Micke & Lefty Feat. Chef: Let The Fire Lead

Melkein akustinen voimatrio

Akustinen bluestrio Micke & Lefty feat. Chef on julkaissut vasta toisen albuminsa ja edellisestäkin on vierähtänyt jo kymmenen vuotta. Toukokuussa julkaistu "Let The Fire Lead" albumi tähtää Euroopan markkinoille ja se onkin hyvä käyntikortti maailmalle!

"Pitää uskoa omaan tekemiseen ja antaa unelmien johdattaa vaikka välillä ns. 'kirves kiveen kilahtaakin'", toteaa bändin markkinoinnista ja keikkamyynnistä vastaava Micke Björklöf. Uskoa bändillä tuntuu olevankin ja asenne on kohdallaan. Levyyn on selvästi panostettu täysillä. "Viime kesänä havahduimme tosiasiaan, että edellisestä julkaisusta on kohta kymmenen vuotta. Varasimme studion samalta istumalta. Oli aika kääriä hihat ja toimia".

Trio on sattumalta syntynyt sivukokoonpano Micke Björklöf & Blue Stripille, jossa Björklöfin lisäksi myös Leppänen on soittanut jo pitkään. Molemmilla bändeillä Björklöf tähtää laajemmille markkinoille ja Blue Stripin pari vuotta sitten ilmestynyt livealbumi saikin ansaitusti hyvin huomioita eri puolilla Eurooppaa.

Leppänen ja Kivimäki vaikuttavat muissakin bändeissä. Useassa bändissä soittaminen on muusikon elatukselle näin pienessä maassa välttämätöntä. Toisaalta se takaa myös sen, ettei soittamiseen ala leipäytyä liikaa. Eikä sellaisesta tunnu näillä soittajilla olevan pelkoa. Musiikin tekemisen riemu on läsnä jokaisessa biisissä, samoin usko omaan tekemiseen.

Pääosan biiseistä on kirjoittanut Lefty Leppänen. Ilahduttavasti albumilla on vain kolme coverbiisiä. Levyn aloittaa yksi niistä, singlenäkin julkaistu Willie Dixonin "Tell That Woman", joka ei havaintojeni mukaan ole niitä soitetuimpia Dixonin biisejä. Leppäsen resonaattorikitara on vahvassa roolissa Björklöfin laulun ohella, niitä rytmittää vahva komppi. Tunnelma yltyy hypnoottiseen menoon ja jännite säilyy viimeiseen henkäykseen saakka. Biisissä tulee hyvin esiin myös trion lauluvoima, koko kolmikon osallistuessa siihenkin. Heti syntyy fiilisi siitä, että tämä pitäisi kuulla livenä!

Eihän tämä täysin akustinen levy ole ja miksi pitäisikään. Sähkökitara väritti jo ensimmäistä biisiä ja kuuluu toisessakin. Leppäsen upea ja tyylillä toteutettu "Always Something Good" saa kiehtovan tunnelmansa myös lapsteelin soinnuista. Big Bill Broonzyn "Big Bill Blues" tuo avausbiisiäkin väkevämmin esiin trion lauluvoiman. Laulun lisäksi ilmeikkyyttä biisiin tuovat mandoliini ja tenoribanjo.

Katso julkaisun promovideo YouTubesta

Trion muusikot ovat monipuolisia soittajia, kuten jo soitinvalikoimastakin voi päätellä. Biiseistä löytyy monenlaisia sävyjä. Vaikka levy onkin vahvasti bluessävytteinen, ei se mitään puritaanista bluesvääntöä ole. Myös folkin, soulin, zydecon, kantrin ja miksei gospelinkin vaikutteita voi biiseissä kuulla. Yhdeksi suosikikseni albumilta nousi "The One", Kivimäen ja Leppäsen yhdessä kirjoittamassa laulussa aistin itämaisia vaikutteita.

"Rock'n' Bowl" vie kuuliat puolestaan New Orleansin seuduille ja sieltä tuntuu vaikutteita ammennetun enemmänkin. Siellähän Blue Strip kävi taannoin levyttämässäkin. Keikkamatkoilta on varmaan ammennettu monenlaisiakin vaikutteita. "Gotta See My Church" biisin tarina pohjautuu eräällä Saksan keikkamatkalla tavatun keikkajärjestäjän kertomaan elämän tarinaan. Siinä lauluvoimaa vahvistaa vielä äänittäjä Sami Silén.

Upeaa miten lahjakkaita muusikoita Suomesta löytyy. Eikä lahjakkuus ole yksin sitä, että on teknisesti taitava. Lahjakkuuteen kuuluu, että pystyy musiikillaan välittämään tunteita ja herättämään niitä. Eivätkä tunteet välttämättä tarkoita mitään suurta paatosta. Leppäsen lauluissa kuuluu ihan tuttuja arkisia teemoja; rakkaudesta, unelmista, lähtemisestä, kasvamisesta, elämän tuskasta. Musiikki ja tarinat kulkevat hyvin rinnakkain.

Edellä mainittujen lisäksi mieleen jäivät erityisesti albumin nimikappale "Let The Fire Lead", albumin päättävä Miikka Kivimäen rakkauden kuumesta kertova balladi "I Got to Tell You" sekä rokkaava "Smalltown Baby", jossa kuullaan sähköbassoa. Niissä kukin kolmesta pääsee vuorollaan esittelemään lauluosaamistaan. Se on selvästi yksi tämän bändi vahvuuksista ja samalla bändin monipuolisuuden kulmakiviä.

Leppäsen komeasti soiva resonaattorikitara on myös leimaa-antavaa bändin soundille. Monessa biisissä myös huuliharppu värittää tunnelmaa, ei mitenkään päällekäyvästi, vaan juuri niin ettei sitä aina heti tunnistakaan. Ylipäätään biisit on rakennettu tyylillä, vaikka niissä asiaan kuuluvasti rosoa onkin mikään ei särähdä pahasti korvaan.

Huikea veto on myös Raittisen Eeron kanssa tehty kolmas lainabiisi Robert Johnsonin "I'm a Steady Rollin' Man". Suht yksinkertainen mutta silti ilmeikäs tausta korostaa hienosti Eeron syvällistä tulkintaa. Bändi on tehnyt paljon yhteistyötä Raittisen kanssa ja upeaa, että pieni pala siitä on nyt tallentunut tälle levylle. Eero on joka solullaan sisällä biisissä ja miksei myös muutkin. Voiko suomalainen blues tästä parantua!

Albumin kannetkin ovat jo itsessään taideteos ja hyvä osoitus sekin miten levyn tekoon on paneuduttu. Levy melkein kannattaa ostaa jo kansitaiteen takia. Värikkäiden kansien konseptista vastaa Micke Björklöf, kannessa näkyvät taideteokset on tehnyt Jori Tapio Kalliola, kannen on toteuttanut graafikko Jan ”Örkki” Yrlund ja valokuvat on ottanut Juha Seila. Kaikki kunnia myö heille.

Tässä vielä toinen promovideo YouTubesta

Rami 7.6.2020