Huojuva lato: Viimeiset vanhat hyvät päivät

Muistoja herättäviä tarinoita

”Viimeiset vanhat hyvät päivät” -albumin lauluja yhdistää menneiden aikojen mietiskely ja luonnonläheisyys, näin kerrotaan levy-yhtiön tiedotteessa. Niinpä, nämä teemathan ovat tulleet tutuksi bändin aiemmiltakin levyiltä. Etiäisenä julkaistu kepeän oloinen kantrirockbiisi ”Sydänmaantie” toi jo mieleeni monia muistoja menneiltä ajoilta kotimaakunnastani Pohjois-Karjalasta, josta bändikin on.

Ensimmäisenä ”Sydänmaantie” toi mieleen sen kesän, jolloin kuljin isäni kyydissä meijeriautossa Polvijärven hiekkateitä maitolaiturilta toiselle. Minä sain nostaa kyydissä olleet tyhjät vaihtotonkat maitolavalle, kun isä ja apumies nostivat täydet tonkat autoon. Tiet olivat silloin kapeita, mäkisiä ja mutkaisia, kuten Konosen laulussakin, eikä autoissa ollut hevosvoimia puoliakaan nykyisestä. Silti maidot saatiin joka päivä meijeriin. Laulun mukaan sydänmailta on monenlaisia tarinoita. Omat tarinansa kullakin.

Tarinankerronnan helmiä on ”Mun vanha kitara”, joka on myös melodialtaan ja toteutukseltaan selvää hittiaineista. Rakas soitin sisältää paljon muistoja muusikon ja myös edellisten soittajiensa keikkamatkoilta. Toinen muusikon elämää sivuava biisi on ”Bertta”, tarina soittajan kissasta. Sympaattinen tarina lihavasta kissasta, joka eli lihavuudestaan huolimatta ilmeisen onnellisen elämän, vaikkei… no ei paljasteta kaikkea. Melodia soljuu molemmissa lauluissa kertomusta hienosti mukaillen.

Albumin kaksi ulkomaista lainaa ovat ehkä monille vähemmän tunnettuja, mutta hienoja biisejä. Ensimmäinen albumin cover-biisi on Tom Russellin vuosi sitten ilmestyneen albumin nimikappale ”October In The Railroad Earth”. Russelin laulun otsikko pohjautuu kanadalaissyntyisen kirjailija Jack Kerouacin runoon ja laulu kertoo Kerouacin elämästä.

Kononen on sijoittanut tarinan oivasti Suomeen. Nyt päähenkilöt ovat Koillismaalta Tampereelle muuttanut Kalle Päätalo sekä Kitkajärven Suonnansaaresta kotoisin ollut toinen Koillismaan kuvaaja, Konosen isoisä Reino Rinne. Ilmeisesti kirjailijan tyttärenpoika on perinyt kirjoittajan lahjat isosisältään, niin vaivattomasti soljuva on tämänkin laulun tarina. Kulttuuritoimittajan pitkä kertomus pursuu kirjallisuuden historiaa ja kunnioitusta menneille polville.

Konosen vahvuus onkin tarinoiden kerronnassa ja hän tuntuu levy levyltä kehittävän aina vaan huikeampia tarinakudelmia. Tällä albumilla monikin biisi tuntuu muutaman kuuntelukerran jälkeen nousevan uhkaamaan mielessäni ”Sydänkesän vihreiden niittyjen” asemaa Ladon suosikkibiisinä. Edellä mainittujen lisäksi viehättää suuresti myös teksti haikeatunnelmaisessa, Olli Nannulalle omistetussa laulussa ”Kevään hopeinen virta”. Kevät on ihmeiden aikaa, täynnä ohikiitäviä hetkiä, joita syntyy luonnon herätessä henkiin. Huominen näyttää erilaiselta kuin tänään.

Kevyempi tunnelma on laulussa ”Ajetaan viittäkymmentä”. Laulu on syntynyt 50-vuotislahjaksi bändiä diggaavan pariskunnan 50-vuotisjuhliin. Sopii tällaisena varmasti monen muunkin synttäreille. Vanhetessa on hyvä muistaa hiukan hellittää.

Nimikappaleessa tarinan kertoja haikailee selkeimmin menneisiin aikoihin. Meillähän on taipumus ajatella kaiken olleen ennen paremmin. Aika kultaa muistot ja ne huonot puolet menneistä ajoista hautautuvat muistamiamme hyvien asioiden alle. Kai se on armahtavaa. En silti jaksa innostua menneiden hyvien aikojen haikailusta. Moni sodan käyneen sukupolven mies kuoli turhan nuorena, niin isänikin. Vielä useampi joutui lähtemään Pohjois-Karjalasta, Kainuusta tai Lapista muualle leivän perään, niin minäkin. Noihin suuriin muuttovuosiin liittyy tietysti paljon hyviäkin tarinoita paremmasta tulevaisuudesta, mutta kaikille ei muutto tuonut onnea. Osa palasi kotikuntaansa hautausmaalle.

Monet albumin laulut tuovat mieleen paljon nostalgisia ja hyviä muistoja lapsuus- ja nuoruusajoilta sekä myös siltä ajalta, kun palasin maakuntaan perheellisenä. Nimikappale toi mieleen ne 70-luvun alkuvuodet, kun kuljetin apulantaa ja kaikkea muuta mahdollista lieksalaisille maatiloille, kuormat lastattiin ja purettiin käsivoimin. Erään kerran Viekissä, kun lopulta löysimme oikean ”Martti Turusen”, silta hajosi täydessä apulantalastissa olleen kuorma-auton alla. Toisella kertaa auto juuttui keväiseen savivelliin. Enpä tiedä kaipaanko noita aikoja. Mutta oli tuossakin työssä hyvätkin hetkensä, ainakin tapasi paljon mukavia ihmisiä ja usein tarjottiin kahvit kuorman purun jälkeen.

No tämän moraalisaarnan jälkeen on todettava, että ehkä kuulen kuitenkin pientä ironiaa tässä Konosen nimikappaleessa. Laulussa on myös hyvin ajankohtaan istuva värssy ”Silloin lentsu ei kaatanut maailmaa, vaikka yrittelikin hongkongilainen”. Oliko Kononen saanut etiäisen Koronasta? Vaikka olisi laulun perussanomasta eri mieltä, on todettava Konosen riimittelyn toimivan hienosti tässäkin biisissä.

”Auringonläikkä” laulussa myös Kononen pohtii menneiden aikojen muistelemista toisenlaisesta näkökulmasta. Kuinka helppoa onkaan hautautua muistoihinsa…

Silti koetan olla tässä,
tässä auringonläikässä 
venytellen ja kylkeäni kääntelen.
Silti koetan olla tässä,
hetkessä kiitävässä,
soitan kitaraa ja hieman ääntelen.
				

Minna Kettusen, lieneekö Väärnin Pappilan emäntä, kirjoittama ”Rakkaustähti” istuu hyvin Konosen biisien joukkoon. Rakkaushan on se ihmiselämän tärkein voima. Teksti on lyhyt, mutta rakkauden loistetta vahvistetaan kuljettamalla melodiaa yli seitsemän minuuttia. Välillä rakkaus säröilee, mutta se kestää ja hyvä niin. Upeaa kuunneltavaa on soitto jälleen.

Viimeisenä kuullaan toinen cover-biisi, John Dillonin “Mountain Range”, joka on The Ozark Mountain Daredevilsin 1976 ilmestyneeltä albumilta “Men from Earth”. Kononen on siirtänyt Dillonin kuvaaman vuoristomaailman Pohjois-Karjalan vaaramaisemiin. Laulu tuo mieleeni edellisen alkukesän saunamaratonin Uskalin – Heinävaaran jyhkeissä maisemissa, jossa päivän aikana saunoimme muistaakseni seitsemässä eri saunassa.

Yksi noista saunoista on muuten kuvattu erään Huojuvan Ladon levyn kanteen, juuri sen levyn, jolta löytyy ”Sydänkesän vihreät niityt”. Tekstiä "Vaaran laella" laulussa on niukasti, vaaramaisemia maalataan pääosin melodialla. Sitä kuljetetaan 12-kielisellä akustisella kitaralla, pedal-steelillä ja loppua kohden sähkökitaralla, olisiko Les Paul. Joka tapauksessa upea soolo päättää levyn.

Musiikillisesti bändi tuntuu nyt elävän parasta aikaansa. Vartiaisen pedal-steel värittää hienosti montaa melodiaa, lisäksi hän soittaa kitarasoolon yhteen biisiin ja taitaa myös banjon näppäilyn. Upeiden tekstien lisäksi Konosen kitara soi erittäin komeasti. Uusin soittaja Teemu Sinkko tuntuu olevan monipuolinen muusikko ja on hoitanut myös äänitykset ja miksauksen. Yhteissoitto on sujuvaa, vaikka biisejä on osin kukin työstänyt omilla tahoillaan. Pienellä budjetillahan levyä on tehty, niin kuin valtavirran ulkopuolella väistämättä on toimittava. Äänitykset on tehty muusikoiden kotona, siitä huolimatta jälki on yllättävän hyvää.

Sellainen yleisfiilis kuuntelusta jäi, että nyt Huojuva lato on tehnyt parhaan albuminsa ja Kononen parhaat biisinsä. Ehkäpä nyt suomalainen kantri / kantrirock löytää laajemmankin kuulijajoukon. Lauluissa ei ole paatosta eikä suurta dramatiikkaa, mutta monia tuntemuksia ne silti voivat kuulijoissaan herättää. Tällaisia tarinoita sisältävät levyt ovat hyvää terapiaa, kullekin ne synnyttävät omanlaisiaan muistoja.

Katso Huojuva ladon -promovideo "Sydänmaantie". Videon käsikirjoitus Juha Inkinen & Suonna Kononen, Ohjaus, kuvaus & leikkaus Juha Inkinen.

Rami 26.5.2020