,
For I'll be true to you.

Hieno aloitus sessiolla lujittaa varmasti myös Elviksen itseluottamusta, ”siinä näitte kyllähän minä tämän homman osaan”. Alun kireyden jälkeen tunnelma studiossa on rentoutunut ja jatkossa selvitäänkin vähimmillä otoilla. Tarkkaamonkin puolella rauhoitutaan, takarivin miehet malttavat istuutua ja Porter ja Atkins saavat tehdä rauhassa työtään. Seuraavana siirrytään r&b-balladiin Soldier Boy. Laulu oli The Four Fellows - doo-wop-yhtyeen ainoa hitti vuodelta 1955 ja Elviksen itsensä sessioon tuoma biisi. Elvis oli laulanut sitä jo Saksassa ja Bienstock oli hankkinut kustannusoikeudet lauluun Elviksen pyynnöstä.

Biisin alun kanssa on pitkään vaikeuksia sekä Elviksellä että Jordanairesin laulajilla. Atkins keskeyttää kolmannen oton, Elviksen ilmeisesti koskettaessa suullaan mikrofonia. Seuraa pieni keskustelu Atkinsin ja Elviksen välillä, ennen kuin Elvis ymmärtää miksi keskeytys tapahtui, vai ymmärsikö sittenkään? Kokonaisia ottoja ei tahdota saada aikaan. Vaikka biisi oli Elvikselle hyvin tuttu, tuntuu hän hakevan tuntumaa biisiin aika kauan, vai eikö hän ole oikein varma biisin levyttämisestä.

Tempoakin vaihdellaan. Yhdeksännen oton Elvis aloittaa vihellellen. Kymmenenteen ottoon Elvis ryhdistäytyy ja biisi kulkee oton lopussa jo komeasti. Otto jää kuitenkin epätasaiseksi. Seuraava otto on kokonainen, mutta jää tulkinnaltaan edellisestä. Siten taas hiukan takkuaa, osa keskeytyksistä menee Jordaneiresien piikkiin.

Neljästoista otto keskeytyy taas Elviksen koskettaessa laulaessaan mikrofonia. Nyt kosketus on selvästi kuultavissa, eikä Elviskään protestoi keskeytystä. Kelvollinen versio laulusta saadaan talteen seuraavalla yrityksellä. Pientä hermoilua oli vielä tämänkin biisin kanssa, mutta tuloksena oli lopulta erittäin onnistunut veto.

You can shake an apple off an apple tree
Shake, shake sugar
But you'll never shake me
Uh uh uh no sir-ee, uh, uh
I'm gonna stick like glue
Stick because I'm stuck on you

Sitten pidettiin pieni tauko ja jatkettiin biiseihin, jotka oli valittu Elviksen ensimmäiselle armeijan jälkeiselle singlelle. Nämä biisit oli tilattu Parkerin luottomiehiltä eli parivaljakoilta Aaron Schroeder & S. Leslie McFarland sekä Fred Wise & Ben Weisman. Ensin mainittujen tekemä Stuck On You saatiin sisään kolmella yrityksellä, vaikka olikin uusi laulu kaikille mukana olleille. Kaksi ensimmäistäkin ottoa ovat varsin onnistuneita, biisi on heti hyvin hallussa ja meno rentoa ja vapautunutta, mutta lopetus hiukan takkuaa niissä.

Ilman muuta Stuck On You nousi hittilistojen kärkeen

Kolmas otto on ehyt ja se riittää. Stuck On Youssa on osin sitä tuttua Elvis-saundia, mutta biisi on kuitenkin tuore, eikä liian uskalias Elviksen uuteen imagoon, vaikka Elviksen äänestä löytyy eroottistakin sävyä. Vahvan kompin takaavat kaksi rumpalia ja basistia Hank Garlandin soittaessa kuusikielistä sähköbassoa, kuten hän ilmeisesti soitti tässä ensimmäisessä sessiossa muillakin biiseillä. Joissakin lähteissä tosin sanotaan Garlandin soittaneen tässä sessiossa myös kitaraa, mutta sessiopöytäkirjassa hänen instrumentikseen on kirjattu vain sähköbasso, eikä Garlandille ominaisia kitaraosuuksia kuulu ensimmäisen session tuotoksissa.

Schroeder oli kirjoittanut Elviksen edellisenkin listaykkösen A Big Hunk o' Love . Ehkä se oli osa syy Stuck On Youn valintaan ensimmäiselle armeijan jälkeiselle singlelle. Valintaa ehkä helpotti myös se, että biisi muistuttaa kahdeksan viikkoa Billboard Hot 100 -listan kärjessä ollutta All Shook Upia . RCA:n lehdistötiedote kuvaili biisiä seuraavasti: “fiksu, tarttuva rytmipala, juuri sellainen mieto rockbeat, josta nykynuoriso tykkää” ja kyllähän nuoriso tykkäsi.

Ernst Jørgensenin mukaan Elvis itse ei pitänyt biisistä, mutta ei se hänen laulussaan mitenkään kuulu, eikä Jørgensen sen kummemmin perustellut väitettään. Scotty Moore vahvisti kuitenkin eräässä haastattelussa Jørgensenin kertoman. Piti tai ei, Elvis tuntuu paneutuneen lauluun hyvin jo etukäteen. Eikä näillä soittajilla ollut mitään vaikeuksia tällaisen biisin haltuunotossa.

Fame and fortune
How empty they can be
But when I hold you in my arms
That's heaven to me
Who cares for fame and fortune
They're only passing things
But the touch of your lips on mine
Makes me feel like a king

Fame and Fortune laulun sanat varmaan upposivat Elviksen naispuolisiin ihailijoihin ja onhan se komea biisi ja Elviksen tulkinta erittäin vakuuttavaa. Laulu osoittautui kuitenkin haastavammaksi levyttää ja sitä tahkotaan pidempään. Tausta on aika hillitty, Jordanaires-harmonia tukee jälleen hienosti Elvistä ja Cramerin piano tuo väriä esitykseen. Komppi on jälleen vahva. Nauhurin käynnistyessä ensimmäiseen ottoon haetaan jonkin aikaa aloitusta, mietitään kuvioita ja hieman naureskellaankin. Lopulta liikkeelle päästään ja jälki on alusta alkaen tyylikästä.

Fred Wise ja Ben Weisman olivat kirjoittaneet jo 50-luvulla Elvikselle useammankin laulun. Molemmat olivat Elvistä selvästi vanhempia ja valkoihoisia. Elvis arvosti erityisesti Weismania ja oli antanut tälle lempinimen ”The Mad Professor”. Molemmat olivat kirjoittaneet lauluja jo kauan. Weisman on kuvannut laulujen kirjoittamista Elvikselle tähän tapaan: ”Laulujen kirjoittaminen Elvikselle oli toisenlaista kuin kenelle tahansa muulle. Elvis haastoi mielikuvitukseni. Kappaleissa piti olla yhdistelmä bluesia, country, rockia ja popia, joskus gospelia tai vaikka swamp boogieta”.

Laulu kuulostaakin Elvikselle valetulta. Hänen vahvistunut ja syventynyt balladilaulajan soundinsa pääsee tässä täyteen kukoistukseen. Hänen äänestään löytyy myös sopivaa herkkyyttä ja välillä Elviksen ja Jordanairesien laulu sulautuu upeasti yhteen. Tätäkin kuunnellessa ymmärtää hyvin miksi Elvis arvosti niin suuresti Jordanairesia.

Useampikin aika hyvän kuuloinen otto saadaan sisään. Välillä Elvis joutuu hiukan hakemaan tulkintaansa. Neljätoista yritystä riittää tällä kertaa. Mitään ottoa ei kuitenkaan kelpuuteta masteriksi, koska Elvis onnistuu taas ”popsimaan” mikkiä. Ilmeisesti alkoi olla jo hiukan kiire ja Porter leikkasi levylle tulevan version kahdesta viimeisestä otosta. Äänitys on jälleen nappisuoritus ja nyt voi jo olla varma, että tämä sessio jää historiaan.

Tätä hetkeä RCA:n johtajat ja varmaan myös Parker olivat odottaneet, ensisinglelle valitut biisit oli saatu kunnialla talteen. Sitten pidettiin tauko ja kuunneltiin tuotokset ja valittiin levylle päätyvät otot, jonka jälkeen Porter työsti masternauhan singleä varten. Bill Bullock otti nauhan haltuunsa, lähti viemään sitä New Yorkiin. Tai varmaa tietoa en löytänyt lähtikö Bullock itse viemään, mutta hänelle Porter kertoo luovuttaneensa nauhan, vaikka ihmetteli ensin tilannetta. Ehkä Parkerinkin luovutti tässä vaiheessa ja jätti suojattinsa hoitamaan osuuttaan.

I just got your letter baby
Too bad you can't come home
I swear I'm goin' crazy
Sittin' here all alone
Since you're gone
I got a mess of blues

New Yorkista kotoisin olleet Doc Pomus ja Mort Shuman olivat rhythm & blues faneja. Doc Pomus oli teini-ikäisenä bluesartistiksi alkaneen Jerome Felderin taitelijanimi. 50-luvun alussa Pomus alkoi kirjoittamaan lauluja muille säilyttäen tuon artistinimensä ja vähitellen hän luopui laulukeikoista. Yksi tunnetuimmista Pomusin yksin kirjoittamista lauluista on Ray Charlesille tehty Lonely Avenue. Kaksikon yhteistyö käynnistyi 50-luvun lopulla. Shuman vastasi pääosin säveltämisestä ja Pomus teksteistä Ensimmäinen yhteinen hitti oli Dion & Belmontsin levyttämä A Teenager in Love.

Doc Pomus ja Mort Shuman olivat tarjonneet aiemmin Elvikselle lauluaan Turn Me Loose. Sitä Elvis ei ollut kuitenkaan huolinut. Fabianille se kelpasi ja oli hänen suurimpia hittejään. Nyt Pomus ja Shuman olivat tehneet sopimuksen Hill & Rangen kanssa ja tuoneet tarjolle A Mess Of Bluesin, joka kelpasi Elvikselle. Se oli vuorossa tauon jälkeen. Kello oli jo neljä aamuyöstä, kun sen kimppuun päästiin. Ensimmäinen otto menee nauruksi Elvikseltä ja toinenkin otto keskeytyy heti alkuun.

Kolmas otto on jo varsin onnistunut, ehkä hieman hitaampi tempo kuin julkaistussa otossa, mutta hyvin rennon oloinen. Loppuhetkillä otto kuitenkin hajoaa, samoin käy neljännenkin yrityksen. Sitten Elvis ryhdistäytyy ja heittää kaiken peliin, nyt mennään varmoin ottein ja syvällä tunteella loppuun saakka ja enempää ei katsottu tarvittavan.

RCA Studio B, Nashville. Kuva: Wikimedia Commons, lisenssi: CC BY-SA 3.0

Kahden rumpalin ja basistin käyttö tuo biisiin jykevämmän ja täyteläisemmän soundin Fontanan ja Harmanin soittaessa pienellä viiveellä toisiinsa nähden. D.J. Fontanan mukaan kahden rumpalin käyttö oli nimenomaan Elviksen idea. ”Vuorottelimme Buddyn kanssa ja täydensimme toistemme riffejä. Saimme aikaa suuremman soundin. Äänittäjä ei ollut innostunut tästä, mutta hän vähät välitti, hän halusi vain tehdä hyviä levyjä”, muisteli D.J. tilannetta myöhemmin.

A Mess Of Bluesin myötä Pomus ja Shumanista tuli tärkeä lauluntekijäkaksikko Elvikselle. Heidän biisinsä olivat Elviksen 60-luvun parhaimmistoa. Seuraavana vuonna päätyi Elviksen singlelle heiltä kaksi erinomaista biisiä (Marie's the Name) His Latest Flame ja Little Sister. Muita Elviksen levyttämiä Pomus & Shumanin lauluja ovat mm. Kiss Me Quick, Suspicion, Viva Las Vegas ja Gonna Get Back Home Somehow.

Vieläkään ei sessiota lopetettu, vaikka aamu alkoi jo lähestyä. Elvis oli tuonut tuliaisina Saksasta kahden litran purkin amfetamiinitabletteja, tai hänen sihteerinsä Elisabeth Stefaniak oli saanut hoitaa niiden kuljetuksen matkatavaroissaan. Armeijassa varusmiehet oli pidetty samoilla tableteilla skarppeina pitkien harjoitusten aikana. Noita tabletteja Elvis ilmeisesti jakeli kaikille halukkaille, eikä väsymys päässyt yllättämään, ei se ainakaan kuulu lopputuloksessa.

Step in these arms, where you belong
It feels so right, so right
How can it be wrong?

Fred Wise ja Ben Weisman olivat kirjoittaneet sessiota varten toisenkin uuden laulun, rhythm & bluesin It Feels So Right, ja se otettiin viimeisenä työn alle. Hyvin oli Elvis paneutunut ennakkoon tähänkin biisiin. Jo ensimmäinen otto sujuu varsin mallikkaasti alusta loppuun, kuten toinenkin. Sen jälkeen hiotaan vielä hiukan kuvioita. Väsymystä ei kuule laulussa tai soitossa. Biisi selväsi motivoi Elvistä venymään jälleen erinomaiseen tulkintaan.

Scotty Mooren kitara ja voimakas rumpukomppi rytmittävät biisiä. Tunnelma studiossa tuntuu olevan edelleen rento, vaikka oli soitettu jo täyden työpäivän verran. Välillä vitsaillaan ja naureskellaan ja lopulta käynnistetään kolmaskin otto, joka saadaan ehyenä loppuun saakka. Vielä päätetään silti jatkaa. Kahden epäonnistuneen aloituksen jälkeen saadaan lopulta masteriksi kelpaava otto talteen.

Kello onkin jo seitsemän ja kuusi biisiä on valmiina, se saa tältä erää riittää ja soittajat lasketaan hetkeksi lepäämään ennen päivän muita sessioita. Elvis totesi Nashville Tennessean -lehden toimittajalle äänityssession tuntuneen alussa omituiselta. ”Mutta parin tunnin laulamisen jälkeen se tuntui taas ihan luonnolliselta”.

Elviksellä oli edessä matka Miamiin, Frank Sinatra TV-Show’n nauhoitukseen. Eversti Parker oli suunnitellut tämänkin matkan huolella, aivan kuten kotiinpaluumatkan New Jerseystä Memphisiin. Kaikkialla Elviksen reitin varrella tiedettiin matkasta ja sen aikataulusta. Scotty Moore, joka oli mukana matkalla, kuvaili sitä ”se oli epätodellista. Sitä voi verrata siihen, mitä olen lukenut Lincolnin rumiin matkasta Springfieldiin. Jokainen risteys, jokainen pikkukylä, sitä ei voi sanoin kuvata – siellä oli tolkuttomasti ihmisiä, se oli hurjaa koko matkan”.

2. Sessio – 3.4.1960

Elviksen palattua Miamista Nashvilleen, sai hän Parkerilta kirjeen, jossa kertoi seuraavassa sessiosta tarvittavan vielä kahdeksan laulua. Samalla hän painotti, ettei Elviksen tule äänittää yhtään enempää. Eversti halusi pitää RCA:n nälkäisenä, että hän voisi kiristää parempia ehtoja ennen seuraavia äänityksiä ja julkaisuja.

Sunnuntai-iltana kolmas huhtikuuta kokoonnuttiin jälleen RCA:n studiolle Nashvilleen. Elvis oli taas matkannut seurueensa kanssa tilausbussilla kohti Memphisiä. Studiolle olivat saapuneet kaikki edellisen session muusikot, lisäksi paikalla oli saksofonisti Boots Randolph.

Myös Charlie Hodgea tarvittiin tässä sessiossa. Olihan hän ollut paikalla edellisessäkin sessiossa, mutta ei äänitysten aikaan studiossa. Nyt hän tiesi pääsevänsä myös studioon ja tulevalle levylle. Parker ei varmaa ollut mielissään duetosta. Ilmeisesti hän nyt ollut paikalla sitä estämässäkään. RCA:n ylintä johtoa ei myöskään ollut paikalla. Ensimmäinen single oli jo markkinoilla ja kävi hyvin kaupaksi. Paineet olivat siis hellittäneet RCA:n johdossa, kuten varmaan myös Eversti Parkerilla ja Elvikselläkin.

Steve Sholes oli kuitenkin paikalla, kuten kuolemaansa asti yleensäkin Nashvillessa pidetyissä sessioissa, poikkeuksena olivat elokuviin tehnyt äänitykset, joissa tuottajat tulivat elokuvayhtiöistä. Samoin paikalla olivat tietysti Chet Atkins ja Bill Porter, jotka saivat nyt rauhassa hoitaa äänitystä. Äänitykset käynnistyivät Elviksen saavuttua n. 19:30. Ensin tietysti käytiin taas läpi aloitusrutiinit samaan tapaan kuin edellisessäkin sessioissa.

Never know how much I love you
Never knew how much I care
When you put your arms around me
I get a fever that's so hard to bear

Ensimmäisenä otetaan käsittelyyn Eddie Cooleyn ja Otis Blackwellin (isäpuoleltaan lainaamalla salanimellä John Davenport) kirjoittama Fever. Suurinta osaa muusikoista ei vielä tarvittu, sillä tausta on hyvin minimalistinen, vahvimmin mukana on Bob Mooren basso, sitä täydentää sormien napsuttelu (Elvis itse?) ja pienet ja tehokkaat perkussioiskut. En löytänyt mistään varmaa tietoa, oliko Elvis kuullut Little Willie Johnin originaalia, joka oli Billboardin R&B-listan ykkönen 1956. Uskon, että oli. Elvis tuntui seuraavan aikansa musiikkia, etenkin mustaa musiikkia hyvinkin tarkkaan. Peggy Leen vuoden 1958 version hän oli kuullut. Sen hän oli saanut Saksaan.

Eddie Cooley oli saanut idean lauluun, muttei saanut yksinään sitä valmiiksi. Niinpä hän soitti ystävälleen Blackwellille, joka sitten viimeisteli biisin. Laulu annettiin King Recordisille levyttäneen Little Willie Johnin levytettäväksi. Blackwellilla oli sopimus toisen yhtiön kanssa, joten hän rekisteröi biisin salanimellä. Johnin versiolla basson sijasta melodiaa värittää matalalla soiva saksofoni.

Leen versio laulusta äänitettiin toukokuussa 1958 ja Peggy Lee kirjoitti laulun tekstin puolivälistä alkaen uudelleen. Kaikki laulussa mainitut viittaukset tunnettuihin hahmoihin (Romeo, Juliet, Captain Smith ja Pocahontas) sisältyvät Leen kirjoittamaan osuuteen. Mitään rojalteja hän ei kuitenkaan tekstistä ole koskaan saanut. Laulun oikeudet olivat edelleen Cooleyn ja Blackwellin nimissä, jotka olivat myös tuottaneet Peggy Leen version.

Elvis käytti Peggy Leen muokkaamaa tekstiä, kuten monet laulun myöhemmin levyttäneet, ja myös sovitus mukailee aika pitkälle Leen versiota. Elviksen laulu on hieman suoraviivaisempaa, kuin jazzahtavan tulkinnan tehneen Leen, mutta vahvasti Elviskin on sisäistänyt laulun. Ilmeisesti molemmat rumpalit Fontana ja Harman ovat mukana, koska lyömäsoittimet kuuluvat molemmilla stereokanavilla.

Pääosassa on kuitenkin Elviksen intensiivinen laulu, jota Bob Mooren herkästi soiva basso hienosti tukee. Kauaa ei tarvitse tätä biisiä kokeilla, jo ensimmäinen otto kuulostaa erinomaiselta. Neljä ottoa kuitenkin otetaan talteen, joista toinen keskeytyy ja kolmas hajoaa ihan lopussa. Masteriksi valitaan viimeinen otto ja kyllähän se paras onkin.

Pave Maijanen teki laulusta erittäin upean version 1975 Affe Forsmanin ja Janne Ödnerin kanssa, Maijanen vastasi myös omaperäisestä sovituksesta. Mielestäni parhaita suomalaisia Elvis-covereita, jos niin nyt voi sanoa, coverihan Elviksen versiokin oli.

Kuuntele Little Willie Johnin, Peggy Leen ja Elviksen versio Feveristä:

One thing I know I love you
Yes I loved you like a baby
It was a fool's heart that you took
And I fell 'cause you look like a baby

Seuraavana ryhdyttiin työstämään Jesse Stonen hitaanpuoleista bluesia Like A Baby. Elvis oli laulanut sitä monina iltoina Saksassa omaksi ja kavereidensa iloksi. Vikki Nelson oli levyttänyt laulusta hyvin sielukkaan tulkinnan The Sounds -yhtyeensä kanssa 1957 (Vik ‎4X-0273). Ehkä Elvis oli kuunnellut enemmän toisen naisartistin, Toni Ardenin tekemään versiota (Decca 9-30291). Ardenin vuonna 1958 levyttämä Padre oli ainakin tehnyt suuren vaikutuksen Elvikseen. Elviksen versio myös muistuttaa enemmän Ardenin versiota.

Ainakin laulu on alusta lähtien hyvin Elviksen hallussa. Ensimmäinen otto keskeytyy tosin heti alkuunsa. Elvis kommentoi keskeytystä sanoen, ettei voi ajatella kerralla kahta asiaa. Tarkoittaen ilmeisesti samanaikaista laulua ja kitaran soittoa. Mutta toinen sujuu jo mallikkaasti, vaikkei siitäkään ehyttä ottoa tule. Biisin aloitusta haetaan jatkossakin useampaan kertaan.

Otto otolta tulkintaan saadaan lisää syvyyttä niin Elviksen kuin soittajienkin taholta. Elviksen ohella Boots Randolphin saksofoni on keskeisessä roolissa. Myös lyhyet mutta taidokkaat, hennosti värisevät kitaran bluessoinnut värittävät melodiaa. Jordanaires tuo omat mausteensa biisiin tutulla varmuudella. Atkins keskeyttää viidennen oton Elviksen taas ”popsiessa”. Kuudes otto on sitten täydellinen ja se valitaan julkaistavaksi.

It's now or never,
Come hold me tight
Kiss me my darling,
Be mine tonight
Tomorrow will be too late,
It's now or never
My love won't wait.

Sitten päästään jälkikäteen session tunnetuimmaksi nousevaan lauluun. Elvis oli ihastunut Tony Martinin 1949 levyttämään italialaissävelmään There's No Tomorrow. Saksassa ollessaan Elvis oli lauleskellut myös tätä laulua ja kertonut Eversti Parkerille haluavansa levyttää sen. Kyseessä oli italialaisen Eduardo di Capuan jo 1800-luvun lopulla säveltämäksi tiedetty O Sole Mio, johon napolilaisen tekstin oli kirjoittanut Giovanni Capurro. Tunnetuimman version oli laulusta levyttänyt itse Enrico Caruso. Joidenkin lähteiden mukaan Elviksen äidillä olisi ollut tuo Caruson versio. Everstiä tietysti ilahdutti, että kyseessä oli niin vanha sävellys, ettei tekijänoikeuskorvauksia tarvinnut maksaa säveltäjälle.

Englanninkieliset tekstit sen sijaan olivat suojatut. Eversti kehottikin Freddy Bienstockia hankkimaan oikeudet niihin. Tekstin kirjoittaneet Al Hoffman, Leo Corday ja Leon Carr eivät kuitenkaan suostuneet Everstin sanelemiin ehtoihin. Sehän ei ollut mikään este, seuraavaksi Parker antoi Bienstockin tehtäväksi etsiä uudet tekstin kirjoittajat. Bienstock kertoo teettäneensä tekstin kolmella tai neljällä eri lauluntekijällä tai tiimillä. Elvis valitsi sitten niistä Hill & Rangelle aiemminkin työskennelleiden Aaron Schroeder ja Wally Goldin kirjoittaman version, jossa laulun nimenä oli lt's Now or Never".

RCA:n valmistama Studio B:n äänipöytä, joka on nykyisin Country Music Hall of Fame museossa. Tätä Bill Borter käytti Elviksen 60-luvun alun Nashvillen äänityssessioissa, kuvaaja tuntematon

Laulu oli tuttu Elvikselle myös The Cloversin vuoden 1957 Down In The Alley -singlen (Atlantic 45-1152) kääntöpuolen funkahtavana versiona. Nyt haettiin kuitenkin toisenlaista tunnelmaa. On kerrottu laulun levyttämisen hieman arveluttaneen Elvistä, poikkesihan se aika tavalla hänen aiemmasta ohjelmistostaan. Työstettäväksi se kuitenkin otettiin.

Pientä epävarmuutta Elviksen äänessä kuulu ensimmäisissä otoissa. Varsinkin loppu tuottaa vaikeuksia, pienen suvantovaiheen jälkeen nousu korkeaan nuottiin ei oikein ota onnistuakseen. Aaron Schroeder, toinen uuden tekstin kirjoittajista oli tullut seuraamaan taltiointia. Elvis valitteli hänelle: "Olen pahoillani, Aaron. En tiedä voinko tehdä oikeutta upealle tekstillesi”. Porter kertoo ehdottaneensa, että loppu nauhoitetaan erikseen. Mutta Elvis vastasi, ”Ei, teen se kerralla alusta loppuun”. Niin hän sitten tekikin, eikä siiten tarvittu neljää ottoa enempää. Kokonaista ottoa ei kuitenkaan valittu levylle, vaan Sholes käski Porteria tekemään julkaistavan version yhdistelmänä toisesta ja neljännestä otosta.

It’s Now Or Never oli myös ainut sessioiden tuotos, johon tehtiin jälkiäänityksiä. Floyd Cramer ja Buddy Harman täydensivät luultavasti 5. huhtikuuta piano- ja lyömäsoitin osuuksia. Porterin mukaan Cramer soitti jälkiäänityksessä myös kastanjetteja. Useassa lähteessä kerrotaan myös jälkiäänitetyn myös rytmikapulaosuuksia (claves). Ne ovat kuitenkin kuultavissa jo alkuperäisissä sessio-otoissa ja ovat olennainen osa kappaleen kokonaissointia. Ilmeisesti Boots Randolph hoiti kapulaosuudet, kun fonia ei nyt tarvittu. On toki mahdollista, että kapulaosuuksia paikkailtiin myös jälkikäteen.

Ilmeisesti oli heti selvää, että nyt oli saatu purkitettua seuraava single ja siihen haluttiin hieman lisää koristeita. Kieltämättä etenkin Cramerin tyylillä täydentämät piano-osuudet tuovat lisää italialaistunnelmaa biisiin ja hieman keveyttä dramaattiseen tulkintaan.

Laulun alkuperä sai uuden käänteen vuosituhannen vaihteessa. Pitkään oli oltu siinä uskossa, että nuori muusikko Eduardo di Capua oli säveltänyt sen Odessassa 1898 ollessaan esiintymässä siellä isänsä kanssa. Vuonna 1972 kuolleen italialaisen Alfredo Mazzucchin perilliset nostivat kanteen satavuotta sävelmän synnyn jälkeen ja esittivät Mazzucchin osallistuneen sävelmän kirjoittamiseen. Oikeudessa esitetyn näytön mukaan di Capua käyttänyt melodiaan edellisenä vuonna Mazzucchilta ostamiaan osia. Oikeuden päätöksellä Mazzucchi vahvistettiin laulun toiseksi säveltäjäksi ja kun hän oli kuollut vasta 1972 ei tekijänoikeus hänen osaltaan ollut vanhentunut ainakaan Euroopassa. Lieneekö Mazzucchin perilliset silti saaneet takautuvasti tekijänoikeuskorvauksia, tuskinpa.

Amerikkalaisen tekijänoikeusjärjestön ASCAP:n tietokannassa It's Now Or Never on merkitty di Capuan ja Wally Goldin nimiin. Mazzucchia ei siis ole siellä tunnustettu tekijäksi, mutta jostain syystä myös Aaron Schroederin nimi puuttuu ASCAP:n tietokannasta.

Useita suomalaisversioitakin on laulusta tehty. Tietenkin paljon Elvistä levyttänyt Pekka Loukiala on tämänkin levyttänyt. Lisäksi myös Salomon ja Tapani Kansa ovat tehneet oman versionsa. Yhtään suomenkielistä versiota Elviksen levytyksen pohjalta en kuitenkaan muista kuulleeni. Alkuperäistä italialaisversiota mukailevan suomenkielisen levytyksen ovat tehneet mm. Henry Theel ja Jussi Björling jo kauan ennen Elvistä.

Kuuntele Enrico Caruson, Tony Martinin ja Elviksen versio laulusta:

The way she walks,
The way she talks
How long can I pretend
Oh I can't help I'm in love
With the girl of my best friend

Vuorokauden vaihtuessa päätettiin studiossa pitää pieni tauko. Lyhyen virkistäytymisen jälkeen alettiin työstää Beverly Rossin ja Sam Bobrickin pop-sävelmää The Girl of My Best Friend. Se oli myös aiemmin levytetty laulu, mutta kuitenkin aika tuore biisi. Jazzpianisti Charlie Blackwell oli levyttänyt sen edellisenä vuonna.

Ensimmäiset otot otetaan sisään hitaanpuoleisella tempolla, neljännessä tempoa nostetaan, mutta se kompastuu heti alkuunsa. Atkins kommentoi tempon olleen nyt parempi. Nopeammalla tempolla jatketaan, mutta Elvis keskeyttää viidennen oton tempon nopeuduttua ja sanoo, ettei tempoa saa nopeuttaa.

Kuudes otto on varsin onnistunut, vaikka välillä Elviksellä tuntuu olevan hieman vaikeuksia biisin kanssa. Seitsemännellä on taas vaikeuksia tempon kanssa ja Elvis katkaisee sen alkuunsa. Kahdeksas otto menee nauruksi, mutta sitten Elvis ryhdistäytyy selvästi ja yhdeksäs ja kymmenes otto sujuvat erinomaisesti tempon hiukan hidastuessa. Viimeinen otto kelpuutettiin levylle.

Ral Donner levytti laulun 1961, yltäen sillä Top 20 -sijoitukseen USA:ssa. Elviksen versio julkaistiin singlenä Englannissa 1976 ja siitä tuli tuolloin Top 10 -hitti. Brian Ferry levytti biisin Englannissa 1993 ja sai siitä pikkuhitin.

I hear you're pretty good at runnin'
But pretty soon you'll slip and fall
That's when I'll drag you home with me girl
I'm gonna chain you to the wall

Dirty, Dirty Feeling on ainut kirjoittajakaksikolta Jerry Leiber & Mike Stoller näihin sessioihin mukaan päässyt laulu. He olivat riitautuneet ennen sessiota Eversti Parkerin kanssa, eikä Parker suostunut ottamaan heiltä uusia lauluja. Eripuran syynä on sanottu olleen myös Leiberin ja Stollerin tunkeutuminen tuottajan tontille, mitä Parker ei suvainnut. Leiberin ja Stollerin tuli Parkerin mukaan tyytyä vain kirjoittamaan lauluja Elvikselle. Toisaalta Leiberia ja Stolleria ärsytti Parkerin sanelemat ehdot biisien tekijänoikeuksien osalta. Dirty, Dirty Feelingin Leiber & Stoller olivat kirjoittaneet jo King Creole -elokuvaa varten, mutta siihen se ei mahtunut. Hill & Range oli kuitenkin ostanut silloin sen oikeudet Everstin määrittämin ehdoin ja siksi se voitiin nyt levyttää.

Monien aiempien kaksikon kirjoittamien laulujen tapaan tämäkin on vauhdikas niin säveleltään kuin tekstiltäänkin. Aloitus haetaan tämänkin biisin kanssa. Kun vauhtiin päästään, ei laulua tarvitse kauaa veivata, jo ensimmäisessä otossa meininki on rento ja biisi pysyy hyvin kasassa. Myös kolmas otto toimii komeasti, mutta ihan loppuun asti ei päästä, neljäs on taas erinomainen, kompissa loistaa erityisesti Mooren basso. Kitarasoolo ei kuitenkaan ole niin raivokas kuin ensimmäisessä.

RCA Studio B, Nashville 17.5.2007, Kuva: Wikimedia Commons, Lisenssi: Creative Commons Attribution 2.0 Generic

Lopulta päätetään ottaa pohjaksi neljäs otto, täydennettynä ensimmäisen oton kitarasoololla, eikä siihen ole vastaansanomista, vaikka kyllä kolmannessakin otossa kitara ulvahtelee upeasti. Harmi vain, että siinä soitto katkeaa. Elvis on kuitenkin parhaimmillaan viimeisessä otossa. It’s Now Or Neverin vastapainoksi tässä on 50-luvulta tuttua Elvistelyä.

I have wished for the wealth
Of a great millionaire
I have reached for a bright star above
But the thrill of it all
To me seems so small
When compared to the thrill of your love

Elvis oli pitkään miettinyt gospel-albumin tekemistä ja Saksassa olleessaan puhunut siitä jo Eversti Parkerin kanssa ja ilmeisesti sellaisen tekeminen oli jo alustavasti aikataulutettukin. Monia vanhoja gospeleita Elvis oli laulanut Saksan asuntonsa illanistujaisissa. Useita Stan Keslerin kirjoittamia lauluja Elvis oli levyttänyt jo aiemmin, ainakin I'm Left, You're Right, She's Gone, I Forgot To Remember To Forget ja Playing For Keeps. Keslerin kirjoittaman gospel-tyylisen Thrill Of Your Loven oli levyttänyt Jerry Lee Lewisin serkku, Carl McVoy 1957. Tosin silloin biisin nimeksi merkittiin A Woman's Love.

Tällä kertaa laulu oli tullut sessioon Sun Recordsin entisen äänittäjän ja Atkinsin kanssa yhteistyötä tehneen Jack Clementin kautta. Atkins oli ehdottanut laulua Bienstockille ja tämä sitten Elvikselle. Floyd Cramerin pianointro lupaa jo jykevää tulkintaa, vaikka se keskeytyy heti alkuunsa. Kun sitten vauhtiin päästään, osoittautuu taas todeksi, että kyllä Elvis tämänkin tyyliset laulut hallitsee. Esitys on ylivertainen McVoyn versioon verrattuna heti ensimmäisessä otossa. Eikä montaa yritystä tarvitse. Toinen otto menee tosin pian nauruksi Elvikseltä. Elvis pyytää kohteliaasti anteeksi ja käynnistetään kolmas otto ja se riittää. Jordanaires on taas vahvalla panoksella mukana.

Oh baby, what road's our love taking
To romance or heartbreaking?
Won't you say which way you're gonna go?
I gotta know, gotta know, gotta know

Paul Evansin ja Matt Williamsin I Gotta Know on siitä erikoinen biisi, että sen ensi levytyksen teki 1959 englantilainen ”Elvis-jäljitelmä” Cliff Richard. Yleensähän tuohon aikaan britit coveroivat amerikkalaisten aiemmin levyttämiä biisejä. Säveltäjä Paul Evans oli kolme vuotta Elvistä nuorempi ja itsekin amerikkalainen rock’n’roll-artisti. Evans ei ilmeisesti tiennyt Richardin jo levyttäneen biisin miettiessään, antaako laulun Elviksen vai Fabianin levytettäväksi. Päätti kuitenkin lopulta viisaasti antaa biisin Elvikselle.

Kuuntele Cliff Richardin ja Elviksen versiot I Gotta Know -laulusta:

Biisi on doo-wop tyylinen yksinkertaiselta kuulostava rhythm & blues, jossa Jordanairesit laulavat koko ajan harmoniaa. Elviksen versiossa tempo on hitaampi kuin Richardin versiossa. Kauaa ei tämän laulun äänittämisessä mennytkään. Elvis keskeyttää ensimmäisen oton reilun puolen minuutin jälkeen, mutta toinen otto on kaikin puolin kelvollinen, eikä enempää tarvita.

Oh it was a kiss oo-oo what a kiss
It was it really was such a kiss
Oh how she could kiss oh what a kiss
It was it really was such a kiss
Just the thought of her lips
Sets me afire
I reminisce and I'm filled with desire
But I'd gave my heart to her in sweet surrender
How well I remember, I'll always remember

The Drifters solistinaan Clyde McPhatter oli taltioinut Lincoln Chasen "Such a Nightin" (Atlantic 1019) jo 1953 ja saanut siitä R&B-listan kakkoseksi nousseen hitin, vaikka jotkut radioasemat eivät suostuneet sitä soittamaan. Valkoihoinen Johnnie Ray teki oman versionsa (Columbia 40200) ja menestyi sillä erinomaisesti Englannissa. Sielläkin BBC laittoi levyn soittokieltoon Silti, vaiko juuri siksi, Rayn versio oli listaykkönen. Biisi on selvästikin Elvikselle hyvin tuttu, ehkä molempinakin versioina. Elviksen tulkinta on eroottisen hekumoiva ja intensiivinen kuvaus yöllisistä lemmenleikeistä. Tämä on ilman muuta albumin helmiä.

Clyde McPhatter oli pian Such a Nightin jälkeen aloittanut soolouran ja saanutkin useita R&B-hittejä 50-luvulla. Maaliskuussa 1960 häneltä ilmestyi albumi Let's Start Over Again, mutta se ei menestynyt. Sen sijaan single Think Me A Kiss oli pikkuhitti.

Heti ensimmäinen otto kaikkine ooh-, uuh-voihkimisineen kuulostaa upealta. Toinen ja kolmas otto hieman takertelee. Neljäs sujuu taas antaumuksella, kitaraosuus on ilmeikkäämpi sisältäen jazzahtavia sävyjä, mutta loppuun asti ei jostain syystä päästä. Viides otto on täydellinen, Elviksen ja bändin heittäytyessä biisiin täysillä, Jordanaires huokailee taustalla. Tämä olisi ollut oiva singlebiisi, mutta ehkä RCA ei sitä rohjennut vielä singlelle laittaa. Neljän vuoden päästä se kuitenkin julkaistiin singlenä ja oli silloin TOP20 -hitti sekä USA:ssa että Britanniassa.

Kuuntele The Driftersin, Johnnie Rayn ja Elviksen versiot Spotifystä:

Are you lonesome tonight?
Do you miss me tonight?
Are you sorry we drifted apart?
Does your memory stray
To a bright sunny day
When I kissed you and called you sweetheart?

Nyt oli saatu jo kasaan Everstin RCA:n kanssa sopima kahdeksan kappaletta, mutta Elviksellä ei ollut aiettakaan lopettaa. Seuraavaksi siirryttiin ihan toisenlaisiin tunnelmiin. Eversti Parker oli poikkeuksellisesti pyytänyt Elvistä levyttämään vaimonsa suosikkikappaleen, Lou Handmanin ja Roy Turkin Are You Lonesome Tonight. Laulu oli jo vuosikymmeniä vanha, Charles Hart oli tehnyt ensilevytyksen siitä jo 1927 ja suurempi menestys se oli ollut samana vuonna Al Jolsonin tulkintana. Laulu oli kuulunut myös Parkerin ensimmäisen asiakkaan Gene Austinin ohjelmistoon. 1950 Blue Barron Orchestran versio ylsi Billboardin singlelistan Top 10:iin.

Jos edellinen laulu saattoi ärsyttää vanhoillista yleisöä, oli nyt vuorossa joka äidin toive vävyn rauhallinen vanhahtava balladi. Oikeaan tunnelmaan päästäkseen Elvis kysyi Atkinsilta, voisiko studion valot sammuttaa biisin äänityksen ajaksi. Toki valot sammutettiin. Bill Porter työsti vielä masteria edellisestä biisistä, kun Sholes sanoi ”laita nauha pyörimään”. Porter katsoi pimeää studiota ja sanoi ”lasketko leikkiä”. Johon Sholes vastasi ”en, laita nauha pyörimään”. ”Niin aloitin nauhoituksen. Ensin kuului kitara, sitten basso ja Elviksen laulu. En nähnyt edelleenkään mitään studiosta. En tiennyt mitä siellä on meneillään. Yhtäkkiä hän lopetti laulun ja alkoi puhua. Sanoin itselleni ’tämä on kauheaa’, koska en yleensä laita noin paljoa kaikua puheeseen”. Kaikuasetukset olivat vielä Such a Nightin jäljiltä.

Englantilainen single-julkaisu vuodelta 1961.

Ensimmäinen otto katkeaa aika pian, toisessa Elviksen värisyttää ääntään, ihan kuin hän ei olisi ihan tosissaan. Ehkä pientä yliyrittämistä on seuraavissakin otoissa. Viides otto saadaan jo onnistuneesti loppuun, laulu kuulostaa tasapainoiselta. Jordanairesin loppuhyminät kuitenkin epäonnistuvat, jonkun heistä alkaessa yskimään. Elvis on jo valmis luopumaan ja sanoo, ”Herra Sholes, en voi tehdä oikeutta laululle, jätetään tämä väliin”.

Sholes vilkaisi Porteria ja sanoi ”Elä kuvittelekaan, Bill, tämä on hitti”. Sitten Sholes painoi äänipöydän mikrofonin nappia ja sanoi ”Elvis, Jordanairesit tekivät virheen, ja haluaisin yhden kokonaisen oton, voidaanko ottaa lopun puheosuus uudelleen”. Kokonaista ottoa ei siis enää otettu, vaan kahteen kertaan lopun puheosuus. Sitten Sholes ohjeisti Porteria ”käytä varsinaista ottoa niin pitkälle kuin mahdollista ja lisään vain loppu siihen”.

Porter teki masternauhan liittämällä viidenteen ottoon jälkimmäisen puheosuuden taltioinnin lopusta muutaman sekunnin pätkän. Porterin mukaan julkaistulta versiolta kuulee yhä, kuinka Elvis törmää pimeässä mikrofonitelineeseen. En ole aiemmin tuota huomannut, vaikka olen varmaan kuullut laulun satoja kertoja, mutta nyt kuuntelin laadukkailla kuulokkeilla tarkkaan master-version, se löytyy minulta useammaltakin levyltä. Toden totta, kyllä törmäyksen kuulee, kun sitä osaa odottaa! Porterin mukaan studiossa lauluja kuunneltiin surkeilla kaiuttimilla, joten virhe jäi huomaamatta, eikä sitä näköään ole myöhemminkään korjattu.

Toteutus on hyvin yksinkertainen Elviksen taustalla soi vain akustinen kitara, basso ja rummut. Lisäksi mukana on tietysti Jordanaires hyräilemässä taustoja. En löytänyt mistään varmistusta kuka soittaa kitaraa. Ottoja kuunneltuani tulin kuitenkin sain vaikutelman, ettei soita. Muutamassa otossa Elvis lopettaa laulun ja kitara soi edelleen, kunnes Elvis pyytää keskeyttämään oton. Luulisin Hank Garlandin soittaneen kitaraa. Rumpalistakaan en löytänyt mainintaan, mutta kahta rumpalia tässä ei ole. Rummut soivat hyvin hillitysti ja stereokuvassa vasemmalta, joten oletan rumpalin olleen Buddy Harman.

Kuuntele Al Jolsonin / Elviksen alkuperäinen singleversio, sekä nauruversio laulusta Spotifystä:

Kyllä Elvis tämänkin hallitsee ja tulihan tästä yksi hänen tunnetuimmista lauluista, myös monien myöhemminkin versioima. Itsekin tykkäsin tästä aikoinaan paljonkin, mutta nyt olen alkanut jo hieman kyllästymään, jos näin rohkenee sanoa Elviksestä. Ainakin, jos tätä kuuntelee Such A Nightin jälkeen, ei voi mitään, että tämä kuulostaa pliisulta. Kuuntelen nykyään joitain paljon parjattujen soundtrackalbumienkin biisejä mieluummin kuin tätä.

Suomessakin laulusta on tehty lukemattomia versiota, luullakseni se on eniten suomeksi levytettyjä Elviksen levytyskappaleita. Rock-kuningas Timo Jämsen teki siitä varsin onnistuneen version Saukin käännöksenä melko tuoreeltaan. Lisäksi sen ovat levyttäneet ainakin Kai Lind, Tapani Perttu, Pekka Loukiala, Songilo, Jussi Salonen, Robin, Heikki Hautamäki, tangokuningas Risto Nevala sekä Sleepy Sleepers.

Alkuperäisellä, englanninkielisellä tekstillä laulun ovat Suomessa levyttäneet mm. Salomon ja Arto Martiskainen. Useampikin instrumentaaliversio, esim. Francis Goya, Pentti Lasanen & Taisto Weslin sekä The Steelers, on siitä myös suomalaisten iloksi tehty. Suomalaisille tuttuja ovat myös monet ruotsalaisversiot, ainakin täälläkin paljon esiintyneen Vikingarnan versio.

"Englantilainen "nauruversio" vuodelta 1982.

Esiintymislavoille palattuaan Elvis esitti laulua paljon myös konserteissaan ja se löytyy monilta Elviksen livetallenteilta. Ensimmäisen kerran Elvis lauloi laulun livenä melko tuoreeltaan 23.3.1961 U.S.S. Arizona Benefit Concertissa. Varsin tunnettu on myös Las Vegasin International Hotellissa elokuussa 1969 taltioitu ns. nauruversio. Elvis pelleili usein tämän laulun kanssa ja nyt se kostautui. Elviksen pokka pettää pahemman kerran ja koko laulu menee nauruksi, eikä hän saa koottua itseään. Molemmat edellä mainitut versiot julkaistiin ensimmäisen kerran kahdeksan LP-levyn boxilla Elvis Aron Presley (CPL8-3699) 1980. Englannissa tuo nauruversio julkaistiin myös singlenä ja hittihän siitäkin tuli.

Itselläni oli vuosia tuo nauruversio työkoneeni työpöydällä. Kun työt alkoivat tökkimään, potuttamaan tai tuli mokattua kunnolla, laitoin kuulokkeet korville ja klikkasin biisin soimaan. Sitä kuunnellessa tuli väistämättä paremmalle tuulelle ja mokat unohtuivat. Hyvinhän Elviskin tuosta lopulta selvisi, pyysi anteeksi yleisöltään ja jatkoi upeasti konserttiaan. Jos joku työtoveri vieläkin muistelee, mitähän se Öystilä itsekseen hihitteli, niin tässäpä selitys sille.

The girl next door went a'walking
She found the boy she likes
She wanted to get married
Settle down for life

Bill Ricen ja Thomas Waynen pop-rallin, Girl Next Door Went A'Walking oli sessioon tuonut Scotty Moore. Johnny Cashin kitaristina tunnetun Luther Perkinsin veli, Thomas Wayne oli jo levyttänyt laulun Mooren Fernwood-levymerkille, mutta sitä ei oltu vielä julkaistu. Elvis halusi tehdä palveluksen Scottylle ja otti laulun työstettäväksi. Muutaman oton ajan haettiin tuntumaa lauluun ja sopivaa tempoa. Neljännellä otolla kaikki oli jo kohdallaan ja se riitti. Elviksen versio noudattelee sovitukseltaan Waynen versiota, mutta toteutuksessa on melkoinen ero. Moore julkaisi singlenä Thomas Waynen version pian Elviksen version ilmestyttyä, mutta ilman suurempaa menestystä.

I will be home again
Don't worry dear
I'll be home again
So won't you dry the tear
The promise in your eyes
Will see me through
There'll be brighter skies
When I come back to you

Lupauksien toteuttamista jatkettiin seuraavallakin biisillä. Elvis oli tutustunut armeija-aikanaan Alabamasta kotoisin olleeseen, vain paria viikkoa itseään vanhempaan Charlie Hodgeen. He olivat viettäneet paljon aikaa ja ystävystyneet. Hodge oli laulanut gospel-kvartetissa The Foggy River Boys ja tavannut jo 1956 Elviksen kvartetin ollessa esiintymässä Memphisissä. Hodgesta tuli armeijan jälkeen osa Elviksen ”Memphis-mafia” nimellä tunnettua palvelus- ja ystäväjoukkoa.

Myös Jukeboxit olivat siirtymässä stereoaikaan 60-luvun alussa. Seeburgin huhtikuussa 1960 julkaisemassa mainoksessa kerrottiin, että sen valmistamalla moduulilla saa jukeboxin muutettua stereolaitteeksi.

Saksassa Charlie oli tuonut Elvikselle Golden Gate Quartetin spirituaalialbumin, jolla oli Golden Gate Quartetin vuonna 1945 levyttämää (Okeh Records 6741) sävelmää I Will Be Home Again. Elvis ja Charlie olivat laulaneet sitä duettona Saksan iltoinaan. Siihen heitä oli ehkä innoittanut koti-ikävä. Molemmat myös ihailivat Golden Gate Quartetia kuten monia muitakin gospel-ryhmiä.

Golden Gate Quartet oli muuttanut 50-luvulla Ranskaan ja Elvis oli tavannut heidät käydessään armeijalomansa aikana Pariisissa. Yhdessä he olivat laulaneet keikkapaikan pukuhuoneessa pitkän tovin hengellisiä lauluaja. Lieneekö idea laulun levyttämisestä syntynyt jo silloin. Ilmeisesti Elvis oli joka tapauksessa luvannut Hodgelle levyttää biisin hänen kanssaan.

Kuuntele Golden Gate Quartetin sekä Elviksen ja Charlie Hodgen versiot:

Niin tämäkin laulu otettiin vielä työstettäväksi studiossa. Laulun kolmea ensimmäistä ottoa ei ole säilynyt, eikä siten julkaistu millään tätä kirjoitusta varten kuuntelemallani julkaisulla, eikä muillakaan. Ilmeisesti nuo otot olivat kaikki keskeytyneitä, joten tallessa oleva ja julkaistu neljäs otto oli ainut loppuun asti saatu. Laulu kuulostaa vanhahtavalta, mutta kieltämättä Elvis ja Charlie hoitavat sen tyylikkäästi ja heidän äänensä sopivat hyvin yhteen.

Se oli toinen levytetty Elviksen duettobiisi, ensimmäinenhän oli King Creole -elokuvassa ja albumilla kuultu Crawfish, jonka Elvis lauloi Kitty Whiten kanssa. Soundtrackalbumeilla kuultiin myöhemminkin muutama duetto. Elviksen kuolemansa jälkeenhän jälkiäänitettyjä duettoja on ilmestynyt useita, jopa muutama suomalainenkin artisti on päässyt duetoimaan Elviksen kanssa.

Elvis levytti vielä saman vuoden syksyllä toisen Golden Gate Quartetin ohjelmistosta löytämänsä laulun, Swing Down Chariot, albumilleen His Hand In Mine.

You said you once had loved me
But now I guess you've changed your mind
You said you once had loved me
But now I guess you've changed your mind
Why don't you reconsider baby
Give yourself just a little more time

Alkoi jo olla aamu ja useimmat olivat jo valmiina lopettamaan sessiota Elviksen alkaessa näppäilemään kitarastaan Lowell Fulsonin Reconsider Babyn sointuja. Tämä blues oli ollut Elvikselle tuttu Fulsonin singlen (Checker 804) ilmestymisestä lähtien. Jamiversio siitä oli tallentunut Sun Recordsin arkistoon kuuluisan 4.12.1956 pidetyn ”Million Dollar Quartet” -session yhteydessä.

Elvis diggasi Fulsonia. Scotty Mooren mukaan Elvis tunsi kaikki Fulsonin kappaleet. Huhtikuussa 1956 Elvis oli Teksasissa myös esiintynyt Fulsonin kanssa. Elvis on bändinsä kanssa ollut keikalla Houstonissa ja keikan jälkeen he olivat lähteneet pienelle mustien klubille, jossa Fulson oli ollut esiintymässä. Fulson tunnisti tietysti Elviksen ja kutsui hänet ja Scotty Mooren lavalle. Elvis oli innoissaan päästessään laulamaan kahden loistavan kitaristin kanssa. Scottyn mukaan, he esittivät pari laulua yhdessä. Eversti Parker sen sijaan oli kauhuissaan kuultuaan Elviksen esiinnyttyä ilmaiseksi!

Mutta palataan takaisin RCA:n studiolle Nashvilleen. Muut yhtyivät pikkuhiljaa mukaan soittoon ja Atkins ja Porter päättivät ottaa jammailun talteen. Syystä, jota en tiedä, RCA:n arkistoista ei kuitenkaan löydy tuota ensimmäistä versiota. Ainut säilynyt versio on julkaistu toinen otto. Elvis aloittaa oton laskemalla kolmeen ja soitto käynnistyy. Olisi ollut mielenkiintoista kuulla miten tuo tulkinta kehittyi.

Reconsider Baby on Fulsonin tunnetuin sävelmä ja hänen ensimmäinen Cherker-levytyksensä. Fulsonin versio äänitettiin Dallasissa, Teksasissa 27.9.1954. Tuottajina sessiossa olivat Chessin veljekset Leonard ja Phil.

Reconsider Baby ei edustanut sitä, mitä monet uumoilivat Elviksen uuden tyylin olevan. Biisi on pikemminkin osoitus hänen juuristaan. Elviksen äänessä oli sitä samaa, mikä oli herättänyt Sam Phillipsin kiinnostuksen. Nyt ääni oli kuitenkin vahvempi ja syvempi kuin kuusi vuotta aiemmin. Elvis hallitsi mustien bluesin siinä missä gospelinkin. Eikä Elvis halunnut peitellä juuriaan. Näiden loistavien muusikoiden kanssa hän halusi session lopuksi jammailla bluesin parissa.

Tulkinnasta tuli huikea, vaikka laulua ei oltu harjoiteltu ja takana oli pitkä yöllinen työskentely. Elvis osoittaa, että hänet on veistetty ihan eri puusta kuin hänen poissa ollessaan juhlineet Pat Boone, Frankie Avalon, Bobby Rydell ja muut, jotka valkaisivat mustien artistien biisit kesyiksi mitäänsanomattomuuksiksi.

Myös nämä Nashvillen monitaiturimuusikot osoittivat hallitsevansa aidon bluestunnelman. Siinä missä Fulsonin versiossa loistaa hänen kitaransa, nyt Elviksen ohella kunnostautuu Boots Randolph jykevällä saksofonilla, Elviksen kehottaessa "Play the blues boys, play the blues", Randolph soittaa pitkän, spontaanin soolon. Floyd Cramer tiputtelee slip note -tyylillään sointuja pianostaan ikään kuin pieniä jääpuikkoja kontrastiksi Randophin saksofonille. Kun Randolph aikoo jo lopettaa, sanoo Elvis ”One more time” ja Randolph sekä muu bändi panevat parastaan. Muusikot selvästi nauttivat ja Elvis heidän kanssaan. Kuulostaa kuin studiossa olisi kauan yhdessä soittanut bändi. Tunnelma on kaukana siitä, että studiossa olisi supertähti ja häntä säestämässä kasvottomia taustamuusikoita.

Wikipedia kertoo Elviksen soittaneen biisissä soolo-osuuksia Gibson Super 400 -kitaralla. Hiukan epäilen tuota. Elvis oli kyllä ihan kelpo komppikitaristi. Studiossa oli kuitenkin kaksi selvästi parempaa kitaristia, joten luulen Elviksen luottaneen heidän ammattitaitoonsa. Kitara ei ole tällä kertaa suuressa roolissa, mutta lopussa se kuitenkin nousee esiin Elviksen laulun taustalla. Uskon Elviksen soittaneen komppikitaraa, kuten alla Hatch ja Millwardkin todistavat.

David Hatch ja Stephen Millward kuvailevat kirjassaan ”From Blues to Rock” Elviksen versiota Reconsider Babysta: “Se on parasta valkoisen laulajan levyttämää Chicago bluesia kautta aikojen. Elviksen autenttinen intonaatio yhdessä hänen tarkan ajoituksensa kanssa kasvattaa esityksen mahtia ja voimaa, jota ei kuulla kappaleen säveltäjän Lowell Fulsonin alkuperäislevytyksessäkään. Elvis soittaa rytmikitaraa ja valkoisista muusikoista koostunut studioyhtye hallitsee sekin täysin mustien soittoperinteen. Boots Randolphin minuutin mittainen saksofonisoolo vielä kruunaa tämän loistokkaan esityksen”.

Tässä sessiossa Elviksellä oli akustinen Gibson J-200 -kitara. Toki Elvis saattoi käyttää jotain muutakin kitaraa, vaikka lainata Scotty Mooren soitinta. Sellaisesta en kuitenkaan löytänyt mainintaa. Elviksen J-200 -kitaran Scotty Moore oli lähettänyt hyvissä ajoin ennen sessiota korjattavaksi Gibsonin tehtaalle. Gibsonilta kitara oli saapunut Nashvilleen juuri ennen sessiopäivää. Vuosikymmeniä myöhemmin tosin paljastui, ettei Gibson ollut korjannut Elviksen kitaraa, vaan lähetti hänelle ihan uuden kitaran.

Kuuntele Lowell Fulsonin ja Elviksen versio:

Etukäteen sovitun kahdeksan biisin sijaan oli nyt koossa kaksitoista julkaistavaa raitaa ja RCA:lla oltiin varmastikin tyytyväisiä. Nyt oli vain pian päätettävä mitkä näistä lauluista sisällytetään pikavauhtia julkaistavalle albumille ja mitkä julkaistaan myöhemmin singleinä. Sitä ei mietitty kauaa, albumin masternauha tehtiin saman tien ja toimitettiin levyprässäämölle pika vahdilla. Albumin biisilista painettiin keltaisille lapuille, jotka liimattiin valmiina odottaviin levykansiin. Sitten voitiinkin käynnistää levyn jakelu kauppoihin.

10.3.2020 Raimo Öystilä